UNIPESÄ

Havahdun pesässä, lämpöisessä, tiukassa leukaa myöten sullotun peiton sisälle rakennetussa kotelossa. En liiku, etten rikkoisi ympärilleni kehinyttä ilmahyytelöä.

Olin illalla hieronut rintaani Vickiä, tiputellut suuhuni auringonhattu-uutetta ja suihkuttanut nenääni Nasolinia. Sitten vain sukat jalkaan ja peitto tarkasti kaulaan asti.

Keho lämpiää vähitellen ja vaivun uneen. Saan seikkailla lähes neljän tunnin ajan rinnakkaismaailmassa, kunnes taas tiedostan ympäristöni.

Oloni on hyvä. En yski, en ole yskinyt koko yönä. Jatkan vielä unipakinassa ja ajatukseni harovat raukeasti, että tämä minun on kirjoitettava ylös. Upea kokemus, huikeasti nappiin osuvat sanat pyörähtelevät aivoissani.

Elän pakinan loppuun ja nousen. Mutta kun kone on herännyt, on tarinakin mennyt. Sen äsken niin sujuvina soljuvat sanat eivät suostukaan näppäiltävikseni, se on palannut omaan elinympäristöönsä, sinne, minne se kuuluukin.

Ehkä sitä ei sovikaan siirtää tänne. Jospa se varsinainen, oikea ja värikäs elämä odottaakin vasta tuolla esiripun takana? Sinne pääsee aluksi vain öisin, kunnes verho heilahtaa viimeisen kerran kiinni ja siirrytään elämään sitä tarinaa kokoaikaisesti.

Ehkä? Miksi ne rajan taakse menneet rakkaat muuten yleensä vain unissa näyttäytyisivät?