Kylläpä Merja Kyllönen kirjoitti tässä muuanna päivänä napakasti päättäjien naureskeluista, että köyhyyttäkö muka olisi. Olen jo kauan pupattanut siitä, etteivät ne siellä pääkallonpaikalla älyä, että ihan oikeasti jollakin voi olla nälkä tai että yleensäkään meillä Suomessa, hyvinvointivaltiossa, saattaisi olla todellista puutetta ja kurjuutta yhä vain! Leipäjonotkaan heille eivät sitä paljasta. Tai sitten siitä ei vain välitetä; omat jauhothan ovat nyt hyvin pussissa, ehjässäkin kenties...
Erityisesti minuun koskee nähdä vanhan ihmisen kärsimystä. Haluaisin joskus suorastaan huutaa, eläimellisesti, on se niin epäoikeudenmukaista. Monet heistä (vielä on jäljellä niitäkin, joita sota on haavoittanut niin fyysisesti kuin henkisestikin) voivat elää millaisissa oloissa tahansa, eikä siitä sen suuremmin tunnuta piittaavan.
Millaisen mallin me nuorille näin annammekaan!
Se on häpeä! Vanhus on tottunut elämään valittamatta, almuja anelematta, itselleen mitään pyytämättä. Ei hän härskisti ota vain sitä, mikä hänelle kuuluisi, kuten nykyisin on tapana tehdä. Mutta eikö meidän velvollisuutemme olisi huolehtia, että jokainen voisi elää loppuun asti hyvää elämää, voisi lähteä täältä ajasta rauhallisin, tyytyväisin mielin? Tuntea eläneensä täyden elämän? Enkä tässä puhu enää nälästä, puhun myös henkisestä kurjuudesta. Ehkä ne iäkkäiden itsemurhatkin vähenisivät, jos heistä kaikin puolin pidettäisiin huolta, epätoivohan niihin ajaa. Yksinäisyys ja toivottomuus.
Joissakin tapauksissa vanhuksille tuodaan kyllä ruoka kotiin, mutta välttämättä ei huolehdita kuitenkaan sitten siitä, sopiiko se rajoitettuun ruokavalioon: diabetes-ihmiselle saatetaan kantaa sokerisia jälkiruokia monista huomautuksista huolimatta, munuaispotilaalle työnnetään evästä, joka sisältää paljon proteiinia yms. (Tässä törmätään taas siihen välinpitämättömyyteen, piittaamattomuuteen!) Käydään joskus kyllä myös siivoamassa, mutta sitten hänet jätetään yksin - saapahan olla omassa kodissaan, kaikessa rauhassa, hurskastellaan! Rauhassapa hyvinkin, kun ei kukaan ole antamassa hänen korviensa kuultavaksi ääntä, kukaan ei ole kuulemassa hänen omia mietteitään, muistojaan, pelkojaan, ahdistuksiaan. Hatarastikin yksin pärjäävä jätetään todella yksin. SÄÄSTETÄÄN! Oi, miksi niitä pieniä yhteisöasuntoja ei tehdä? Miksi esim. vanhainkoteja lakkautetaan? Miksimiksimiksi?
Jottae pitäsi tehä!
Hyvä Merja että kirjoitit siitä. Että kansakin tietää.
Enemmän vain sinun kaltaisiasi sinne elimiin! Puoluerajoista piittaamatta, kuhan on ihminen, joka puhuu oikeista asioista eikä hymistele eikä notkistele.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti