ONKO SILLÄ VÄLIÄ, MITEN ELÄÄ?

Olen aina ollut kiintynyt työtovereihini, pitänyt heitä perheenjäseninäni peräti, viettiväthän he loppujen lopuksi kanssani arkipäivisin enemmän aikaa kuin oma perheeni, (joskus vapaa-aikoinakin oltiin yhdessä – matkustettiin, juhlittiin; vahvistettiin näin yhteishenkeä, joka olikin suurenmoinen) ja siksikin töistä pois joutuminen sairauden myötä järkytti maata jalkojen alla. Tuntui kuin helvetti olisi riuhtaissut minut kauas tutusta ympäristöstä ja erottanut siskoista ja veljistä.

Menetin heidät silloin kaikki yhdellä isolla paukauksella...

Ikävöiden seurailin toivuttuani heidän elämäänsä kaikenlaisten mutkien kautta, iloitsin heidän onnestaan ja surin menetyksiään, iloitsin ja suritsin, melkein kuin ennenkin. Kaipasin salaisesti heiltä jonkinlaista yhteydenottoa, mutta kun niitä ei juurikaan kuulunut, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, jouduin kylmästi toteamaan, että työ ja elämä muutenkin on nykyään niin kiehuvaa, ettei entisiin työtovereihin enää kukaan jaksanut satsata. Se kirveli, mutta minkäs voit?

Olinhan päästänytkin työyhteisön hyvin lähelle, kenties liiankin... Niinpä minulla ei nyt ollutkaan jäljellä juuri mitään, kun päivien tavanomainen sisältö hävisi. Oli vain kipeä ylösnousu, odotuksiltaan tyhjä päivä, jota kahden lämpimän aterian loihtiminen ja huoneiden siivoileminen koetti sisällöllistää, telkkarin töllötys ja viimein katkonainen, painajaistäyteinen yö...

Vielä repalehtiessani työelämässä mukana ensimmäiset eläkkeelle päässeet työtoverit passed away. Se tuntui uskomattomalta, mahdottomalta käsittää, vaikka kuinka tiesinkin, että elämään kuului kaikki tällainenkin. Se vain ei ollut vielä koskettanut minua tarpeeksi läheltä. Suru oli syvä joka kerta, kun tieto tuli.

Sittemmin suru koskettikin jo ihan läheltä, kipeästi ja monta kertaa. Niin kipeästi, ettei kaikesta yli kompuroitukaan. Yritin kyllä, mutta voimani olivat valuneet ja siinä kompuroidessani sitten se viimeinen korsi taittuikin...

Kirjoittaminen rupesi vähitellen purkamaan möykkyjä, se auttoi, niin, sitten kun siihen pystyi keskittymään. Kyynelten vuo virtasi näppäimille, mutta kaiken läpikäyminen puhdisti ja virvoitti, vaikka välillä se nosti pintaan raivon, rakkauden ja pettymyksenkin pohjattomilta tuntuvat tunteet. Kirjoittaminen terapoi ja niin rakastuin tietokoneeseeni. Nyt kirjoittamisesta ei näytä loppua tulevankaan.

Vasta vähän aikaa sitten tultuani polttavan kipein sydämin kotiin nuoren kummipoikani hautajaisista, iski lehden sivulta jälleen silmiini erään entisen työkaverin kuolinilmoitus. Luotettava, iso ja vahva J oli menehtynyt nopeasti etenevään tautiin. J, jonka moikkausta olin jo ennättänyt kaivatakin aamukalpeilla kaupan käytävillä, joille aina aamusta kiirehdin, ettei tarvitsisi kohdata tuttujen loputonta, ylitsekäymätöntä virttä: Miten sinä voit?

Mutta että J? Ei voi olla totta! Ei saa olla!

Yöunethan siinä jälleen kerran kaikkosivat.

Heti perään sain tietää toisenkin pidetyn kollegan nostaneen verhoa ja poistuneen lopullisesti...

Käpristyin, kurtistuin, olin murunen vain...
Mieleeni nousi väkisinkin kysymys, oliko sillä mitään väliä, miten eli. Saneliko joku tuolla ulkopuolella, missä järjestyksessä täältä lähdetään? Oletko sinä parempi, jos saat jäädä? Missä mielessä parempi? Vai otetaanko sittenkin parhaat ensin? Siksikö minuakaan ei huolittu?

Hiljaisesti, omassa mielessäni, siellä kaikkein sisimmässä, elää kuitenkin sitkeä usko, että itsehän me nuo kaikki tapahtumat syntymän alkusuunnitelmiin ujutetaan eli oikeastaan minkään ei pitäisi tulla oman Itsen tietämättä...

No, sekoileva, harppova, asiasta toiseen ryntäilevä - sellainenhan tästä jutusta taas kerran tuli, mutta nämä nyt olivat ajatuksissani päällimmäisinä, joten levätkööt rauhassa; eivätpähän ahdista minua enää!

Että hälläkö väliä, miten elää? Oliko se niin?