Tapasinpa ihanan nuoren tytön tässä taannoin käydessäni hemmottelemassa itseäni. Hän oli jättämässä työnsä ja muuttamassa takaisin Suomussalmelle mummonsa ja ukkinsa avuksi. Asumaan heidän luokseen, auttamaan kaikessa tarvittavassa, ei täysin omaishoitajaksi kylläkään (mummonsa oli siinä toimessa), vaan aikomuksenaan oli käydä kylänpinnassa omaakin työtään tekemässä muutaman tunnin silloin tällöin, keikkaluontoisesti. Hän jopa yllättyi kun sanoin arvelevani hänen olevan harvinainen lajissaan nykypäivinä ja uskovani isovanhempien olevan tosi ylpeitä ja kiitollisia noin välittävästä lapsenlapsesta.
No, se oli kuulemma ihan luonnollinen valinta hänelle. Onnellinen hän kuitenkin oli sanoessani miten hyvälle mielelle hän minut saikaan ja miten arvostan häntä.
Ei onneksi kaikille se mammona ole tärkeä nykyaikanakaan, vaan inhimillisyys, rakkaus ja epäitsekkyys saavat tilaa. Lähetän voimahaleja sinulle, ihana ystäväni! Isovanhempasi ovat varmasti onnellisia aarteestaan!
tiistai 27. syyskuuta 2011
ENKELEITÄ, ONHAN HEITÄ...
Tunnisteet:
aarre,
enkeli,
epäitsekkyys,
inhimillisyys,
mammona,
MINUN KAINUUNI,
mummo,
omaishoitaja,
rakkaus,
Suomussalmi,
ukki,
voimahali
keskiviikko 21. syyskuuta 2011
ME HUOLETTOMAT HULIVILIT
Kovin huolettomina kuljimme viime lauantaina juuri tuolla... Vitsailimme, tutkimme muurahaispesien kaapaisujälkiä ja jykevien kynsien raapimisuria puiden kaarnattomissa vereslihoissa. Mutta emme pelänneet, ikämme korven sylissä eläneinä ja selkosissa vaeltaneina (silti vilaustakaan karhusta näkemättä); ensimmäiset karhunpennutkin kohtasin vasta kypsässä iässä, autosta katsoen, miten ne keskellä maantietä painiskelivat.
MUTTA jos tuo kyseinen tilanne olisi silloin ollut päällä niin luulen, että reissu olisi ainakin siirtynyt muutamalla viikolla... tai siirtynyt ihan kokonaan toisiin maisemiin.
Ja metsästäjän hutihan alun perin tuonkin varoittelun ja myöhemmin heränneen pelon nostatti, ikävä kyllä...
Metsästys on sellainen harrastus, johon en osaa suhtautua - jota en osaa käsitellä; en ole koskaan pystynyt hyväksymään yhdenkään elämän riistämistä... Kukkiakaan en raaskisi pellolta taittaa; niillä on niin lyhyt elinaika muutenkin... Siinä mielessä en kai ole koskaan aikuisuutta saavuttanutkaan.
Elämä on aina arvokas, olipa se kuinka vähäpätöinen tahansa.
MUTTA jos tuo kyseinen tilanne olisi silloin ollut päällä niin luulen, että reissu olisi ainakin siirtynyt muutamalla viikolla... tai siirtynyt ihan kokonaan toisiin maisemiin.
Ja metsästäjän hutihan alun perin tuonkin varoittelun ja myöhemmin heränneen pelon nostatti, ikävä kyllä...
Metsästys on sellainen harrastus, johon en osaa suhtautua - jota en osaa käsitellä; en ole koskaan pystynyt hyväksymään yhdenkään elämän riistämistä... Kukkiakaan en raaskisi pellolta taittaa; niillä on niin lyhyt elinaika muutenkin... Siinä mielessä en kai ole koskaan aikuisuutta saavuttanutkaan.
Elämä on aina arvokas, olipa se kuinka vähäpätöinen tahansa.
Tunnisteet:
elämä,
harrastus,
hulivili,
karhu,
LEPATUSTA JA LIITELYÄ,
liikunta,
metsästys,
MINUN KAINUUNI,
Pirttivaara,
ruska,
RUSKARETKI,
RUSKARETKI 2011,
selkonen,
vaellus
sunnuntai 18. syyskuuta 2011
SUKUPATIKOINTIA RAJANPINNASSA
Lauantaiaamu valkeni tihkusateisena ja harmaana, silti se ei vähääkään epäilyttänyt meitä perinteiselle sukupatikointireissulle valmistautujia. Eväät vyölaukkuun, sopivaa vaatetusta Goretexin alle, vedenpitävät patikkakengät jalkoihin ja eikun menoks.
