MUMMILIPPU HELSINKIIN

Mummi seisoo aseman lippuluukulla ja pyytää mummilippua Helsinkiin. Kaksi suurta lahjakassia hypähtelee malttamattomina kauempana, enon koettaessa hallita niiden suista tungeksivaa pakettivyöryä. Virkailija naurahtaa ja tuumii sitten, että onpas mummilla kaunis kaulakoru, niin hyvän värinenkin. 

Ja onhan se, niin kaunis, että Peppinjoista kumpikin sieppaa sen vuorollaan suuhunsa koulun joulujuhlan jälkeisellä lounaalla ja imeskelee sitä niin hartaasti, että isä uskoo kauhistuneena sen kadonneen toiseen pikkusuuhun korun käännyttyä imeskelyn tuoksinassa nurinpäin...

Jouluateria ei sitten uppoakaan samalla hartaudella,

vaikka Peppinja sellaisen välttämättä tahtookin. 

Se on tavallista seisovan pöydän lounasta lähes kymppiä kalliimpi (sekä huomattavasti sisällöltään vähäisempi) ja lisäksi sen menyy on yllättäen lapsille sama kuin aikuisillekin. 

Kuinkahan moni lapsi silliä, suolalohta tai rosollia mahtaa kotonakaan syödä? Tai laatikoita?

No, onneksi jälkiruoan kohdalla ravintolakoulussa joustetaan sen verran, että lapset saavat kaksi herkullista jäätelöpalloa, kun normaalit vaihtoehdot olisivat olleet kahvi tai tee joulutortun kera.

Metron ovella erotessa halitaan. 

Pinjuska ryntää vielä rutistamaan mummia,

koska halasin vahingossa Peppiä,

vaikka mummiahan minun piti, hän nauraa vallattomasti. 

Ja rutistaa niin, että mummin luutkin rutisevat. Lähes.

Hitunen Hannele-kälyn tonttujoukoista

Joulu on nyt ohi, mutta uudenvuodenpäivänä mummi saa vieraita. Ja pääsee taas HopLopiin. Ja herkuttelemaan sen yhteydessä olevaan Kotipizzaan... 

Niin, eikös se pitsa olekin juhlaruokaa? Mummin, enon ja lastenlasten yhdessäolojuhlaa se ainakin kirkastaa. 

Sitä paitsi siinä sivussa poiketaan varmaan

Hong Kongissakin... 

Ja Pipin ja Akin luona - niin, jos ne suvaitsevat näyttäytyä. Tosin Pippi ei mahdu pakenemaan enää lieden alle, mutta saunassa on vielä tilaa...

Tuonne kiukaan alle kun mahtuisi...

PITÄKÄÄ SITTEN SUUNNE KIINNI!

Mäntsälä mielessäin... Siskon luona yön yli ja seuraavana päivänä Helsingin Töölöön. Menomatkalla sieppaamme Alppilasta poikamme kyytiin.

Peppinja on uimassa ja kotiutuu meluisasti. Illalla Pinja kömpii keskeemme, tokaisee tullessaan: - Ja pitäkää sitten suunne kiinni! Peppi ei raaski omasta parvisängystään mihinkään muualle. Tosin Pinjakin aikansa pyöriskeltyään nappaa tyynyn ja pussilakanan kainaloonsa ja hiippailee äidin viereen...

Lauantaina on helle jälleen, outoa näin normaalisti kylmänä kesänä ja käväisemme Hietaniemen uimarannalla. Peppi ui, mutta Pinja väittää hiekassa olevan koirankakkoja eikä suostu muualle kuin kiipeilytelineisiin. Aurinko paahtaa, hiki valuu, olkapäitä polttaa, joten eväät nautittuamme karistelemme hiekat ja poistumme. Peppi esittelee matkan varrella sijaitsevan tulevan koulunsa ja me haaveilemme Hänen kanssaan siinä lähistöllä olevasta asunnosta, mikä mitä ilmeisimmin saa jäädä haaveeksi, niin monta nollaa näkyy sen hintalapussa roikkuvan. 

