VIHDOINKIN

Neljä vuotta.

Raastavaa, epätoivon täyttämää...

Mutta mitä on nyt tämä hiljaisuus?

Ei kaipausta, ei ahdistusta, ei hätää?

Ja sydänkin on täysin levollinen?

Se ei riehu, ei tärise, ei huuda tuskaansa. 

Äkillinen oivallus, välähdys.

Huima ja odottamaton mielen lävistys.

Kuin sivallus.

Olen päässyt irti!

Olen vapaa!

Vihdoinkin.

OI UNI, ANNA UNOHDUS!

Naapuri on aurannut tien pihaan. Kuten aina, pääsiäiseksi. 

Joskus rinteen pääsee nousemaan vaivatta, joskus on peruutettava, otettava vauhtia ja rynnättävä.

Aurinko peilautuu talon ikkunoissa, kuurankukin koristelluissa. Välähtelee siellä sun täällä. 

Toivottaa tervetulleeksi hitaan
ja loppuun asti uuvuttavan
talven jälkeen. 

Lisko on tullut aikaisemmin ja odottaa keittiössä. 

Halaan häntä.
On ollut ikävä...

Puut hohtavat kuuraisin hiuksin saunan vieressä. 

Istumme liskon kanssa lauteilla.
Hikoilemme, porisemme, nauramme. 

On niin hyvä puida maailmanmenoa, lapsia, elämää.
Pitkästä aikaa. 

Saunatietä reunustavat miesten asettelemat tulet.
Hangella kipunoivat jäiset timantit. 

Sen aiemmin koskemattomassa pinnassa liihottaa lumienkeleitä.

Polveen sattuu. Se on vääntynyt vartalon alle ja hetkessä tulet, timantit ja lumienkelit haihtuvat hiljaisuuteen. 

Sielunsilmät eivät lennätä mieltä enää. 

Menneisyys pilkahtelee unen suoman peitekalvon suojin,
kiusaa ja härnää. 

Oi uni, älä muistuta enää! 

Anna pelkkä unohdus.

PAKOON?

Juoksen, juoksen, juoksen... Ahdistusta pakoon juoksen. 

En vain pysty karistamaan sitä kannoiltani. 

Siellä se sinnikkäästi riekkuu, ihan kintereillä, näykkii kantapäitä, niskaa, päätä, sydäntä.

Kymmenen minuutin karkureissu tuo jo pienoisen hien, mutta jatkan, kunnes jalat sanovat että nyt riittää, muuten tulee ihan toppi
ja minun on toteltava.

Telineissä saavat lihakset kyytiä, silti ajatukseni pyörivät aina vaan niissä samoissa ja sydämeni käpristelee. 

Tuskainen huuto kumisuttaa rintaani, pyrkii kaiken aikaa huulilleni, mutta nielen sen aina ja aina vaan takaisin, tungen sen sydämeni unohduksen komeroon ja läimäsen salpojen taakse. 

Silti se rymistelee siellä, takoo seiniä, jytisyttää ovea. 

Ravisuttaa koko laitosta. 

Vielä toistaiseksi salpa pitää sen piilossaan, saa nähdä, koska liitokset pettävät ja kammiot täyttyvät. 

Ja maailma...

Poreallas kuohuu ja kuplii väsyneen kehoni ympärillä. 

Survon piinani pistävät tikarit sen pyörteileviin poreisiin, mutta sekään ei auta; piikit palaavat kurittamaan. 

Uupumispiste löytyy viimein uima-altaasta 

ja verkkaisesti palaan asuntooni. 

Vieraat kadut ovat muuttuneet nyt jo kutakuinkin tutuiksi; olenhan kuukausia sahannut niitä ees ja taas, ajatuksia paeten.

Kuuntelen hiljaisuutta. Miten se soikaan!

RAUHA

Jäkäläkangasta silmänkantamattomiin

Lauantaina herään vähän ennen kuutta, pitempään ei unta riitä, vaikka yhdeltä vasta nukkumaan oli päästykin. Aamu-uintiin tai kuntosaliin ei tee entiseen tapaan mieli tai ehkä, kenties, keho vähän varoittelee reuhtomasta nyt. Sen sijaan käymme reilun aamupalan jälkeen  pikkuisen patikoimassa, ei kamalan pitkää reittiä kuitenkaan, sillä monin paikoin polun pohja on erittäin upottavaa hiekkaa, jossa jalat joutuvat turhautuneina ja lopulta hiukan tuskastuneinakin steppaamaan lähes samoissa askeleissa. Polun varren jäkälikköönkään ei oikein kehtaisi mennä astelemaan, koska niissä jäljet näkyisivät useita vuosia. Ja jäkäläähän siellä onkin todella kaikkialla, missään muualla en moista ole tavannut. 

Poikkeamme Luomasen laavulla, jonne täytyy yllättäen rämpiä suon yli, onneksi ei oikein märän kuitenkaan, joten selviämme kuivin jaloin. Odottamaamme vettä siellä ei näy, mikä kummastuttaa jonkin verran. Paluumatkalla vilahtelee metsässä muutama marjastaja tai sienestäjä, muuten ympärillä vallitsee rikkumaton hiljaisuus. Rauha.

Kuntosalin ja uimisen jälkeen meinaa väsy jo valloittaa, jaloissa ja käsivarsissa kiertelee erinäisiä tuntemuksia, mutta sitkeästi me illemmalla taaperretaan tanssimaan taas, pakkohan se, kun samassa talossa... ja sen takia nimenomaan tänne on tultukin.

Eeva Mäkeläisen yhtye esiintyy, tosin ei ihan yhtä mallikkaasti kuin Poseidon, mutta tarjoaa hyvin ”liikuttavaa” musiikkia kuitenkin. Aluksi koivet meinaavat tekeytyä jäykkiksiksi, mutta sulavat onneksi vähitellen ja kun Säkkijärven polkka räiskähtää ilmoille, me hetken empimisen jälkeen syöksymme lattialle, vaikka yhtään muuta paria siellä ei näy. On se niin pakko… Toista peliä ei Hän kuulemma jaksaisi, mutta kun Väärä vitonen remahtaa haitarista, onhan Hänen toteltava anovaa koirakatsettani…

Ja loppuun asti taas viivytään, onhan se tanssiminen niin ihanaa, varsinkin kun parinsa tuntee ja askeleet sulautuvat toisiinsa niin, että periaatteessa siinä parketilla leijailee yhtenä kokonaisuutena…