keskiviikko 30. lokakuuta 2013

LUONNONLAPSI

Minua on moitittu liiallisesta läpinäkyvyydestä,
liiasta rehellisyydestä ja omien asioiden salaamattomasta julkituomisesta, 

Osa sukulaisista on sitä mieltä, ettei tunteitaan ole sopivaa kirjoitella maailmalle, osa taas rohkaisee siihen, koska he tietävät, millainen oikeasti olen, luonnonlapsi. Mutta eihän tämän pitäisi kovin monille näkyäkään; tokko kukaan vieras tuntemattoman ihmisen vuodatuksia haluaa kuullakaan...
Tarkoitukseni ei ole ollut loukata ketään, tosin yhden ihmisen tiedän vetäneen herneen nenäänsä kun uskalsin paljastaa miltä minun elämäni vuosi sitten sekä pitkin kulunutta vuotta tuntui, mutta hänellähän oli oma lehmä ojassa ja siellä se saa minun puolestani pysyäkin...


tiistai 22. lokakuuta 2013

OMAN ELÄMÄNI HALLITSIJATAR?


Olen rakastunut tähän kaupunkiin. Pieneen, rauhalliseen, puutarhamaiseen. Missään en ole tavannut näin aurinkoisia ja avuliaita ihmisiä. Vai johtuukohan se katsantovinkkelistä? Olinhan vuosi sitten lähes maan povessa jo ja KAIKKI, jotka neuvoivat, opastivat tai muuten vaan auttoivat (tilanteestani sen kummemmin tietämättä), tuntuivat haavoitetusta sielusta parantavalla höyhenellä siveleviltä enkeleiltä.


MUTTA nyt, nyt olen kai ihan normaali taas (hm, kuinkahan normaali tässä enää toisten silmissä voin ollakaan?). Usein kyselen itseltäni, miten se on mahdollista. Että olenko lopultakin hyväksynyt väistämättömimmän, päässyt vihdoinkin henkisesti jaloilleni, ajan parantamana, joten olen siten ensimmäistä kertaa oman elämäni hallitsijatar?

maanantai 21. lokakuuta 2013

IHMEESEEN AUKEAVA AAMU

Ikkunastani avautuu ihana taulu. Se elää.
Pieniä valkoisia höyheniä pudistellaan 
näkymättömän pilven reunalta.
Kuinkahan suuri se säkki onkaan? Ja kenen?

Valkoiseen kuorrutettu metsä kuoriutuu hämärän sylistä.
Tahraton. Puhdas. Koskematon.

Ihmeeseen aukeava aamu. 

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

EI IHAN PARKKIINTUNUT VIELÄ

Maanantai. Lielahti. Jonotan, mutta vessan ovi pysyy suljettuna. Sisältä kuuluu kakimista...
Juna on pysähdyksissä. Sen alle on jäänyt joku. Ihminen.
Outo tunne velloo sisuksissa...

Pahempi lienee olo kuitenkin tuolla vessan sisällä olijalla. Kaikki nimittäin eivät ole vielä ihan parkkiintuneita.

Mönkijä hakee jotain junan takaa. Se ajaa pitkin jalkakäytävää, suljettu laatikko kärryissään. Juna jatkaa matkaansa, ihmiset palaavat omiin ympyröihinsä. Minäkin, mielessä ajatukset kehää kiertäen. Mitä tapahtui? Miten oikeasti kävi? Sitä meille ei ilmoiteta. Ehkä tämä on normaalia matkatessa. Minulle tällaista sattuu ensimmäistä kertaa.

Kotona luen Iltasanomista: Junan alle jäänyt loukkaantui.
Ohh. Ei siis pahinta, onneksi. Puristus lakkaa. 


perjantai 4. lokakuuta 2013

UINU MÖKKINI, UINU


Uinu mökkini, uinu,
kesäksi voimia kerää.
Kun luontosi ihana herää,
me kohtaamme taas,
jos niin sallitaan!

Kesän viimeiset karsinogeenitankkaukset
Talvilepoon

Näkemiin, saunaranta


Väsynyt rantavahti


"Illat sammuvat kylmään hämäryyteen..."

keskiviikko 2. lokakuuta 2013

KAUPUNGISSA TÄTÄ TAIVASTA EI OLE

Järvi lepää liikahtamatta, peilikirkkaana kimaltaen. Aurinko kultaa kotiniemen ja henkäisen syvään pysähtyessäni tutulle rantatöyräälle.

Vesi on karannut kauas, sen luo päästäkseen on tipsuteltava tovi pitkin niljakasta "noatikasta" *, ja sen teemmekin saunaa lämmittäessämme. Saaviin vain varoen kauhalla veden pintaa pyyhkäisten, ettei pohjamura nouse mukana, kaikkiin liikeneviin käsiin sankot, kädet ripoihin ja sitten kohti rantaa. Laiturille kipuaminen vaatii omat rituaalinsa, mutta sekin onnistuu, pariin otteeseen peräti. Kun tuli herkuttelee viimeinkin pesässään, hoksaamme, että vaivattomampikin tapa olisi ollut saapuvilla; vesijohto toimii sittenkin vielä, kun kokeilumielessä, ihan vain huvikseni, väännän hanan perille asti auki!

Tähtikaton alla kylvemme, no, lähes, saunan katon alla se kylpy vain on varsin paljon lämpimämpää ja jopa järkevämpääkin... Mieli halaisi lokakuisen järven syleilyynkin, mutta armoton pimeys, kaltevan laiturin liukkaus sekä maisen noatikkamatkan pituus pysäyttävät, joten tyydymme taaplaamaan ilman hyistä kylpyä mökille takaisin, pysähtelemme ja pyörähtelemme ihailemaan ihanaa tuikemerta yllämme. Olen näkevinäni revontulten väikkeen vastaisen rannan taivaalla, ja vaikka tiedän, ettei tähdistä minun kamerallani kuvia saada, näppäilen silti, haltioissani kaikesta tästä loisteesta. Kaupungissa tätä taivasta ei ole.

Illalla pakastuu, jääkiteet kimaltelevat ulkokynttilöiden valaisemissa lehtikasoissa. Siinähän ne minun kadoksissa olleet timanttini tuikkivatkin, turhaan niitä maailmalta olen etsinytkään...

Aamulla sataa. Käsitaasan veden pinnassa helähtelee jää.




* jalan alla notkahteleva savi/hiekka/muta -sekamelska


LUETUIMMAT