Sunnuntaina pakkaamme auton, palautamme pojan asunnolleen ja huristelemme tyttöjen kanssa Vierumäen Urheiluopistolle, jossa meille avautuu hulppea kahden huoneen ja keittiön rivitalohuoneisto. Alkukokoontumisen jälkeen päästään uimaan muutaman harhatien jälkeen. Sitten lapsilla onkin nälkä ja ruoka uppoaa kiitettävästi. Meihin kaikkiin. (Se masu?)

Tytöt asettuvat omaan huoneeseensa, ukki lukee iltasadun ja telkkari aukeaa salaa. Annan heidän katsoa olympialaisia kunnes Pinja väittää, että hän ei saa nukkua siitä kuuluvan äänen vuoksi. Peppi haluaa katsoa vielä, joten kompromissitulos on tärkeä: viiden minuutin kuluttua virta katkeaa. Pinja on kuitenkin lopulta komennettava vaihtamaan huonetta ukin kanssa, koska hiljaisuus ei lankeakaan. Se tosin on mieluinen komennus, joten mummi jäi mietteisiinsä. Jos aamulle suunnittelisi varhaisherätyksen, niin jospa seuraava ilta toisi sen unenkin oiki ajoissa...

MILLÄ KANA KUULEE? PYRSTÖLLÄKÖ?

Paluumatkalla kotiin. Aurinko suorastaan häikäisee ikkunan läpi kasvoihin tillottaessaan. Kesä on edennyt rakkaassa kotomaassani huimin harppauksin. Enää en näe lunta muuten kuin ilolla antautuvina hippuskasoina vain, järvien pinta siniväreilee niin ihanasti. Niin ihanasti! Helsingissä vihersi lehti aika isona jo ja nurmilla hehkuivat kevätkukkaset. Lieköhän kotona edes narsissi kasvattanut vartta vielä?

Naurahtelen tässä muistellessani lapsenlasten tempauksia ja oivalluksia...

Eräänä iltana ukki oli pitkällään Pepin kanssa iltasatuun valmistautuneena. Silloin Pinja aloitti heille huivitanssinsa. Hän kietaisi torkkupeiton vyötäisilleen, kiipesi tuolille, tanssi ja lauloi peiliin tuijottaen: ”Hän oli niin kaunis, niin kaunis. Kaunis kuin täplä...” Samalla peitto tipahti vyötäisiltä ja vei mennessään nilkkoihin loputkin vaatteet... :D

Toisena päivänä Peppi oli leikisti pikkusiskona ja Pinja isosiskona. Peppi makasi lattialla ja Pinja lähestyi häntä laulaen: ”Siskolla oli vauva ja se oli hänen pikkusiskonsa ja hän syötti siskoa tuttipullosta ja se pullo oli kaunis. Pikkusisko oli kaunis niin... ja kylmäkin... ja isosisko teki hänelle peiton ja teki hänestä kiltin. Ja äiti oli kiva ja pikkusisko oli kiva. Ja isosisko peitteli pikkusiskon ja pussasi pikkusiskoa...” Suu lähestyi pikkusiskoa määrätietoisesti, jolloin tämä hätäisesti huudahti: ”Et sitten pussaa oikeasti!” Mutta se oli jo myöhäistä... :)

Eilen Peppi kiipesi mummin polvelle ja tiedusteli hymynhäive suupielessään:”Onko kanalla korvia kun minusta näyttää ettei sillä ole? Millä se sitten kuulee? Pyrstölläkö?”

Ahh, miten sydän taas läikähteleekään!

HEI LAUKKAA RATSU REIMA...

Mummi vei lapset päiväkotiin. Satoi lunta ja hän tuumi, että nyt ollaan kaikki kuin karhuja, mummikin ihan oikea karhumummi. Peppi huomautti ettei hän nähnyt mummissa mitään karhua, joten tarinansa vahvistukseksi tämän oli väitettävä omaavansa korvat jotka voi vetäistä pään sisään ja heilutella niitä siellä. No, sitäkään ei kyllä uskottu...

