KRUUNUNPERIJÖITÄ JA PITSIPÖKSYJÄ

Eilen jännäsin pohkeeni takia tai paremminkin taisin jännätä, oliko syvätukkeuma iskenyt, saapunut rankaisemaan mummoikäisen juoksujalkaa. Herätti minut toissa yönä jo kahdentoista jälkeen, sattui niin että kippuroin, kärisin, vaikeroin ja ulisin. Ja nousin ylös, koska kuka nyt sellaisessa tuskassa voisi nukkua. Siis sitten kun vähän helpotti, että pääsin konkkaamaan koneelle. Olihan noita kirjoitushommia, joten kaikki valvomiset otan hyötykäyttöön. Vaikkapa koipi ojossa monistuskoneen päällä. Ei turhaan mene nekään hetket.

Hän ei muistanut aamulla ollenkaan heränneensä kipuiluuni, vaikka ihan selvästi jotain juttelikin silloin. Hyvä niin, työmiehen onkin saatava levätä, ettei leipä lopu.

Illalla holvasin koipeni kuumakylmägeelillä, menin nukkumaan kahdeksalta ja raotin ensimmäisen kerran silmiäni puoli seitsemän maissa tänä aamuna. Unessa olin ollut juuri vetämässä vaaleansinisiä pitkälahkeisiä pitsipöksyjä jalkoihini.

Nyt sitten jännään taas, koko maailma jännää. Tosin ei minun vuokseni vaan toisen melkein yhtä tärkeän henkilön, nimittäin Ruotsin kruununperillisen syntymistä. Vaikken minä ihan yhtä paljon sitä taida sentään osata jännittää, lapsiahan syntyy kaiken aikaa, liukuhihnalta... Mutta niinköhän me saadaan pikkuprinssi naapurimaahan. Siis jos noihin vaaleansinisiin pitsipöksyihin on uskominen...

J.K. Hihii, nyt vasta luin, että prinsessahan se onkin syntynyt! Mihin tässä enää voi luottaa kun ei uniinsakaan edes?

Siispä onnittelut Viktorialle ja Danielille ynnä koko Ruotsinmaalle ja tervetulotoivotukset Danielalle! (Eikö siinä olisikin ihana nimi prinsessalle? Keksin sen ihan itse, ei tarvinnut edes miettiä. Toivottavasti Vickankin sen hyväksyy...)

ILLALLA UNIEN UTUMAAHAN KANSSASI KÄYDÄ - SAANHAN?

Yön pimeys aamuun hiljaa vaihtuu,

uni karkaa silmästä nukkujan.

Unikuva mielestä häviää, haihtuu.

Tapahtuikohan sitä ollenkaan?

Olit luonani yön hetken

hiljaisen.

Veikö sarastus mennessään

kaiken sen?

Etkö sylissäsi tuudittanutkaan?

Enkö suukkojasi saanutkaan?

Jaksanko päivän

- taas -

yksinäisen?

Arjen askeleihin heräilen…

Kestän kai sen…

Mutta illalla unien utumaahan

kanssasi käydä - saanhan? 

MOSAAN JO LUKEA!

Poika tuli. Siis se vähän yli kolmikymppinen. Tuli keskiviikkona ja viipyy vielä viikon. Harvinaista herkkua äidille. Ihanaa sellaista, jos nyt herkku voi muuta ollakaan.

Selailen runojani. Josko jo nekin julkistaisi. Mutta miten? Niitä on niin älyttömästi. Karsittavia paljon, hyvinkin. Jos nuoruuden lähteistä ammentaisi ensin, sieppaisi siihen väliin keskikokoisten ja sitten loppuun näitä vanhojen... äh... Siis viimeisimpiä rallatteluja, haaveiluja, unelmia... Nehän eivät vanhene eivätkä kuole koskaan. Ihmisen sielu kun on ikuinen.

Entäpä nimi sitten? Usvanoita? Usvaritari? Jotain usvaa kumminkin, sillä sitähän se on - kaikki runothan ovat jotenkin hyssyjä, unelmia, unia...

Puhelimessani on kuulemma vika; en aina kuule kun se soi. Se nimittäin laulaa niin hiljaa. Mutta sen laulu on niin ihana etten halua vaihtaa soittoääntä vaikka omaiset kuinka patistavat. Pysähdyn joskus pelkästään kuuntelemaan ja soittaja lopettaa ennen kuin ennätän vastata ja minun on kilautettava takaisin.

