JUMISSAKO?

Tänään autoni (= pojan vanha, jota saan käyttää tarvitessani) juuttui mahastaan lumeen parkkipaikalla, kun en ollut lumimyräköiden tultua ajanut sillä, käynyt vain välillä kaivamassa sen kinoksesta, ja nyt se makasi lumen ympäröimänä. Kuvittelin puhdistaneeni auton ympäristön niin, että voisin ainakin siirtää sen aurattuun parkkiin, mutta onnistuin peruuttamaan ehkä auton pituuden verran, ja sitten se äjähti paikoilleen - ei lähtenyt eteen, ei taakse.

Kaivelimme vieraani kanssa tunnin verran, tuloksetta. Sitten reipas naapurini, nuori mies, yritti auttaa, mutta mitään ei sittenkään tapahtunut - mahan alla oli tiukka jöntti. Kaivoimme, starttasimme, lapioimme...

Äkkiä auton viereen ilmestyi minusta paaaaaljon nuorempi nainen, joka siekailematta rupesi kaivamaan, työnsi, starttasi ja neuvoi, turhaan yhä vain. Seuraavaksi paikalle harppoi pari nuorta miestä kuulemma kesken saunomistaan (olivat parvekkeelta nähneet mummon ja papan tuppuroinnit) ja tarttuivat toimeen - auto ei silti änähtänyt vieläkään! Nuori nainen tarttui puhelimeen - hän ei luovuttanut, vaan kutsui apuvoimia ja silloin lähetin pojat saunaansa takaisin, sillä turhaan he olisivat nyt jääneet vilustumaan. Ja eikös muutaman kymmenen minuutin odottelun jälkeen hyrrännytkin "kaupungin traktori" paikalle! Se vetäisi pikkutyrrin hetkessä tielle, josta tämä onnellisena kaarsi puhtaalle parkkipaikalle. 😁

Ystävällinen, ihana auttajamme oli sillä välin kerennyt jo istahtaa oman autonsa rattiin ja hurauttaa pois. Olisin halannut häntä, niin ihanalta tuntui se välittäminen, nyt ennätin vain vilkuttaa ja lähettää lentosuukkoja. Pari tuntia meiltä eläkeläistötteröiltä meni ennen lopullisia apuvoimia, joten aika kuitti olin. Mutta onnellinen. Enhän jäänyt yksin ongelmani kanssa. Enkä pyörtynyt. 🙃

Sydämestäni kumpuavat KIITOKSET näille kaikille hyväntahtoisille auttajille, mutta erityiskiitos sinulle, nuori nainen, joka ilmestyit kai sieltä päiväkodin portista (?)! ❤️

KYLLÄ MINÄ OPIN

Nykyinen kotini, tämä Riihimäki siis.
Ystävät ihmettelevät, miksi, eihän täällä ole tuttujakaan.
Miksi ei, vastaan. Täällä minua on kohdeltu hyvin, autettu ilman maksua, hymyilty ilman pyyntöä, ohjattu oikeaan ilman ruikutusta, otettu henkiseen syliin (toisin muuten kuin Kainuussa, jossa ei lotkauteltu korviakaan piskuiselle mitättömyydelleni). 

Miksei siis?

Kaunis, puutarhamainen kaupunki. 

Uusi kotikin ihan nappi. Ihanan lämminhenkinen, kolmikerroksinen asuintalo, jonka asujaimistoon en tosin ole pikamoikkuja lukuunottamatta päässyt ottamaan kontaktia kahdeksan kuukauden aikana kuin muutaman. (Esmes silloin, kun kävin myynnissä olevassa neljän huoneen ja keittiön asuntoon muuten vain tutustumassa... Hah.)
Vaikka olisin palavasti halunnut. Ajoittain. Odotin jopa pihansiivoustalkoita, mutta huoltoyhtiöhän nekin tekee...
Sillä kaenuulaesena lämminhenkisenä, rakastavana lähimmäesenä tietysti olisin mieluusti siepannut heidät kaikki syliini. Kerralla.
No, se ei vissiinkään täällä ole niin tavallista.
Harmi. Mutta kyllä minä opin. 

Ja kontaktoin. Vielä. Joskus...
Ja sieppaan...

OI UNI, ANNA UNOHDUS!

Naapuri on aurannut tien pihaan. Kuten aina, pääsiäiseksi. 

Joskus rinteen pääsee nousemaan vaivatta, joskus on peruutettava, otettava vauhtia ja rynnättävä.

Aurinko peilautuu talon ikkunoissa, kuurankukin koristelluissa. Välähtelee siellä sun täällä. 

Toivottaa tervetulleeksi hitaan
ja loppuun asti uuvuttavan
talven jälkeen. 

Lisko on tullut aikaisemmin ja odottaa keittiössä. 

Halaan häntä.
On ollut ikävä...

Puut hohtavat kuuraisin hiuksin saunan vieressä. 