Päiväkotiin päästyä lapset kailottivat isoon ääneen, että äiti ja mummi kilpailevat siitä, kumpi ensiksi ennättäisi iltapäivällä heitä hakemaan. Päiväkodissa aikoivat seurata tilannetta ja jännittää mukana. 

No, mummi taisi sen kilpajuoksun voittaa ja haettuaan lapset hän suostui kotona pyramidin muodostukseen. Helpottaakseen elämäänsä hän ehdotti, että hän voisi olla se ylin kivi, mutta Peppi luuli etteivät he Pinjan kanssa jaksaisi kannatella (vaikka mummi paljasti olevansa niin hieno ja hentoinen, ettei häntä edes huomattaisi), joten mummi ja Pinja muodostivat perustan, jolle Peppi nousi. Pinja tietenkin könähteli pitkäkseen ihan tahallaan, jolloin ylin kerros aina kierähti alas ja riemu helisi katon kautta kai koko taloon. Rönötettiin lattialla päällekkäin, lomittain, sikin sokin. Ja naurettiin. Hervottomasti. Harmi, ettei kukaan ollut ottamassa kuvaa... 

Sitten mummiraiska komennettiin vielä ratsuksikin. Hei laukkaa ratsu reima... Onneksi polvien alla oli patja, joten ratsu kesti urheasti senkin koettelemuksen, vaikka kannukset kyllä melkoisesti polttelivatkin kylkiä. 

Pinjan näkymättömät ponit riehuivat taustalla. Ähättelivät kuulumattomin kuiskauksin...

PIENI YKSINÄINEN?

Satuinpa tässä tammikuun viimeisen päivän aamuna ihan vahingossa avaamaan telkkarin ja huomasin tuijottavani Sofi Oksasen kuulaisiin kasvoihin ja huuliin, joilta ryöppysi tasaisen viileästi englanninkielistä puhetta Suomesta ja suomalaisista.

Hän keskusteli haastattelijan kanssa maamme väkivaltaisuudesta, mainiten, miten suomalaiselle naiselle on oma koti vaarallisin paikka ja että vaikka hänen miehensä syyllistyisi toistuviin vaimonsa pahoinpitelyihin, hän välttyy rangaistuksilta, mikäli hänellä on hyvä työpaikka.

Jo tuossa vaiheessa karvani pörhistyivät; kuin Suomen laki ei muka olisi samanlainen kaikille! Itsetietoisesti hän jatkoi, että varsinaisia kotirouviahan meillä ei enää ole, mutta työttömiä kyllä. On kuulemma häpeä olla kotirouva... Oijoijoijoi…

Vielä hän paljasti, että sininen lenkki on kansallismakkaramme, jonka kanssa juodaan kaljaa, etenkin Karjalaa ja sitähän täällä juodaan saunassa koko ajan, sillä ilman kaljaa ei tehdä mitään… Aika pitkällehän tuossa tietenkin on totuutta mukana, mutta että tietoisesti ulkomaille haluaa kotimaastaan tuollaista kuvaa jakaa...?

Ruokapöydässä haastattelija tuijotti Sofiin lumoutuneena, vaikka välillä olin näkevinäni hänen kasvoillaan ilmeen kuin hän ei oikein olisi varma, voisiko noita kylmänviileitä sanoja uskoa, joita hänen korvansa sieppasivat…

Treenaaminenkin on Sofin mielestä tavallaan uusi pakko, sillä ”jos et treenaa, olet jotenkin huono ihminen”. Haastattelijan tiedustellessa, onko Sofi itse kärsinyt syömishäiriöstä, koska hän käsittelee sitä kirjoituksissaan, kirjailija vastasi topakasti, että on kyllä, muttei halua puhua siitä, sillä hän on kyllästynyt toimittajien kyselyihin, kiitos vain. Ja haastattelija perääntyi oitis.