Martinselkosen eräkeskusta kävimme lähtiessä ihailemassa, no, hiukan etäältä nyt, koska aikaisemmin olimme tutustuneet jo siihen ja sitten erämaan kutsu kaikui vahvana ja suloisena. Pyyperheitä pyrähteli yhtenään polkumme varsilta, pitkospuut olivat tooosi liukkaat ja niillä taiteilimme suut supussa ja kieli keskellä suuta, askeleet olivat tarkkaan harkittuja ja kas, kukaan ei tehnyt tuttavuutta suonoidan kammareihin.
Ja niitä pitkospuita riitti todella paljon, jossakin ne olivat niin veden peitossa, että tavallisilla lenkkareilla ei todellakaan olisi niille ollut asiaa, ihan jalkakopeloinnilla piti väliin varmistaa seuraavan askeleen turvallinen sijainti.
Päivemmällä aurinko ilostutti paluullaan, mieli virkistyi, askel keveni ja retki ihani entisestäänkin... Tosin varttuneemmilla miehillä oli ihmeellinen kiirus eteenpäin, eivät he joutaneet luontoa isommin ihailemaan, sitä harmittelin mielessäni. Lisko huomasi tietenkin jokaisen sienen (kuten aina ja kaikkialla) ja minä pysähtelin kuvailemaan ja silittelemään koivuparkojen kylkiä, joihin musta syöpä oli tehnyt ruman liikapaiseen. Luonto oli ihastuttava, suosta nappailin kuvia kun se karpaloineen ja värikkäine kasvustoineen levisi aapana ympärillämme.
Karhujen maisemissa tepsuttelin niin ikään huolettomana viimeisenä, päättelin näet, että joutavin olisin haaskaksi, jos sen tarvetta pukkaisi. Tosin Hän tuli joksikin aikaa taakseni, turvaksi muka, kuulemma puolustamaan reviiriään, jos joku nalle meinaisi minua käpälöimään... ;)
Puhuttiin välillä ulkomaan kielilläkin, että otsot erehtyisivät luulemaan, ettei noita nyt kannata tulla ees jututtamaan. Kun sitten venäjään vaihdoin (sieltä rajan takaahan niitä karhuvierailuja useinkin tapahtuu), nuorin joukostamme hoksasi, että entäpä jos ne tuleekin kyselemään, oisko meillä nuorempia tyttöjä mukana, nämä läsnä olevat kun taisivat olla jo eilisen talven kuivia käppänöitä... :D Joten palattiin oitis hoastamaan seleveä kaenuuta.
Kahdessa paikassa kiehautimme kahvit ja paistoimme makkarat. Käymälät olivat siistejä ja liitereissä oli puita kiitettävästi. Mielelläni tekisin vielä joskus sellaisen reissun, jossa viipyisin yön yli jollakin kämpällä ja nauttisin erämaisen luonnon karusta hiljaisuudesta.
Teerilammen kämpällä pääsin kuvaamaan kirkasvetisen lammen rannalla kohoavan puun, johon häämatkallamme kiipesin aikoinaan. Miten kummassa olinkaan sinne oksanmutkaan päässytkään, kun alaoksia ei ollut laisinkaan? Se lienee niitä ihanan nuoruuden uskomattomia salaisuuksia...
Palattuamme huokaisin helpotuksesta kun vilkaisin peiliin - siellähän se haaska oli yhä, ei sitä karhu ainakaan ollut kahminut vai... liekö tuo ollutkaan mukana koko reissulla? ;)
Suonoidan kattila |
Pitkospuita riitti |
Ja niitä pitkospuita riitti todella paljon, jossakin ne olivat niin veden peitossa, että tavallisilla lenkkareilla ei todellakaan olisi niille ollut asiaa, ihan jalkakopeloinnilla piti väliin varmistaa seuraavan askeleen turvallinen sijainti.
Karpaloita |
Nalle teroittanut tylsiä kynsiään |
Puhuttiin välillä ulkomaan kielilläkin, että otsot erehtyisivät luulemaan, ettei noita nyt kannata tulla ees jututtamaan. Kun sitten venäjään vaihdoin (sieltä rajan takaahan niitä karhuvierailuja useinkin tapahtuu), nuorin joukostamme hoksasi, että entäpä jos ne tuleekin kyselemään, oisko meillä nuorempia tyttöjä mukana, nämä läsnä olevat kun taisivat olla jo eilisen talven kuivia käppänöitä... :D Joten palattiin oitis hoastamaan seleveä kaenuuta.
Teerilammen kämppä |
Teerilammen kämpällä pääsin kuvaamaan kirkasvetisen lammen rannalla kohoavan puun, johon häämatkallamme kiipesin aikoinaan. Miten kummassa olinkaan sinne oksanmutkaan päässytkään, kun alaoksia ei ollut laisinkaan? Se lienee niitä ihanan nuoruuden uskomattomia salaisuuksia...
Palattuamme huokaisin helpotuksesta kun vilkaisin peiliin - siellähän se haaska oli yhä, ei sitä karhu ainakaan ollut kahminut vai... liekö tuo ollutkaan mukana koko reissulla? ;)
Tunnisteet:
erämaa,
haaska,
karhu,
karpalo,
lisko,
Martinselkonen,
Martinselkosen eräkeskus,
MINUN KAINUUNI,
patikkakengät,
pitkospuut,
pyy,
reviiri,
ruska,
RUSKARETKI,
RUSKARETKI 2011,
suo,
suonoita,
Teerilammen kämppä
maanantai 5. syyskuuta 2011
VOIKO IHANAMPAA OLLA...
Pysäköimme perjantaina Juuman leirintäalueen mökin pihalle. Hän, lisko ja tämän mies sekä minä. Kohtuullisen kokoinen paritalon puolisko, molemmille pariskunnille omat makuuhuoneet, olohuone ja keittiö, varustelu myös hyväntasoinen. Lisäksi siinä oli sauna ja mikä parasta, ihana takka.
Lauantaiaamuna pistimme reput pykälään ja nehän lähes räpättivät innostuksesta kun pääsivät taas patikoimaan, tällä kertaa suuntana Pieni karhunkierros. Aamulla meinasi tihkuttaa sadetta, mutta sitten kirkastui ja loppupäivä olikin mitä aurinkoisin. Maisemat olivat ihastuttavat - koskia, riippusiltoja, tuntureita, lukemattomia laskuja alas ja nousuja ylös. Yhdessä vaiheessa meinasivat jalat tehdä tenän, mutta pieni lepotuokio palautti voimat ja matkanteko jatkui. Eräässäkin nousussa, Kallioportissa, oli 252 askelmaa ja se nousu olikin se kaikkein vaikein, etenkin alkupää. Seuraavalla kerralla kierränkin toiseen suuntaan sen, alaspäin on ainakin se rinne helpompi. Ihan kauhistutti, kun portaiden yläpäässä tuli nuori äiti vastaan vauva selässään, juolahti pakostakin mieleen, miten hän pystyisi suojaamaan lastaan, jos jalka lipeäisi...
Moni muukin oli lähtenyt samalle reissulle ja tulihtapaikat olivat kansoitetut. Satuimme osumaan Jyrävän koskelle juuri kun sieltä tuli kumilauttailijoita tai eiväthän he saaneet olla niissä kyydissä just sillä kohdalla, se olisi ollut liian vaarallista, mutta katsoimme yhdessä kun veneet laskivat itsekseen alas. Nokallaan ne kävivät, mutta eivät kumollaan.
Yhtenään huokailin, voiko ihanampaa olla missään... ja kuvasin, kuvasin ja kuvasin.
Paluumatkalla muuten jaksoin vielä juostakin aimo pätkän; pakkohan minun oli näyttää kun toiset epäilivät, tokko minusta nyt enää siihen olisi. Yllytyshulluko? Erilainen muoriko? Noo, mikäpä muukaan? Ja juoksihan se liskokin... melkein yhtäläisen pätkän... :)
No, tänään reidet vähän valittavat, mutta vertyväthän ne. Ja mukaani sain sieltä yskän, oikean röhän - kaula oli paljas ja tuulenhenki välillä kävi...
Sunnuntaina katsastettiin kotimatkalla vielä Kiutaköngäs ja Kuusamon villieläinpuisto. Edellinen ei ollut niin mahtava kuin muistelin, liekö vesi ollut nyt vähissä, vaikka suurenmoiset näköalathan siellä, upeat kalliot... Jälkimmäisessä opastajamme hauskutti meitä jutuillaan karhuista, ketuista, ilveksistä ja poroista. Oli hurjan näköistä kun hän pisti karkin suuhunsa Suomen suurimman karhun vieressä ja Juuso-nalle nappasi sen huulillaan siitä, pusun roiskeet vain lentelivät...
