UNI? UNOHDUS?

Aamuyön hämäryys rävähtää silmillesi, kun uni ei jaksa kantaa.

Vieressäsi ei hengitä kukaan, vain ilmastoinnin huokaukset lohduttavat korviasi.

Mitä teit tämän ansaitaksesi?

Rakastit, imit maailmaa toisten kautta, elit toisten elämää, huolehdit, annoit anteeksi - ja putosit.

Nyt elämisen karuus riipii sielustasi viipaleita.

Sisin ei jaksa enää välittää; se janoaa kaiken tämän loppumista, sammumista, unohdusta.

He, joilla on vielä merkitystä, ovat kaukana, saavuttamattomissa.

Vierität päiviesi pyörää nukkumalla, televisiota tuijottamalla, jääkaappia tyhjentämällä, kunnes niissäkin huutaa vain tyhjyys, mitättömyys ja onttous.

Olet seiniesi vanki.

Autius kumisee sisälläsi, elämisen merkitys ja tarkoitus koskettavat sinua murentuvin sipaisuin. 

Montako vuotta vielä?

Loputon uni, unohdus, leivosen liverrys taivaan sinessä.

Valo? Vapaus?

OLEN VAPAA!

Mökki tulvehtii tavaroistani, joita kuskaan entisestä kodista,
nyt jo toisten omistamasta. 

Paljon on viety säilöön sisaren vintille,
suuri osa myös roskiin, kierrätykseen, tuleen. 

Eihän sitä millään raaskisi - heittää pois yhteisiä muistoja...

Mutta joskushan sekin on tehtävä. 

Viimeistä kertaa käydessäni kierrän talon jokaisen huoneen. 

Leveänsileässä aviovuoteessa,
avaruuslaivassa veljentyttären sanojen mukaan, 

on vain yksi kohouma pääpuolessa ja sekin pian katoaa. 

Sänky pirstotaan ja poltetaan. 

Sitä huonetta en tule kaipaamaan...

Olohuone vyöryttää muistoihini sen sohvalla vuodatetut lukemattomat kyyneleet ja tuskan hetket,
joiden kourissa olen käpristellyt. 

Hiljaa, ettei kukaan kuulisi ja heräisi. 

Sekin saa jäädä unohduksen yöhön.

Takkahuone hulvauttaa mieleen ne kaikkein onnellisimmat illat, 

jolloin siellä katsottiin tulen liekkeihin, syötiin ja tanssittiin. Kahdestaan. 

Sitä ehkä joskus muistelen. 

Sitten kun etäisyyttä on kertynyt riittävästi. 

Työhuone jää jotenkin ilmaan - en saa siitä puristettua mitään; 

sehän ei ollut minun valtakuntaani, mutta omaksi työhuoneekseni aikautunut viimeinen tila herättää sekasorron. 

Täällä kirjoitin huumaavan innoituksen vallassa,
lensin Pegasoksen vahvoin siivin korkealle, korkealle... 

Mutta täällä kiidin myös matalalla, toisin siivin... 

Ei, tämänkin haluan unohtaa. Liian paljon, liian väkevää maailmaa...

Helpotuksesta huokaisten irrotan avaimen ja suljen ulko-oven. 

Hengitän syvään. Kahleet kolisevat irrotessaan.

Olen VAPAA!

ENKELINI, PYSYTHÄN VIERELLÄNI?

Golgatan tieni vie viimein kummulle,
menneen ja sen entisen tulevan. 

Sen päälle en suostu nousemaan, riittää kun avaan sen, ja suljen. 

Tiukasti. Mitään entistä en hyväksy sen sisältä vaan sullon kaiken tiukkaan myttyyn ja nakkaan läpitiukkumattomaan säkkiin. 

Umpisolmuin sidon säkin suun kiinni, poljen kuopan pohjalle ja luon unohduksen mullat päälle.

Vain lapset ja lapsenlapset otan mukaani uuteen ylösnousemukseeni. 

Kummulle en jätä edes merkkiä, hävitköön se ja kaikki mitä se sisältää, lunastamattomaan, läpitunkemattomaan pimeyteen. 

Nielaiskoon maa sen kerosiinsa. 

Pyyhkäiskööt rankkasateet ja viekööt tsunamit. 

by Nora Luoto

Minä jatkan polkuani. Sinnikkäästi. 

Se näyttää ohuenohuelta, katkonaiselta, viidakkoiselta ja mutkaiselta, jyrkältäkin, mutta otan työkaluikseni

uskon, toivon, rakkauden ja suuntaan eteenpäin.

Pikkuhiljaa, askel kerrallaan. 

Enkelini, pysythän vierelläni? 

Ikuisesti? Koko matkan?

OI UNI, ANNA UNOHDUS!

Naapuri on aurannut tien pihaan. Kuten aina, pääsiäiseksi. 

Joskus rinteen pääsee nousemaan vaivatta, joskus on peruutettava, otettava vauhtia ja rynnättävä.

Aurinko peilautuu talon ikkunoissa, kuurankukin koristelluissa. Välähtelee siellä sun täällä. 

Toivottaa tervetulleeksi hitaan
ja loppuun asti uuvuttavan
talven jälkeen. 

Lisko on tullut aikaisemmin ja odottaa keittiössä. 

Halaan häntä.
On ollut ikävä...

Puut hohtavat kuuraisin hiuksin saunan vieressä. 

Istumme liskon kanssa lauteilla.
Hikoilemme, porisemme, nauramme. 

On niin hyvä puida maailmanmenoa, lapsia, elämää.
Pitkästä aikaa. 

Saunatietä reunustavat miesten asettelemat tulet.
Hangella kipunoivat jäiset timantit. 

Sen aiemmin koskemattomassa pinnassa liihottaa lumienkeleitä.

Polveen sattuu. Se on vääntynyt vartalon alle ja hetkessä tulet, timantit ja lumienkelit haihtuvat hiljaisuuteen. 

Sielunsilmät eivät lennätä mieltä enää. 

Menneisyys pilkahtelee unen suoman peitekalvon suojin,
kiusaa ja härnää. 

Oi uni, älä muistuta enää! 

Anna pelkkä unohdus.