MUMMI, MITÄ SÄ HYRÄILET?

Mummi, mitä sä hyräilet? Sun päässäsi pyörii nyt jokin yks ja sama juttu. Mummi hämmentyy, ei saa otetta siihen, miksi juuri tämä laulu nyt hänessä musisoi, eihän hän ollut tullut sanoja ajatelleeksikaan. Aloittaa hapuillen, sanoja hakien:

Aamulla varhain, kun aurinko nousi, kun minä unestani heräsin. Sydämeni oli niin surusta raskas, miksi sä kultani hyljäsit mun...

Ääni sortuu ja hän vaikenee.
Miten se nyt noin? Mistä tuo tuli? Ikivanha laulu...

Pieni käsi hiipii käteen, puristaa. 

Miks te ukin kans erositte? 

Mummi epäröi, mutta vain hetken. Ukki halusi. 

Pieni ääni huolestuu. Eiks se enää tykänny susta? 

Mummi hymähtää. Ei varmaankaan. 

Pikkuiset kasvot kurkottuvat ylös, mummin puolitoistametrisiin korkeuksiin. 

Mutta kun sä oot niin nätti vieläkin, ethän sä oo vanhakaan, 
en löydä yhtään ryppyä... Välitäks sä vielä siitä? 

Nyt mummi ei epäröi. Kulta. Mä rakastan sun ukkias. 

Suloinen pikkuinen käsi hamuaa mummin toistakin kättä, onnellisena siitä, että edes jokin pysyy.

Ja mummin jo ahdistuksista vapautunut sydän liikuttuu. 

Hän kumartuu puristamaan pienen parantajan syliinsä. 

Nämä luottavaiset kasvot ja tämän ehdottoman, rakastavan pienen sydämen hellyys balsamoivat viimeisetkin säröilyt. 

Kiitos, Suuri Henki! 

Kiitos, maailmankaikkeus!
Kiitos kaikki enkelini!

Kiitos näistä hetkistä! 

Ne ovat kaikki, mitä jäljellä on.

SAPELIHAMMASMUMMI

Kadulla narskaa.
Mummin jalkineiden jääpiikit kirahtelevat kaupungille kiirehtiessä. 

Ukki taluttaa Peppiä, Pinja on takertunut mummin käteen. 

Viimoilee hiukan, silti tytöt eivät valita. 

Eivät he valittaneet silloinkaan kun lumipyräkkäpäivien aikoihin matkattiin mummin kotiin neljä tuntia. 

Ensin odoteltiin ratikkaa turhaan, sitten bussikaan ei enää ilmestynyt eikä taksia saatu kiinni, joten lopulta oli turvauduttava omiin töppösiin ja niinhän matka vihdoinkin taittui. 

Jotenkuten. Viimassa ja lumimyräkässä tuppuroiden, myöhästelevässä ja hitailevassa junassa könyten ja kikatellen ja loppumatka taksissa rellotellen, mummi kun ei raaskinut enää pikkuisia kumppaneitaan puolen tunnin kävelyrääkkiin työntää.

Illalla Pinja puskee keskeen, kiilautuu ukin ja mummin väliin hurjasti huitoen ja potkien. 

Mummi nauraa. - Hei, meille näyttää syntyvän lapsi! 

Naurunremakka houkuttelee Pepin paikalle.
Hänkin tahtoo samaan mytäkkään.

Mummi kellottaa lasten keskellä, kääntyy viimein Pepin puoleen, koska tämä on saanut olla vieressä vähemmän aikaa. 

Pinja imee mummin sormea, mummi estelee, näykkäisee lopulta hampaillaan lapsen olkapäästä kevyesti.
- Onko mummi sapelihammastiikeri nyt? kysyy. 

- Ei kun sapelihammasmummi...

Pinja inisee. - Mummi! Käänny minuun päin! 

- Ukki on siinä, hän silittää sinua,
nyt on Pepin vuoro olla mummin halissa. 

Mutta uhmamieli liimautuu selkään, loukkaantuu, vaikka mummi viimein kääntyy selälleen ollakseen tasapuolinen. 

Lapsi nousee istumaan. Mököttää.
- Meen äidin viereen, tuiskahtaa lopulta, sieppaa tyynynsä ja häippäsee.

Mummi valvoo vielä toisten uinahdettua. 

On hyvä olla, vaikka tulevaisuus repsottaakin. Silti. 

Vaivihkaa uni hiipii paikalle ja sieppaa utuiseen syliinsä.

Sapelihammasmummi nukkuu.

ENKELEITÄ, ONHAN HEITÄ...