Mutta tiedättekö, mikä on metsiemme vaarallisin eläin? No sehän on hirvasporo syksyllä rykimäaikaan. Silloin se kuulemma luulee, että kaikki haluavat viedä sen naiset ja hyökkää epäröimättä, olipa vastassa sitten ihminen tai postilaatikko. :)
Lauantaiaamuna pistimme reput pykälään ja nehän lähes räpättivät innostuksesta kun pääsivät taas patikoimaan, tällä kertaa suuntana Pieni karhunkierros. Aamulla meinasi tihkuttaa sadetta, mutta sitten kirkastui ja loppupäivä olikin mitä aurinkoisin. Maisemat olivat ihastuttavat - koskia, riippusiltoja, tuntureita, lukemattomia laskuja alas ja nousuja ylös. Yhdessä vaiheessa meinasivat jalat tehdä tenän, mutta pieni lepotuokio palautti voimat ja matkanteko jatkui. Eräässäkin nousussa, Kallioportissa, oli 252 askelmaa ja se nousu olikin se kaikkein vaikein, etenkin alkupää. Seuraavalla kerralla kierränkin toiseen suuntaan sen, alaspäin on ainakin se rinne helpompi. Ihan kauhistutti, kun portaiden yläpäässä tuli nuori äiti vastaan vauva selässään, juolahti pakostakin mieleen, miten hän pystyisi suojaamaan lastaan, jos jalka lipeäisi...
Moni muukin oli lähtenyt samalle reissulle ja tulihtapaikat olivat kansoitetut. Satuimme osumaan Jyrävän koskelle juuri kun sieltä tuli kumilauttailijoita tai eiväthän he saaneet olla niissä kyydissä just sillä kohdalla, se olisi ollut liian vaarallista, mutta katsoimme yhdessä kun veneet laskivat itsekseen alas. Nokallaan ne kävivät, mutta eivät kumollaan.
Yhtenään huokailin, voiko ihanampaa olla missään... ja kuvasin, kuvasin ja kuvasin.
Paluumatkalla muuten jaksoin vielä juostakin aimo pätkän; pakkohan minun oli näyttää kun toiset epäilivät, tokko minusta nyt enää siihen olisi. Yllytyshulluko? Erilainen muoriko? Noo, mikäpä muukaan? Ja juoksihan se liskokin... melkein yhtäläisen pätkän... :)
No, tänään reidet vähän valittavat, mutta vertyväthän ne. Ja mukaani sain sieltä yskän, oikean röhän - kaula oli paljas ja tuulenhenki välillä kävi...
Sunnuntaina katsastettiin kotimatkalla vielä Kiutaköngäs ja Kuusamon villieläinpuisto. Edellinen ei ollut niin mahtava kuin muistelin, liekö vesi ollut nyt vähissä, vaikka suurenmoiset näköalathan siellä, upeat kalliot... Jälkimmäisessä opastajamme hauskutti meitä jutuillaan karhuista, ketuista, ilveksistä ja poroista. Oli hurjan näköistä kun hän pisti karkin suuhunsa Suomen suurimman karhun vieressä ja Juuso-nalle nappasi sen huulillaan siitä, pusun roiskeet vain lentelivät...
Mutta tiedättekö, mikä on metsiemme vaarallisin eläin? No sehän on hirvasporo syksyllä rykimäaikaan. Silloin se kuulemma luulee, että kaikki haluavat viedä sen naiset ja hyökkää epäröimättä, olipa vastassa sitten ihminen tai postilaatikko. :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
LUETUIMMAT
-
Loskaista on, jalat kastuvat. Illalla Pinjuska kääriytyy mummiin, käy masun päällä rauhoittumassa, sitten linnoittautuu kainaloon. ...
-
Hyvää Joulua! :) ”Teille on syntynnä Vappaottaja”, eli Luukkoan jouluevankeljumi kaenuulaesittaen: Siihe aekaan Aokusti-keisari anto me...
-
Mökkimatkalla aikaudun Iihin , jossa asuin noin 34 vuotta sitten. Ihmettelen ja loksauttelen leukojani tuon tuostakin, sillä kovin palj...
-
Mummi oli nostelemassa karjalanpiirakoita pöydälle, kun hän kuuli auton kaartavan pihaan. Hän meni ovelle. Kun se aukesi, takana seisoi ma...
-
Seitsemän vuoden sisällä olen kokenut kolme leikkausta, joista ensimmäinen oli kaikkein kipein, satuttavin ja yllättävin. Silloin minut leik...
-
--> Tämänkertaisen Rokualle tulon syyksi paljastukoon nyt se, että kahdestaan halusimme juhlistaa päivää, jolloin tulee vierähtänee...
-
Kävimmepä sunnuntaina vaihteeksi ihailemassa Suomussalmelle perustetun Teatteri Retikan perushahmoa Eero Schroderusta . Tällä kertaa hän esi...
-
Oi mikä tärkeä päivä tänään perheessämme onkaan! Pepille nimittäin aukeaa tänään opin ohdakkeisen tien ensimmäinen, salaperäinen ja ikimuist...
-
Renkaat humisevat vaimeasti, kun tie ahmii autoa. Puristan rattia ja koetan karistaa mielestäni siellä pörrääviä ajatuksia, mutta ne ilkkuva...