Istun uutuuttaan hohtavilla rappusilla ja kierrätän katsettani pitkin erämaista pihaani. Nautin. Ahh, mikä näköala! Tuolla helisee tuulikello aitan terassilla. Pihapuussa helähtää pikkulintu. Aallot loiskuavat rantatöyrääseen ja keinuttavat venettä, niin että keikutus louskuttaa uniaaltoja aivoihin. Rytmikkäästi. Keinun vierellä touhuavat puutarhatontut, siili käpertyy terassin jalan juureen ja kukkaympyrän viereltä tuijottavat kilpikonna ja viides mökkitonttu. Grillikatoksessa, tsasounassa rätisee. Tuli ahmii ympäristöstä kerättyjä risuja muurikkalättyjen paistopuille tilaa valmistaen...
Rakastan pikkuruista mökkiäni aina vain enemmän ja enemmän. Ja se minua. Onhan se ainoa paikka maailmassa, joka kuuluu vain minulle. Sitä paitsi se nököttää entisen lapsuudenkotini rannassa, kotirannassa. Täällä sieluni koskettaa heitä, jotka ovat samoilla tienoilla niin ennen minua kuin myös yhdessä kanssani aikaansa viettäneet. Heidän lempeät silmänsä seuraavat taivallustani rohkaisten, kannustaen ja lohduttaen.
Ilta on aina erilainen. Samoin auringonlasku. Iltakymmeneltä aurinko näkyy täsmälleen tietystä paikasta, kahden ohuen puun välistä. Kuvan aurinko ilmestyi yllättäen paljon myöhemmin, uimassa ollessani, vaikka päivä muuten oli ollut pilvinen. Se halusi näyttää minulle olevansa olemassa, laskevansa kylläkin nyt, mutta huomenna taas nousevansa.
Vesi on jo kylmää, ollut oikeastaan joka kerta viime viikkoina. Mutta kun kahlaa sinnikkäästi siihen asti, että laineet huuhtovat kainaloita, siihen tottuu, ja oikeastaanhan siinä on silloin uinutkin jo, enää tarvitsee vain heittäytyä ja kauhoa rannalle. Lämpimään saunaan. Jonka ulko-ovikin taas aukeaa. Kunnolla.
Ahh...
