Järvi lepää liikahtamatta, peilikirkkaana kimaltaen. Aurinko kultaa kotiniemen ja henkäisen syvään pysähtyessäni tutulle rantatöyräälle.
Vesi on karannut kauas, sen luo päästäkseen on tipsuteltava tovi pitkin niljakasta "noatikasta" *, ja sen teemmekin saunaa lämmittäessämme. Saaviin vain varoen kauhalla veden pintaa pyyhkäisten, ettei pohjamura nouse mukana, kaikkiin liikeneviin käsiin sankot, kädet ripoihin ja sitten kohti rantaa. Laiturille kipuaminen vaatii omat rituaalinsa, mutta sekin onnistuu, pariin otteeseen peräti. Kun tuli herkuttelee viimeinkin pesässään, hoksaamme, että vaivattomampikin tapa olisi ollut saapuvilla; vesijohto toimii sittenkin vielä, kun kokeilumielessä, ihan vain huvikseni, väännän hanan perille asti auki!
Tähtikaton alla kylvemme, no, lähes, saunan katon alla se kylpy vain on varsin paljon lämpimämpää ja jopa järkevämpääkin... Mieli halaisi lokakuisen järven syleilyynkin, mutta armoton pimeys, kaltevan laiturin liukkaus sekä maisen
noatikkamatkan pituus pysäyttävät, joten tyydymme taaplaamaan ilman hyistä kylpyä mökille takaisin, pysähtelemme ja pyörähtelemme ihailemaan ihanaa tuikemerta yllämme. Olen näkevinäni revontulten väikkeen vastaisen rannan taivaalla, ja vaikka tiedän, ettei tähdistä minun kamerallani kuvia saada, näppäilen silti, haltioissani kaikesta tästä loisteesta. Kaupungissa tätä taivasta ei ole.
Illalla pakastuu, jääkiteet kimaltelevat ulkokynttilöiden valaisemissa lehtikasoissa. Siinähän ne minun kadoksissa olleet timanttini tuikkivatkin, turhaan niitä maailmalta olen etsinytkään...
Aamulla sataa. Käsitaasan veden pinnassa helähtelee jää.
* jalan alla notkahteleva savi/hiekka/muta -sekamelska
