maanantai 20. syyskuuta 2010

RUSKARETKI 2010

Reput huoahtavat onnesta  ja painautuvat tiukemmin reissumiesten selkiin näiden sukeltaessa Itärajan retkeilyreitille. Ilmassa väreilee sumu, housunlahkeet kastuvat varsikasvuston helmistä, mutta onneksi kankaan pintakalvo pitää kutinsa eikä kosteus ylety sisävuoriin asti.

Keijun seittipuku
Ensimmäisenä saavumme autioituneen talon pihapiiriin, johon pysähdymme katselemaan aukion laidoilla kohoavia rujoja elämisen monumentteja. Vanhan talon liuskekiviuuni uhmaa yhä aikaa, samoin päärakennuksen savupiippu kurottaa kohti taivaita avonaisin suin, kuin pettymyksen huutoon valmistautuen. Uuninpankolle unohtunut emalivati kasvattaa ruohoa sylissään, ilmeisestikin elämän jatkumoa epätoivoisesti hamuten. Kuopan oviaukon edessä kahottaa vanha heteka esteenä villieläinten sisään harhautumiselle ja ihan metsän reunassa nyhjöttää vanha auto, jonka suojiin on vaeltanut punainen kärpässieni, kovin poloisen näköisiä molemmat. Etempää metsästä löytyy vielä vanhempi auto, en muista sen näköistä ennen nähneenikään. Miten pahalta sellainen näky tuntuukaan puhtaan luonnon keskellä!

Peikon naavaparta
Määränpäähän auton vieneiden saavutettua meidät lähdemme jatkamaan matkaa. Jään tuon tuostakin jälkeen, kun pysähdyn ihastelemaan luonnon pieniä yksityiskohtia, näppäilemään kuvia. Kas, tuohon on keiju ripustanut seittipukunsa, tuossa liehuu peikon harmaantunut harva naavaparta, tuossa kääpäkerrostalossa majailee useita kääpiöitä, tuolla kököttää ympäristöönsä hyvin sulautuen menninkäisen tai tontun mökki... Elän jälleen satumaailmassani, en huolestu, vaikka toisten selät ovat häipyneet näkyvistä; minulla on vahva tunne, etten ole yksin.
Menninkäisen mökki

Pitkospuilla pitää taiteilla kieli keskellä suuta, sillä niiden päällä lepää kosteita syksyn kirjomia lehtiä. Jossakin RASAHTAA voimakkaasti pysähdyttyämme ihailemaan naavaisia kuusia, jotka hopeisin käsivarsin vartioivat erämaan rauhaa. Rasahtelija ei kuitenkaan näyttäydy. Mikään villieläin ei ilmaise lymypaikkaansa. Vain kettu on tipauttanut pari lakritsapatukkaa polulle, korppi raakkuu ja lukuisat kaivannot muurahaispesissä juoruavat karhuista. Edes orava ei naksahtele eikä nakkele häiritsijöitä kävyillä.
Kääpäkerrostalo

Levähdyspaikaksi valikoituu rajavyöhykkeen vierus. Rajamerkin toisella puolella viekoittelee iso kivi istuskelemaan, mutta sinne emme saa mennä, joten tyydymme kantoihin ja mättäisiin. Eväät maistuvat taivaallisilta, mahani onkin murahdellut jo vaativasti jonkin aikaa, vaikka polun reunoja koristavat mustikat ja puolukat ovatkin väliin löytäneet tiensä ohimennen huitaistuina suuhun.

Patikointia jatketaan ihan vyöhykkeen takarajaa pitkin. Joissakin kohti merkit puissa ovat harhaannuttavia, joten tahtomattaan saattaa joutua kulkemaan polun mukana kahden keltaisen merkin välistä eli epäselväksi jää se, onko sittenkin tullut harhautetuksi vyöhykerajan väärälle puolelle...

Hämeahon autiotupa
Kantapäätä rupeaa hiertämään, vaikka olin jo lähtiessä vuorannut sen pehmitetyillä laastareilla. Hämeahon autiotuvalle päästyä vaihdan laastarit, tosin rakoista ei olekaan näkyviä merkkejä. Liekö kirurgi aikoinaan asentanut polveni leikkauspöydällä jonkin verran vinksalleen, kun se vasen jalka kenkkuilee aina?

Autiotupa on lämmin, vieraskirjasta selviää, että siellä on majaillut muutamia karhunmetsästäjiä ihan äskettäin. Pöydälle on jätetty Uusi Testamentti ja Tess Gerritsenin kirja.