Katsoin sitä äskenkin ja joku oli tavoitellut minua illallakin, tietysti. Peppinjahan se oli soitellut yhdeksän maissa. Jättänyt viestin. "P... tässä... Tota noin... Mosaan jo lukea!" Taustalla kuuluu äidin ääni vaimeana... Kuuntelen useamman kerran, mutta en saa selvää, kumpi peppinjoista puhuu, äänikin kun molemmilla on täsmälleen samanlainen. Joka tapauksessa toinen heistä on oppinut jo lukemaan ja ilmeisesti toinenkin heti kohta oppii, jo maailmansääntö sen takaa. Ennen kouluunlähtöä kumminkin.

SATEENKAAREN PÄÄHÄN

Presidentin vaalivalvojaisissa Peppinja jännäsi. Toinen (6v.) fuusion osakkaista Haaviston puolesta, koska "se huolehtii luonnosta", toinen (5v.) taas Niinistön, sillä "se on niin komee"...
Tuloksen selvittyä en saanut tietää, seurasiko käsirysyä tai muutakaan nikottelua, ehkä he vain tyytyivät kansan päätökseen. Ihan kuten me isommatkin. Kekkosta emme enää voi saada, joten on tyydyttävä lähinnä häntä muistuttavaan. Eikö niin?

Tänään ajoin kohti aurinkoa. Ja myös sateenkaarta. Pakkasta -25:n asteen verran, mutta sateenkaari se oli. Kuvittelin kaasuttavani sen sillalle, hurruuttavani sitä pitkin sen loppupäähän, löytäväni aarrearkun, jolla ostaisin ihanan kattohuoneiston saunalla, Töölöstä, läheltä Peppinjaa.
Silloin kaikki rakkaimpani olisivat lähelläni. No, lähes... ainakin lapset ja lapsenlapset, ne rakkaat edesmenneethän pysyvätkin luonani aina, ajatuksen päässä.
Siskot sun muut läheiset tapaisin tarvitessani...

No, en kaasuttanut enkä hurruuttanut.
Jonkinlainen aarre mulla silti on.

PEIKKOJEN PARATIISIKSI?

"Suomussalmen Osuuspankki sulkee konttorinsa Ruhtinansalmella", ilmoittaa lehtiartikkeli. Muutama vuosi sitten isomman pankin kanssa fuusioitu vakavarainen pankki lopetetaan.
Sitähän tuolloin fuusiovaiheessa moni taisi jo epäilläkin.
Että iso lohnaisee pienen.

Näin fiksusti sitten tietokonetta omistamattomien asukkaiden pankkiasioinnit siirretään noin 70 km:n päähän Ämmänsaareen. Pankkipäätettä tai -automaattiakaan kun ei ole, niin miten käy laskujen ja käteisen noston?
 (Ellei laitteita sitten sijoiteta kahteen mahdollisesti ajateltavissa olevaan toimipisteeseen, Ruhtinan Kauppaan tai TB:lle. Mutta kuka sijoittaa? Pankkiko muka?)
Pankkikortteja tai nettiä kun kaikki eivät suinkaan suostu käyttämään, eivät kai välttämättä edes oppisikaan. Kyllä se käteinen tuntuu monista turvallisemmalta vielä pitkän aikaa.
Laskujen maksamiseen lie kuitenkin postimaksuton maksupalvelukuori-mahdollisuus?

Tämähän johtaa vähitellen siihen, että vanhusten ja vaivaisten luokse joudutaan hommaamaan henkilö, joka hoitaa heidän raha-asiansa viikottain tai kuukausittain.
He kun eivät pysty matkaamaan tuota väliä harvaan liikennöivillä busseillakaan ja taksi maksaa...
Mutta maksaa se avustajakin...

Ruhtinansalmi ei vähällä luovuta. Sehän koettaa kaikin voimin pyristellä pärjätäkseen, on tehnyt sitä jo kauan.
 On yritteliäs monin eri tavoin; vasta remontoitiin entinen suosittu tanssipaikka kylätaloksi, ja muukin kylätoiminta on vireää.
Miksi tuollaiset elämisen jatkamispyrkimykset pitää yrittää lannistaa?

Tätä se nykymaailman meno on - kaikki halutaan survoa asutuskeskuksiin, maaseutu jää niille, jotka pystyvät siellä omin neuvoin pärjäämään.
Mökkeilijöille ja peikoille paratiisiksi?

Voi minun Kainuutani!