Tapasinpa ihanan nuoren tytön tässä taannoin käydessäni hemmottelemassa itseäni. Hän oli jättämässä työnsä ja muuttamassa takaisin Suomussalmelle mummonsa ja ukkinsa avuksi. Asumaan heidän luokseen, auttamaan kaikessa tarvittavassa, ei täysin omaishoitajaksi kylläkään (mummonsa oli siinä toimessa), vaan aikomuksenaan oli käydä kylänpinnassa omaakin työtään tekemässä muutaman tunnin silloin tällöin, keikkaluontoisesti. Hän jopa yllättyi kun sanoin arvelevani hänen olevan harvinainen lajissaan nykypäivinä ja uskovani isovanhempien olevan tosi ylpeitä ja kiitollisia noin välittävästä lapsenlapsesta.

No, se oli kuulemma ihan luonnollinen valinta hänelle. Onnellinen hän kuitenkin oli sanoessani miten hyvälle mielelle hän minut saikaan ja miten arvostan häntä.

Ei onneksi kaikille se mammona ole tärkeä nykyaikanakaan, vaan inhimillisyys, rakkaus ja epäitsekkyys saavat tilaa. Lähetän voimahaleja sinulle, ihana ystäväni! Isovanhempasi ovat varmasti onnellisia aarteestaan!

MILLÄ KANA KUULEE? PYRSTÖLLÄKÖ?

Paluumatkalla kotiin. Aurinko suorastaan häikäisee ikkunan läpi kasvoihin tillottaessaan. Kesä on edennyt rakkaassa kotomaassani huimin harppauksin. Enää en näe lunta muuten kuin ilolla antautuvina hippuskasoina vain, järvien pinta siniväreilee niin ihanasti. Niin ihanasti! Helsingissä vihersi lehti aika isona jo ja nurmilla hehkuivat kevätkukkaset. Lieköhän kotona edes narsissi kasvattanut vartta vielä?

Naurahtelen tässä muistellessani lapsenlasten tempauksia ja oivalluksia...

Eräänä iltana ukki oli pitkällään Pepin kanssa iltasatuun valmistautuneena. Silloin Pinja aloitti heille huivitanssinsa. Hän kietaisi torkkupeiton vyötäisilleen, kiipesi tuolille, tanssi ja lauloi peiliin tuijottaen: ”Hän oli niin kaunis, niin kaunis. Kaunis kuin täplä...” Samalla peitto tipahti vyötäisiltä ja vei mennessään nilkkoihin loputkin vaatteet... :D

Toisena päivänä Peppi oli leikisti pikkusiskona ja Pinja isosiskona. Peppi makasi lattialla ja Pinja lähestyi häntä laulaen: ”Siskolla oli vauva ja se oli hänen pikkusiskonsa ja hän syötti siskoa tuttipullosta ja se pullo oli kaunis. Pikkusisko oli kaunis niin... ja kylmäkin... ja isosisko teki hänelle peiton ja teki hänestä kiltin. Ja äiti oli kiva ja pikkusisko oli kiva. Ja isosisko peitteli pikkusiskon ja pussasi pikkusiskoa...” Suu lähestyi pikkusiskoa määrätietoisesti, jolloin tämä hätäisesti huudahti: ”Et sitten pussaa oikeasti!” Mutta se oli jo myöhäistä... :)

Eilen Peppi kiipesi mummin polvelle ja tiedusteli hymynhäive suupielessään:”Onko kanalla korvia kun minusta näyttää ettei sillä ole? Millä se sitten kuulee? Pyrstölläkö?”

Ahh, miten sydän taas läikähteleekään!

TIETÄÄKÖHÄN SE UKKI, KENEN KANS OIKEIN ON NAIMISISSA?

Nyt ne ovat menneet, mummola helisee tyhjyyttään, kaipaus vain kietoo pehmeitä verkkojaan. 

Olikin sitä vekslausta ihan riittävästi, pikkuisten jalkojen varhaisyön töminää, kunnes tuli toppi; jokin raja täytyy olla nukkumiskaverinkin valinnassa. Äiti oli tomerana ja mummikin tietysti tuli hyvänä kakkosena - ukki ei ottanut kantaa… ”Haistele sä äitiä”, kehotti Peppi, kun laittoi Pinjaa mummin vierestä. – Pinjallahan on päiväkodissa väliin äidin yöpaita, väliin isän paita unileluna (kumpikin pitää olla käytetty, tutun tuoksun vuoksi). 

Isomummun luona (Ämmänsaaressa) käynnin jälkeen Peppi halusi käydä myös isoukin haudalla (ainoa menneistä, jonka hän oli nähnyt) ja kun siellä heidän lumienkelipallonsa laskemisen jälkeen mummi otti siitä kuvan, kysyi Pinja välittömästi, kiven päälle pyrkien: "Otitko sä isoukista kuvan?"...

Aarrettakin etsittiin ja löydettiin, ainahan se mummi sen järjestää… Ja vaikka Lumikin sijaan olisi mieluummin otettu vastaan prinsessa Ruusunen, silti tämä käsillä oleva prinsessa löysi paikkansa... 


