Mummi vei lapset päiväkotiin. Satoi lunta ja hän tuumi, että nyt ollaan kaikki kuin karhuja, mummikin ihan oikea karhumummi. Peppi huomautti ettei hän nähnyt mummissa mitään karhua, joten tarinansa vahvistukseksi tämän oli väitettävä omaavansa korvat jotka voi vetäistä pään sisään ja heilutella niitä siellä. No, sitäkään ei kyllä uskottu...
Päiväkotiin päästyä lapset kailottivat isoon ääneen, että äiti ja mummi kilpailevat siitä, kumpi ensiksi ennättäisi iltapäivällä heitä hakemaan. Päiväkodissa aikoivat seurata tilannetta ja jännittää mukana.
No, mummi taisi sen kilpajuoksun voittaa ja haettuaan lapset hän suostui kotona pyramidin muodostukseen. Helpottaakseen elämäänsä hän ehdotti, että hän voisi olla se ylin kivi, mutta Peppi luuli etteivät he Pinjan kanssa jaksaisi kannatella (vaikka mummi paljasti olevansa niin hieno ja hentoinen, ettei häntä edes huomattaisi), joten mummi ja Pinja muodostivat perustan, jolle Peppi nousi. Pinja tietenkin könähteli pitkäkseen ihan tahallaan, jolloin ylin kerros aina kierähti alas ja riemu helisi katon kautta kai koko taloon. Rönötettiin lattialla päällekkäin, lomittain, sikin sokin. Ja naurettiin. Hervottomasti. Harmi, ettei kukaan ollut ottamassa kuvaa...
Sitten mummiraiska komennettiin vielä ratsuksikin. Hei laukkaa ratsu reima... Onneksi polvien alla oli patja, joten ratsu kesti urheasti senkin koettelemuksen, vaikka kannukset kyllä melkoisesti polttelivatkin kylkiä.
Pinjan näkymättömät ponit riehuivat taustalla. Ähättelivät kuulumattomin kuiskauksin...
3 kommenttia:
Voi ihanuus sitä mummina oloa! Voi, kun siitä on jo niin kauan, onneksi on muistot.
Sitä minäkin, onneksi ne muistot ovat. Niiden takiahan näitä raapustankin, että rakkaat niitä joskus tavailevat, muistavat, että noin me mummin kans tehtiin...
Se on oikeaa höykynköykkyä kun lapsenlapsien kanssa leikkii, minulla on osa jo sen verran isoja ettei enää tarvi "hevostella" onneksi..
Lähetä kommentti