PIENI TALO PREERIALLA?

Pieni talo preerialla…

Mikä viattomuus, uskollisuus, yksinkertaisuus!

Mikä rikkumaton luottamus lähimmäiseen,

jolloin hyvä voittaa ja paha alistuu – katoaa!

Pyydän, Herra -
anna nykypäivään takaisin nuo kaikki!

OMAN ELÄMÄNI HALLITSIJATAR?

Olen rakastunut tähän kaupunkiin. Pieneen, rauhalliseen, puutarhamaiseen. Missään en ole tavannut näin aurinkoisia ja avuliaita ihmisiä. Vai johtuukohan se katsantovinkkelistä? Olinhan vuosi sitten lähes maan povessa jo ja KAIKKI, jotka neuvoivat, opastivat tai muuten vaan auttoivat (tilanteestani sen kummemmin tietämättä), tuntuivat haavoitetusta sielusta parantavalla höyhenellä siveleviltä enkeleiltä.

MUTTA nyt, nyt olen kai ihan normaali taas (hm, kuinkahan normaali tässä enää toisten silmissä voin ollakaan?). Usein kyselen itseltäni, miten se on mahdollista. Että olenko lopultakin hyväksynyt väistämättömimmän, päässyt vihdoinkin henkisesti jaloilleni, ajan parantamana, joten olen siten ensimmäistä kertaa oman elämäni hallitsijatar?

KYLLÄ MINÄ OPIN

Nykyinen kotini, tämä Riihimäki siis.
Ystävät ihmettelevät, miksi, eihän täällä ole tuttujakaan.
Miksi ei, vastaan. Täällä minua on kohdeltu hyvin, autettu ilman maksua, hymyilty ilman pyyntöä, ohjattu oikeaan ilman ruikutusta, otettu henkiseen syliin (toisin muuten kuin Kainuussa, jossa ei lotkauteltu korviakaan piskuiselle mitättömyydelleni). 

Miksei siis?

Kaunis, puutarhamainen kaupunki. 

Uusi kotikin ihan nappi. Ihanan lämminhenkinen, kolmikerroksinen asuintalo, jonka asujaimistoon en tosin ole pikamoikkuja lukuunottamatta päässyt ottamaan kontaktia kahdeksan kuukauden aikana kuin muutaman. (Esmes silloin, kun kävin myynnissä olevassa neljän huoneen ja keittiön asuntoon muuten vain tutustumassa... Hah.)
Vaikka olisin palavasti halunnut. Ajoittain. Odotin jopa pihansiivoustalkoita, mutta huoltoyhtiöhän nekin tekee...
Sillä kaenuulaesena lämminhenkisenä, rakastavana lähimmäesenä tietysti olisin mieluusti siepannut heidät kaikki syliini. Kerralla.
No, se ei vissiinkään täällä ole niin tavallista.
Harmi. Mutta kyllä minä opin. 

Ja kontaktoin. Vielä. Joskus...
Ja sieppaan...

TUOMAANPÄIVÄ

21.12. on palindromi eli se voidaan lukea samalla tavalla molempiin suuntiin, niin etu- kuin takaperinkin. Päivä on myös joulun tuojan, Tuomaan päivä. "Hyvä Tuomas joulun tuopi, Hiiva-Nuutti pojes viepi." Nyt pitäisi siis ruveta hiljentymään jouluun, vaikka meillähän se kiire ja hälinä taitaa kiihtyä lähes taivaisiin asti mitä lähemmäksi H-hetkeä saavumme... 

Entisinä aikoina suojaksi pahoja henkiä vastaan oville tai porteille tervattiin ristit tai ne rakennettiin puusta ja muistona siitä on tuomaanristi tänäkin päivänä monen kodin pöydällä. Tässäkin tavassa on nähty pakanuuden vaikutusta kuten niin monessa muussakin uskoon liittyvässä, joten ihan sulavastihan me luovitaan täällä pakanuuden ja kristinuskon suloisessa sekamelskassa, vaikka kaikki sitä eivät tietenkään halua myöntää tai siitä edes tietääkään. Mutta jokaiselle jotakin, kannattaako noihin sen tulisemmin kiukustua, pääasiahan on, että ihmisellä on hyvä ja rauhallinen suhde niin omaan itseensä, lähimmäisiinsä kuin henkiseen tai hengelliseen maailmaansakin.