”Mitä ajattelet Suomesta?” kysyttiin seuraavaksi. Vastaus tulee kuin siltä paljon puhutulta apteekin hyllyltä: Sofi ei rakasta itse Suomea sinänsä, mutta hän on kylläkin rakastunut kotikaupunkiinsa Helsinkiin, koska siellä on helppo kävellä ja se on turvallinen pääkaupunki ja nykyisin sieltä saa hyvää ruokaakin! (Jotain hyvää siis kuitenkin!) Mutta Suomesta sinänsä hän ei voi sanoa mitään hyvää (painottaa vielä, että koska ei siis rakasta sitä) eikä muilla mailla hänen mielestään ole mitään Suomelta opittavaa, sillä eihän hän voi sanoa, että ulkomaalaisten pitäisi oppia väkivaltaa. Tässä kohtaa hän naurahtaa, rikkoo ilmeettömän naamionsa. "Olen pahoillani. Toivon, että Suomi pystyy kohtaamaan menneisyytensä hieman paremmin kuin tähän asti. Suomettuminen on vieläkin kuuma peruna.” Aiemmin hän on maininnutkin, että suomettuminen on hänen mielestään uudenlaista venäläistymistä, poliitikothan ottavat liikaa huomioon virallisen Venäjän mielipiteen... jne.

Ei rakasta Suomea? Pakko nyt kyllä kysyä, miksi tämä neito siis asuu yhä täällä? Ja miksi hän haluaa liata kotipesäänsä? Korostaakseen omaa etevyyttään, tärkeyttään, ylemmyyttään? Vaikea ymmärtää...

Vai voisiko hän yksinkertaisesti olla vain kuoren päälleen kasvattanut pieni yksinäinen?

HOUSUT PUTTOO, HOUSUT PUTTOO…

Seuraavaksi marmatusta, valitusta ja katkerointia. Provosointiakin...

Ennen oli mukava köllähtää yöjunan pikkuiseen kopperoon, kuunnella kiskojen tuudittavaa kolketta ja sen salaperäistä, kiihtyvää kuisketta housut puttoo, housut puttoo, uinahtaa sen turvalliseen ääneen ja herätä aamulla virkeänä oiki ajoissa ja ehtiä mihin tahansa oli menossakaan. Miten kätevää siirtyä paikasta toiseen ihan vain nukkumalla!

Nyt on kiskouduttava aamulla ylös älyttömän aikaisin, jos mielii puolen päivän maissa pääkaupunkiin ja vielä älyttömämpääkin aiemmin, jos sinne ennen puoltapäivää halajaa - silti myöhästyy kaikesta. Pitää matkata perille siis edellisenä iltana jo, nukkua kallis yö hotellissa, mikäli ei sukua ole lähistöllä ja sitten kyllä ehtii. Mutta mukavuus siitä on kaukana. Varsinkin kun ajattelee niitä, jotka Kajaanin ympäristökunnista lähtevät - tai sinne palaavat...

VR siinä kuulemma tarjoaa asiakkailleen parempaa palvelua... Miksi sitten ainakaan tästä asiakkaasta ei tunnu siltä? Kainuun raukoilta rajoilta ei enää pääsekään mutkattomasti eikä mukavan rauhallisesti köröttelemään, lukemaan rauhassa itsensä uniseksi ja uinahtamaan junan tarinointiin. Romanttinen köllöttely on historiaa. Eivät ne uudet vaunut samaan pysty, köllötykseen nimittäin, kun ne istumiseen on tarkoitettu. Muutaman tunnin nopeudesta nipistäminen ei mukavuutta korvaa.