Aurinko puhkeaa syyskuiseen iloonsa, lammen vesi kimaltelee ja nuotiopaikan tuli räiskyy. Miehet puuhaavat käsiimme kahvit/kaakaot sekä makkarat. Jutustelemme, nautimme sekä suunnittelemme seuraavan syksyn patikointia, joka ehkä voisikin olla jo pidempikin vaellus. Viihdymme.

Autot odottavat muutaman kilometrin päässä tuvalta. Jalat köntittyvät yllättäen kotimatkalla, mutta olo on auvoisen rentoutunut, mieli liitelee yhä retken tunnelmissa ja puulämmitteinen sauna puhdistaa viimein kehonkin. Kiitos! 



keskiviikko 1. syyskuuta 2010

"MERIROSVOT OVAT KUOLLEET SUKUPUUKKOON"

Falun Gongin harjoittajia
Käväisin viikonloppuna pikkuisten luona. Peppi nimittäin soitti torstaiaamuna ja pyysi tulemaan. Koska olin jo ikävissäni suunnitellut sitä jonkin aikaa, tarrasin kutsuun välittömästi ja menin heti samana iltana. Perillä olin vasta puolen yön maissa. Lapset nukkuivat jo, tietenkin, mutta he tiesivät, että olisin siellä, kun he heräisivät.

Aamulla Pinja hiipi syliini, kun tapani mukaan olin noussut aikaisin ja istuin mokkulani ääressä, töissä. Peppiä ei vain kuulunut. Sitten hoksasin, että hän odottaa varmaankin herättämistä. Olin oikeassa. Nukkujan silmät lupsuivat lupaavasti, joten ”herätin” hänet ja kannoin olohuoneeseen. Halattiin hartaasti... Myöhemmin vein heidät päiväkotiin ja kun lupasin hakea myös, Peppi tiukkasi tarkasti, mihin aikaan tulisin. Koetin kiirehtiä parhaani mukaan ja saada asiat kaupungilla hoidettua. Kun sitten menin hakemaan, päiväkodintäti kertoi, että tänään on kuulemma oikea onnen päivä, kun mummi toi ja hakee myös...

Elävä patsas
Illalla käväisimme äidin, iskän ja enon kanssa Taiteiden yössä, kiikuimme, söimme muikkuja, herätimme kolikolla patsaan eloon ja kiipeilimme puissa sekä hämmästelimme nurmikolle levittäytyvää kansanpaljoutta. Parin, kolmen ohjelmanumeronkin ennätimme katsoa, mutta tuuli viuhui koleana eikä kovin kauaa siellä voitu viipyä. Kekkosen muistomerkin luona ihastelimme neljän käden varjossa uinuvaa vesiallasta, jonka Peppi nimesi Kekkosen kyyneleeksi. Lapset uittivat siinä pudonneita puunlehtiä. Kun eräs nuori nainen kurottui kokeilemaan, onko vesi kylmää, Peppi huudahti hänelle hätäisesti: "Varo, se on muistomerkki!"

Yön lähestyessä lapsia ei olisi oikein nukkumaan meno huvittanut, mutta onneksi väsy lopulta sai ylivallan. Aamuyöstä Peppi ilmestyi viereeni tyynynsä kanssa ja käpertyi kainalooni.

Lauantaina puolenpäivän maissa sitten starttasimme äidin ja enon kanssa kaupungille. Syötiin Kampissa, kierreltiin kaupoissa ja hellytettiin mummi ostamaan ihanat pehmeät lemmikit... Meno oli väliin aika hurjaa, tosin ei enää ihan niin hurjaa mitä se vielä vuosi sitten olisi ollut. Viisi tuntia siellä vierähti. Ennen vanhaan olisin ollut ainakin puolikypsä jo lähes alkumetreillä, mutta nyt kuntoni oli parempi ja säilyin vauhdissa mukana, mitä nyt hiki vähän lensi.

"Kekkosen kyynel"
Myöhemmällä osallistuimme pihajuhliin. Kun Peppi lupasi, että kuva hänestä ja uudesta ihastuksesta saisi jäädä Facebookiin - sen saa kuulemma nähdä vaikka merirosvotkin - Pinja tuumi, että ”Merirosvot ovat kuolleet sukupuukkoon... ei kun sukupuuttoon"...

LUETUIMMAT