EIKÖ MUKA HAAVEITA?

Minullako ei muka haaveita tulevaisuuden varalle?
Voi veikkonen, on toki, muutama. Vielä kymmenisen vuotta sitten haaveilin, miten koko meidän perheemme asuisi samassa pihapiirissä, me isovanhemmat omassa asunnossamme ja molemmat lapsemme omissaan siinä vieressä.

No, se haave särkyi, mutta yhä unelmoin asumismuodosta, jossa olen päivittäin kosketuksissa molempien lasteni sekä heidän perheittensä kanssa ja saan sitten joskus ummistaa silmäni viimeisen kerran omassa kodissani, rakkaitteni ympäröimänä. Mihinkään hoitokotiin en halua kadota sänkyyn sidottavaksi ja vieraiden ihmisten käänneltäväksi kylmää soppaa ryystämään.

Yksinäisyys on viime vuosina näyttänyt minulle jo niin hyvät kuin pahat ja tuskallisetkin puolensa, joten sitä en yhtään kaipaisi, kunhan vain tämä perheyhteisö toteutuisi.

Taivas, varjele ja helli tätä ainoaa toivettani ja lennätä se kauas sateenkaaren päähän sekä salli minun löytää se sieltä!

SATEENKAAREN PÄÄHÄN

Presidentin vaalivalvojaisissa Peppinja jännäsi. Toinen (6v.) fuusion osakkaista Haaviston puolesta, koska "se huolehtii luonnosta", toinen (5v.) taas Niinistön, sillä "se on niin komee"...
Tuloksen selvittyä en saanut tietää, seurasiko käsirysyä tai muutakaan nikottelua, ehkä he vain tyytyivät kansan päätökseen. Ihan kuten me isommatkin. Kekkosta emme enää voi saada, joten on tyydyttävä lähinnä häntä muistuttavaan. Eikö niin?

Tänään ajoin kohti aurinkoa. Ja myös sateenkaarta. Pakkasta -25:n asteen verran, mutta sateenkaari se oli. Kuvittelin kaasuttavani sen sillalle, hurruuttavani sitä pitkin sen loppupäähän, löytäväni aarrearkun, jolla ostaisin ihanan kattohuoneiston saunalla, Töölöstä, läheltä Peppinjaa.
Silloin kaikki rakkaimpani olisivat lähelläni. No, lähes... ainakin lapset ja lapsenlapset, ne rakkaat edesmenneethän pysyvätkin luonani aina, ajatuksen päässä.
Siskot sun muut läheiset tapaisin tarvitessani...

No, en kaasuttanut enkä hurruuttanut.
Jonkinlainen aarre mulla silti on.