Käytettäisiinhän me kyllä tietysti sitä lentokonetta, ja sehän se toosi sukkela olisikin, mutta se hinta, se hinta... Pitkään aikaan ei Finnairkaan ole tarjonnut niitä vähän alle satasen maksavia kädenojennuksiaan, joihin kyllä hanakasti tartuttiin silloin kun niihin mahdollisuus annettiin. Ja eikös sekin ole nyt harventanut vuorojaan? Toinen lentoyhtiö mainostaa kyllä halpuuttaan, mutta kun lippua ryhtyy tosissaan hankkimaan, hintahaitari venyykin ylöspäin ja lisämaksuja pullahtaa ja pullahtaa. En sitten ihan oikeasti tiedä, paljonko lento Kajaanista Helsinkiin tällä yhtiöllä maksaisi, koska olen vain koemielessä aloitellut sitä lipun hankintaa. Voihan olla, että olen väärässä. Se olisikin sitten mukava yllätys.

Tulee väkiselläkin mieleen, että nämä takapajulat (?) halutaankin tyhjentää. Muuttakoot asukkaat etelän maalikyliin, niin jopa joutuut joka paikkaan! Jo joutuu armas aika...

Miksihän se VR ei usko itse käyttäjiä? Väittää vain muka matkustajien lisääntyneen uuden systeemin myötä. Saattaahan se siltä näyttääkin, kun pannaan näyttämään! Mutta miksei se voi antaa edes yhteyttä Ouluun vaikka vain yhden makuuvaunun verran, liittää vain jatkoksi iltajunan hännille? Kokeiluluontoisesti edes? Armosta? Että reissaaja saisi rauhassa kellahtaa jo lähtiessä pitkäkseen tarvitsematta Oulussa keskiyöhön odottaa. Ei jummarra, ei jummarra…

Mieleen pyrähtää jopa epäilys, että kaikki asioista päättävät elimet eivät yksinkertaisesti vain ÄLYÄ, mitä tekevät. Vai lieköön niille kamalan tärkeää saada näyttää mahtinsa, osoittaa, kuka käskee ja mitä? Kun kerran ehdin jo sanoa näin, niin näin myös tapahtukoon! Päällikkö on puhunut! UGH. Hehän eivät itse ilmeisesti tarvitse kyseistä palvelua, joten hälläkö väliä? Ovat tainneet kaikki asua siellä mukavissa lököolosuhteissa alun perinkin, syntymäparkaisusta lähtien. Tai sitten joku muu maksaa lennähtelyt, tuskinpa he suosiolla junaan lähtevät puolta päivää reissaamaan. Kun eivät siihen ole tottuneet. Eikä tarvetta ole ilmennyt.

Mitä merkitystä sillä on, jos yhteys on jonkin verran nopeutunut, mutta mukavuus ja tarkoituksenmukaisuus kärsinyt? Eikö kuitenkin pitäisi yrittää miellyttää kuluttajia? Varsinkin, kun ajattelee, että kyseessä on nimenomaan Valtion Rautatiet, niin herää kysymys, miksei se palvele omiaan?

Ovatko ne etelän hetelmät niin paljon arvokkaampia kuin villin pohjoisen karut ja tuulten huuhtomat korpimarjat? Sillä eteläänhän kyllä kaikenlaisia mahdollisuuksia suolletaan. Tarpeettomiakin tästä vinkkelistä katsottuna.

Ja ne nykyiset pikakiitäjätkin piti tilata pohjoisen talvioloista mitään tietämättömästä maasta, niin että niitä hyytymisiä ynnä kaikenlaista muuta häikkää sattuu ja tapahtuu! O´oo, sanon lapsenlapseni tavoin. Vielä sekin! Eivät ne ennen niin usein junat myöhästelleet eivätkä kesken matkan hyytyneet. Oi niitä aikoja...

Oi oi, vitsit sentään - nyt uutisoitiin, että Kainuussa ruvetaan tekemään yövaunuja! Värkkejä, joita täällä itse ei pystytä käyttämään!

No, työtähän se tuo, hyvä puoli sinänsä.

Notta niin se moalima vaen pyörii ja pyörähtellöö...