Ukki puolestaan vei lapset pihanurmikon lumihuurteeseen hiihtämään ja leikkipuistoon ja läheiseen metsään samoamaan. Tuliaisina talven törröttäjiä, kovin monen mutkan kautta kierreltyinä...

Pinjan näkymättömät ponit ovat kuulemma töissä toimistolla Töölössä. Niiden työnä on nuolla itseään. Ne syövät kaikenlaista, mm. tulta. Tuli on niiden voima. Kun ne syövät sitä, ne rupee lentämään. Vähän aikaa takkahuoneessa poneja kuunneltuaan Pinja kertoi niiden paljastaneen, että mummi on prinsessa! Johon mummi, että mistähän ne tiesivät ja että tiesiköhän se ukki, kenen kans oikein on naimisissa? 

NE TULIVAT TAAS. IPANAT

Ne tulivat taas. Ipanat. Vedettävine eläinlaukkuineen. Syöksyivät syliin, rutistivat. Ulkovaatteista kuoriutumisen jälkeen paikat piti katsastaa, sitten myöhäiselle iltapalalle, olihan kello jo lähes yksitoista illalla. Peppi varasi pöydässä mummia kaulaillessaan nukkumapaikan hänen vierestään, mutta Pinja ennätti siihen kuitenkin ensin, mikä aiheutti pienen skisman…

Kun äiti sitten ilmestyi levitetyn sohvan viereen sanomaan hyvää yötä, paikanvaltaaja epäröi, katsoi mummia ja supitti: ”Mä haluun äidin viereen…” Peppi syöksyi tyynyineen oitis hänen tilalleen, otti mummin käden, halasi sitä. ”Mulla ei oo muuta unilelua, niin sun kätes on sen tilalla.” ”Sopii”, kuiskasi mummi. Valoja sammuteltiin, vain olohuoneen jalkalamppuun jäi himmeä kajo. Sitten mummin käsi työnnettiin syrjään. ”Mä meenkin äidin viereen”, kuului hetken päästä, anteeksipyytävään sävyyn...

No, senpä mummi ja ukki olivatkin jo etukäteen ennakoineet ja varanneet vieraiden käyttöön oman ison avaruuslaivansa. Aina ennen Peppuska oli ollut joko mummin vieressä tai tämän ja ukin keskessä, Pinjuska harvemmin, mutta matkaa edeltäneen viikon erossa olo äidistä veti tämän luo nyt molempia tiukemmin nuorin. Mennessään Peppi kuului kuiskaavan ukille, että tämä menisi nyt mummin viereen. No, ukki oli jo asettautunut mukavasti työhuoneeseen omaan olotilaansa, joten mummi sai jäädä rauhassa omiinsa.

Aamulla unta kesti lähes yhdeksään, sitten oli vuorossa puuro ja sen jälkeen jälleen kerran piti katsoa Viiru ja Pesonen. Päivä oli mukavan leppoisa ulkoilua ajatellen ja ukin ruokatunnin mentyä aiottiinkin yhdessä metsäretkelle, mutta lähtöhetkellä Pinja kieltäytyi, luultavasti mielessä kajusivat mummin pakasteeseen jäätymään laittamat mehujäät, joten Peppi ja äiti menivät sitten kahdestaan, mummi jäi pienemmän seuraksi ja ukki palasi töihin. Pelattiin tietokoneella Muumipeliä, välillä pienempi pelaaja onnistui klikkaamaan itsensä pois sivuilta ja mummin täytyi vajavaisine taitoineen yrittää palautella. Värit jäivät koko koneeseen jotenkin oudoiksi, mutta peli saatiin kuitenkin loppuun. Kaksi kertaa. Äidin laitettua kuvia Pepistä milloin eväitä syömässä, milloin oksanhangassa kiikkumassa, mummi lähetti vastaavasti Pinja ja Muumipeli -näkymän.

Toisten kotiuduttua mummi käväisi kaupassa ja sitten leikittiin kuumenee, kuumenee, kylmenee, kuumenee… Tuulikaapin oven takaa löytyivät vihdoin yllätykset, kaupan mehujäät ja aarteeseen oltiin varsin tyytyväisiä.

Illalla juoksentelivat lapset äitinsä kanssa pihan pimeydessä otsalampuin varusteltuina valohippaa, sen jälkeen lämmitettiin sauna ja viriteltiin takkaan tulet. Liekkien loimu oli tenhoava ja niitä haluttiin ehdottomasti syöttää. ”Mä syötän sitä…” Pikkuinen paperipala sormien välissä lähestyttiin tulta, se pelotti, joten loppujen lopuksi mummi oli se, ken syötti…

Yöpuulle kömmittiin varsin ajoissa, vain mummi jäi ihmettelemään hiljaisuutta. Tietokoneen ääreen tietysti.