Tänään aamusta näkyy myös täydellinen kuunpimennys.

TUHKA TEKEE KAIKISTA SAMANLAISIA

Kyllä tämä mediamaailma on ihmeellinen, kauhistuttavakin! Jopa täällä korpien kätköissä saadaan seurata vaikkapa chileläisten kaivosmiesten pelastamisprosessia, lukea heidän yksityiselämästään pikku piirtoja myöten, kuten esimerkiksi siitä, miten pelastunut menikin rakastajattarensa lihapatojen ääreen, vaikka vaimokin oli tervetulojuhlat järjestänyt, tai päivittelyistä, miten huomion heihin kiinnittyessä maan muut tapahtumat siirtyivät valokiilan alta syrjemmälle. Nyt mainarit kuulemma ovat puuhaamassa maahansa työturvallisuussäätiötä, mikä onkin tietysti ihan tarpeellinen aie sinänsä, huomattavasti tärkeämpi uutinen kuitenkin, mitä nuo yksityiselämän riepottelut. Väkiselläkin tässä rupeaa pohtimaan, kuinkahan pitkälle julkisuus heidän elämäänsä vielä sotkeekaan!

Ja Facebookin avulla olemme erinomaisesti pysyneet kärryillä siitä, miten täällä meillä Suomessa kirkosta erotaan hirvittävää vauhtia ihan vain yhden telkkariohjelman takia. Siitä eroamisesta on tainnut tulla jo muotibuumi ihan ja kukapa nyt muotiasioissa jälkeen haluaisi jäädä! Paitsi minä jään aina; en ymmärrä sen päälle, en kai koskaan ole ymmärtänytkään. Minulle riittää ihan tavallinen elämä, kun sen vain kunnialla jotenkin saisi loppuun rehveltää. Mutta monenlaisia mielipiteen ilmaisuja sekin ohjelma on ennättänyt eetteriin jo livauttaa.

Kysynkin, mitä ihmettä se kenellekään kuuluu, miten kukin elämänsä viettää? Voiko joku toinen määrätä, elätkö miehen vai naisen kanssa, vihitäänkö, rekisteröidäänkö tai siunataanko sinut vai ei jne? Jokaisella tulisi olla valta valita tiensä. Toiset kulkevat suoraan omantuntonsa ääntä seuraten, toiset sulkevat sen äänen mielestään ja joko rallattelevat eteenpäin tai sitten potevat koko elämänsä ajan pieleen mennyttä suuntaansa. Mikä lie loppujen lopuksi paras tie vai onko toinen toistaan kummempi, sen ratkaissee jokainen itse joskus Suuren Tuntemattoman eteen joutuessaan... Mutta valinnan vapaus täytyy olla. Ja tasa-arvoinen kohtelu kaikille, myös kirkon piirissä, olipa kyse seksuaalisesta suuntautuneisuudesta tai NAISIHMISESTÄ pappina. Tasa-arvoa siis jo täällä ajassa, sillä lopussahan kuitenkin  "aequat omnis cinis" eli "tuhka tekee kaikista samanlaisia", kuten Seneca muistuttaa.

Onko niin kamalan vaikea ymmärtää, että se, mitä toisessa ihmisessä näemme ja arvostelemme, onkin kenties vain omaa projisointiamme, peilikuvaamme? Pitäisikö katse kääntää siitä peilistä omaan sisimpään ja kysyä, olisinko itse valmis tuomitsemaan itseni? Sillä mitä teen lähimmäiselleni, sen teen samalla itsellenikin...

