VANHUUDESTA

Luin tässä taannoin jostain lehdestä vanhusten ryhmäkodista, ei siis palvelutalosta, vaan siitä pienemmästä kodinomaisesta yhteisöstä, ikäihmisten soluasumisesta. Ihan tavallisessa kerrostalossa oli huoneisto, jossa jokaisella asukkaalla oli oma huoneensa, mutta yhteisiin tiloihin hän voi halutessaan tulla seurustelemaan ja ruokailemaan toisten kanssa. Kodinhoitaja poikkesi sinne päivittäin auttelemaan ja hänestäkin se oli paljon mukavampaa, koska ei tarvinnut käydä kuin yhdessä paikassa ja siinä samalla sai kerralla hoidetuksi monen vanhuksen asiat. Muutenhan hän olisi joutunut ramppaamaan useassa eri taloudessa saman päivän aikana.

Päätin heti, että joko sellaisen tai sitten jonkin sen tapaisen kodin minäkin etsin sitten, kun se aika koittaa, mikäli en onnistu lähtemään saappaat jalassa, äkkiä ja mutkattomasti, mikä olisikin se kaikista parhain vaihtoehto. Niin, ja tietenkin, jos ennätän ajoissa varata itselleni paikan, muutenhan se tahto voi kadota jonkun muun taskuun...

Haluaisin myös selviytyä vanhoilla päivilläni ilman turhia päänsekoittajia ja viettää muutenkin oman tahtoni mukaista elämää, ilman käskyttäjiä tai päällepäsmäreitä. Enhän minä mikään lapsi olisi. Minkä takia siis jonkun toisen pitäisi hallita minua? Jos oma pää pelaa? Ja vaikka ei pelaisikaan, toivoisin silti saavani ihmiselle kuuluvaa kohtelua.

Se asia tuntuu unohtuneen nyky-yhteiskunnan "viisailta", ihmisen kohtaaminen...

Se minua kovasti ihmetyttää, että minkähän takia tuollaisia asumismuotoja ei oteta käyttöön yleisemmin, vaan pidetään jääräpäisesti jopa liikuntakyvyttömiä vanhuksia omissa asunnoissaan yksin, ilman muuta vaihtelua ja odotettavaa kuin kiireellä pistäytyvät hoitajat, joista ei ole seuranpitäjiksi, koska heillähän on tulenpalava hoppu seuraavan käännettävän luokse? Ryhmäkodissahan muut asukkaat voisivat käväistä juttelemassa ja lukemassakin, joten ei tarvitsisi pitkästyneenä kattoon tuijotella. Sitäkin olen murehtinut, miten nämä yksinäiset, vuoteeseen kahlitut, saavat aikansa kulumaan. Ei kai sitä nukkuakaan koko aikaa jaksa? Varmaan moni odottaa jo siinä vaiheessa hartaasti noutajaansa. Siinä mielessä en yhtään ihmettele toivetta saada itse päättää lopullisesta lähtöhetkestään ja minusta se tulisi suoda. Vai voisiko todellakin joidenkin karmaan kuulua tuollainenkin kokemus? Että vasta sitten, kun hän on sen elänyt todeksi, hän saa lähteä? Sellaisen ajattelun ymmärtääkseen pitää hyväksyä sielun lukemattomat syntymät ja kuolemat. Koskettaisihan se kyllä sitten lähimmäistenkin karmoja.

Mutta asiaan palatakseni. Tuleeko todellakin ihan oikeasti halvemmaksi kiidättää hoitajaa paikasta toiseen, kun hän yhdellä käynnillä voisi huoltaa monta? Vanhan ihmisen turvallisuuden tunteesta ei varmaan kannata puhuakaan. Kukapa siitä välittäisi? Vasta kun päättäjä itse on siinä kunnossa, epäkohta voi hypätä silmille, mutta sitten se on jo myöhäistä. Vellit elävät jo silloin hänenkin haalarinsa sisällä omaa erityistä elämäänsä...