Istumme liskon kanssa lauteilla.
Hikoilemme, porisemme, nauramme. 

On niin hyvä puida maailmanmenoa, lapsia, elämää.
Pitkästä aikaa. 

Saunatietä reunustavat miesten asettelemat tulet.
Hangella kipunoivat jäiset timantit. 

Sen aiemmin koskemattomassa pinnassa liihottaa lumienkeleitä.

Polveen sattuu. Se on vääntynyt vartalon alle ja hetkessä tulet, timantit ja lumienkelit haihtuvat hiljaisuuteen. 

Sielunsilmät eivät lennätä mieltä enää. 

Menneisyys pilkahtelee unen suoman peitekalvon suojin,
kiusaa ja härnää. 

Oi uni, älä muistuta enää! 

Anna pelkkä unohdus.

LADYT? :D

Viimeinkin sain itsestäni irti jotain. Osallistuin Ladyt-kurssille. Niin niin, ladytpä hyvinkin! LadyLine, naisten kuntosali, jossa yhden vuoden olin kulkenut säännöllisesti, houkutteli taas. Sieppasin naapurin mukaani ja se oli menoa se.

Ja mukavaahan siellä tietysti oli. Musiikki oli valittu juuri sopivasti ikäluokkaamme silmälläpitäen, ohjaaja Marjut oli iloinen, välitön, innostava ja osaava. Lauloimme musiikin mukana kipeimmät kohdat kestääksemme ja muutenkin, silkasta liikkumisen riemusta. Andre´ta, Satulinnaa jne... Tasapainoilimme, tanssimme, venyttelimme. Reidet ja jalkoterät huusivat, mutta periksi ei annettu.

Pystyin sentään ajamaan itse kotiin. Nahkakäsineet kadotin kyllä sillä reissulla ja olisin joutunut avokäsin palaamaan, mutta ajon ajaksi naapuri luovutti omansa, joten ei hätiä mitiä. Ja kyllähän ne omatkin joskus takaisin tulevat, kunhan ne siepannut huomaa ottaneensa väärät mukaansa.

Ja perjantaina uudelleen...

VASEMMAN JALAN PEUKALO...?

Lähdettiin viikonlopuksi huilaamaan joulun tohinoiden jälkeen. Jostain syystä mieleni oli raskas ja kehoni heikko, joten ravistelua tarvittiinkin. Perjantaina haamuilin summassa kokoon jotain ja kunnon varustuksethan keräsinkin. Perillä Runnin kylpylässä nimittäin huomasin, että mukaan olin haalinut kahdet hiihtoasut, kahdet tanssikengät, neljät käsineet ja kolmet pipot. Lisäksi tietenkin monenlaiset "tanssiasut", varmuuden vuoksi...?

No, onneksi myös monot ja uimapuku sentään olivat tulleet mukaan ja kaikki muukin tähellinen, vaikkakin niitä tähellisittömiäkin oli siis sattunut pilvin pimein, mutta tärkeintä kuitenkin oli se, ettei Hän sanallakaan maininnut siitä ja siitä hyvästä kai Hänelle muutaman tähtimerkin antaisin.

Perjantai-illan levytanssit pysähtyivät meidän osalta kymmenen hujakoille, mutta lauantaina soittaneeseen duoon Tarmo Malilaan oltiin ihan tyytyväisiä ja sen tahdittamina jaksettiin peräti puolille öin. Minä tietysti olisin halunnut viipyä vielä sen ylikin, mutta kun toinen sanoi viisaasti EI [koska kesken kaiken vasemman jalkani "peukalo" (kuten Hänelle kiireissäni selitin) rupesi viestittämään aivan hulluna ja oli ihan pakko mennä istumaan], niin pistin tantsukengät huoneeseen päästyä roskikseen, että se siitä. Että kun ei niin ei...

No, aamulla niitä ei siellä enää ollut, joten... Vieläköhän ne tontut muuten sittenkin mahtoivat siellä liikuskella? :)

Hän kävi hierojalla, minä tyydyin tanssiin, uimiseen ja yhteen ainoaan hiihtosuoritukseen, sen varovaiseen kokeiluun nimittäin. MUTTA tämä alta viiden ikäisenä hiihtoputken aloittanut mummonreppana ei simpukka soikoon enää päässyt kahta kilometriä loppuun ilman älyttömiä tuskanpiikkejä jalkaterissään! Eli kerkesin jo vannoa senkin, että nyt tään muorin hiihot tyssäsivät vihdoinkin... Muutamat viime vuodet siitä on suuntia ollutkin jo näkyvillä, mutta näin pohjoisen asukkaalle se on kyllä vaikea paikka. Miten niille Saariselän reissuillekin nyt käy...

Takaisin ajelimme sunnuntain hienoisessa lumisateessa. Kultainen naapuri oli huolehtinut posteistamme ja kolannut pihamme. Oli ihana tulla kotiin taas.