VANHUUDESTA

Luin tässä taannoin jostain lehdestä vanhusten ryhmäkodista, ei siis palvelutalosta, vaan siitä pienemmästä kodinomaisesta yhteisöstä, ikäihmisten soluasumisesta. Ihan tavallisessa kerrostalossa oli huoneisto, jossa jokaisella asukkaalla oli oma huoneensa, mutta yhteisiin tiloihin hän voi halutessaan tulla seurustelemaan ja ruokailemaan toisten kanssa. Kodinhoitaja poikkesi sinne päivittäin auttelemaan ja hänestäkin se oli paljon mukavampaa, koska ei tarvinnut käydä kuin yhdessä paikassa ja siinä samalla sai kerralla hoidetuksi monen vanhuksen asiat. Muutenhan hän olisi joutunut ramppaamaan useassa eri taloudessa saman päivän aikana.

Päätin heti, että joko sellaisen tai sitten jonkin sen tapaisen kodin minäkin etsin sitten, kun se aika koittaa, mikäli en onnistu lähtemään saappaat jalassa, äkkiä ja mutkattomasti, mikä olisikin se kaikista parhain vaihtoehto. Niin, ja tietenkin, jos ennätän ajoissa varata itselleni paikan, muutenhan se tahto voi kadota jonkun muun taskuun...

Haluaisin myös selviytyä vanhoilla päivilläni ilman turhia päänsekoittajia ja viettää muutenkin oman tahtoni mukaista elämää, ilman käskyttäjiä tai päällepäsmäreitä. Enhän minä mikään lapsi olisi. Minkä takia siis jonkun toisen pitäisi hallita minua? Jos oma pää pelaa? Ja vaikka ei pelaisikaan, toivoisin silti saavani ihmiselle kuuluvaa kohtelua.

Se asia tuntuu unohtuneen nyky-yhteiskunnan "viisailta", ihmisen kohtaaminen...

Se minua kovasti ihmetyttää, että minkähän takia tuollaisia asumismuotoja ei oteta käyttöön yleisemmin, vaan pidetään jääräpäisesti jopa liikuntakyvyttömiä vanhuksia omissa asunnoissaan yksin, ilman muuta vaihtelua ja odotettavaa kuin kiireellä pistäytyvät hoitajat, joista ei ole seuranpitäjiksi, koska heillähän on tulenpalava hoppu seuraavan käännettävän luokse? Ryhmäkodissahan muut asukkaat voisivat käväistä juttelemassa ja lukemassakin, joten ei tarvitsisi pitkästyneenä kattoon tuijotella. Sitäkin olen murehtinut, miten nämä yksinäiset, vuoteeseen kahlitut, saavat aikansa kulumaan. Ei kai sitä nukkuakaan koko aikaa jaksa? Varmaan moni odottaa jo siinä vaiheessa hartaasti noutajaansa. Siinä mielessä en yhtään ihmettele toivetta saada itse päättää lopullisesta lähtöhetkestään ja minusta se tulisi suoda. Vai voisiko todellakin joidenkin karmaan kuulua tuollainenkin kokemus? Että vasta sitten, kun hän on sen elänyt todeksi, hän saa lähteä? Sellaisen ajattelun ymmärtääkseen pitää hyväksyä sielun lukemattomat syntymät ja kuolemat. Koskettaisihan se kyllä sitten lähimmäistenkin karmoja.

Mutta asiaan palatakseni. Tuleeko todellakin ihan oikeasti halvemmaksi kiidättää hoitajaa paikasta toiseen, kun hän yhdellä käynnillä voisi huoltaa monta? Vanhan ihmisen turvallisuuden tunteesta ei varmaan kannata puhuakaan. Kukapa siitä välittäisi? Vasta kun päättäjä itse on siinä kunnossa, epäkohta voi hypätä silmille, mutta sitten se on jo myöhäistä. Vellit elävät jo silloin hänenkin haalarinsa sisällä omaa erityistä elämäänsä...