PIKKU RÄÄPÄLE

Mielestäni mikään tässä maailmassa ei ole järisyttävämpää kuin pieni sairas lapsi. Siis tässä normaalissa maailmassa, missä nykyään ei sodita, onneksi... Tahtoisin vain vetää pienokaisesta ne viimeisetkin pahat tuntemukset pois, helliä häntä kaikin tavoin ja sallia lohtua tuovien enkeleiden tuudittaa sylissään, kanniskella pitkin sinisiä pilvisaarekkeita ja kultaisia kukkuloita. Haluaisin ottaa itselleni kaikki pienen ihmisen kivut ja tuskat sekä saman tien antaa vanhemmille aikaa levähtää ja palautua arkisten vaatimusten pyörteistä, kunnes he jaksavat jälleen.

Ihan vastikään tuudittelin yhtä pikkuista, joka täysin uupuneena nojasi minuun jaksamatta pitää edes silmiään auki, mutta ei sallinut silti vuoteeseenkaan itseään laskea, joten otin vastaan naamalleni niin pärskeet kuin kaiken muunkin. Siinä me yhdessä vain istuttiin, keinuttiin ja halattiin.

Lapsessa muutos on ällistyttävä, kun hän saa oikeat tropit: seuraavana päivänä olin jo helisemässä väsymystä kiljuvine vanhoine roppineni ja aivoineni, kun jouduin erottelemaan ja irrottelemaan kaikkeen ennättäviä lapsukaisia toisistaan, ikkunanpenkeiltä ja, niin, milloin mistäkin. Taisinpa väliin metelöidä vähän itsekin...

Ja nyt yskin ja pärskin minä. TAAS! Tämä talvi tuntuu olevan yhtä suurta aivastusta!