keskiviikko 24. helmikuuta 2010

ALLASMASURKKAA...


Unta kestää puoli kahdeksaan. Ja eikun ylös ja kuntosalille, öisissä unissa viipyvin silmin. Viimeistään juoksumatolla herään, kun laitan jyrkkyyttä lisää ja joudun puskemaan mäkeä ylös.

Aamusten jälkeen pakkaamme laukut valmiiksi ja kiiruhdamme altaalle, vielä kerran. Menomatkalla varmistan infosta, voisiko juoksuvöitä saada ennen yhtä, mutta kuulemma ei. Vähän myrtyneenä tästä laskeudun saunakerrokseen. Höyrysaunaan työnnyn minä nyt ja tietenkin heti sen jälkeen muuttuu liikennevalo naisille punaiseksi, mutta saan silti istuksia siellä nuoren naisen ja hänen pikkutyttärensä kanssa ihan rauhassa. Miehistä ei tule tunkua. Höyry on pehmoista, helppoa hengittää.

Altaan reunalla vilkuttelevat juoksuvyöt iloisesti, vaikka valvojaa ei olekaan paikalla. Kiitos, kun jätit illalla lähtiessäsi ne odottamaan! huokaisen hänelle mielessäni. Juoksu-urakan jälkeen kelluessani kuuntelen veden ja veren kohinaa, sydämeni jumputusta. Haluan sulautua elementtiini, liueta maailmankaikkeuden kaikkialliseen mereen. Olen vesieläin, kertoohan sen jo eläinradan tähdistömerkkinikin, Krapu, Cancer, Cnc... 

Maltanhan minä viimein vetäytyä lämminvesialtaallekin. Siellä eivät taaskaan toimi muut hierontapisteet kuin niskaputous. Hartiat ovat hellinä jo edellisten päivien ryöpyistä, mutta menen silti. Annan vauhtia koko kropalle, siinäpähän tutisee! Koska olemme altaassa kahden, saan kohta päähäni ruveta opettamaan Hänelle masurkkaa, mutta se hajoaa nauruksi ja pärskyiksi.

Kello käy ja hätyyttää huoneen luovutukseen. Liu´un isoon altaaseen takaisin ja ”hiihdän” sen toiseen päähän. En millään raaskisi lähteä, en en en, mutta onhan minun lopulta pakko.

Vaalassa Nuojuan paikkeilla huomaamme talon, jonka pihalla seisattelee paljon ihastuttavia eläinfiguureja. Olisimme pysähtyneet ottamaan kuvan, mutta taustalla häiritsevät traktorit emmekä halua niitä mukaan, joten kuvaus jää. Harmi.

Kotiin päästyämme tuuli viuhahtaa ja aloittaa puiden ravistelun. Me olemme kuitenkin jo pois sen ulottuvilta.

tiistai 23. helmikuuta 2010

KIPINÖIVÄT KINTUT


Kuntosali ja aamupala. Kunhan ruoka on asettautunut vakisijoilleen, pulahdus taas uima-altaaseenkin...
(Huh, hotellin ikkunoista käy aikamoinen vinkka: ranteet ja sormet köntittyvät!)

Älä juokse, pohja on liukas! lukee seinällä. Silti minä juoksen. No, altaan pohjalla vain, kun uimavalvoja vihdoinkin kiikuttaa juoksuvyöt saataville. Vyö istuu tukevasti ja juoksen altaan päästä päähän yhä uudelleen ja uudelleen. Nautin sydämeni pohjasta, nautin, nautin... Näen samalla ikkunasta, miten ulkona aurinko lipruaa lumitöyräille ja järven hangille. Se luulee, että ne sulavat sen tulisten silmäysten edessä. Suljen silmäni. Kellun. Kuulen putouksen, kuulen laineiden liplatuksen...

Tottelivatkohan ne lumet? Tottelivatko jäämassat? Tuliko kesä? Varovasti kiskon toisen luomen raolleen. Tirkistän. Auringonsäteet lumikentillä kimaltavat, hekumoivat, hehkuvat yhä.

Onneksi aina ei tarvitsekaan olla kesä, vaan meillä on keskeytymätön mahdollisuus ihastella luontoa ja nauttia sen kauneudesta läpi vaihtuvien vuodenaikojen. Rintani paisuu rakkaudesta. Se avautuu, se ahmaisee syleilyynsä koko lumoavan pohjoisen maani, kotimaani.

Rentoutusharjoitukset? Aula 4, jokin nimi sillä huoneella oli... Oikean paikan löytyminen menee etsintään. Lopulta tavoitamme iloisen eläkeläisporukan. Kuuluu naurunpyrskähdyksiä, hiljaista hihitystä. Hän meinaa perääntyä nähdessään lattialle levitetyt jumppamatot. Hämmentyy. Että pitkälleenkö pitäisi? Saan hänet kuitenkin houkuteltua mukaan ja kohta köllöttelemme vierekkäin tyynyinemme ja peittoinemme. Ohjaaja saapuu, hämmästelee. Näinkö paljon teitä onkin? Ovatko kaikki varmasti talon asukkeja? tivaa. Mielessä häivähtää, ollaanko me niitä ylimääräisiä, mutta jäämme silti, kaikillehan tämän piti olla tarkoitettu. Pitemmittä puheitta cd soimaan ja miesääni tulvii korviimme. Varoittamatta, ilman muita alkuvalmisteluja kuin kehotus sulkea silmät ja keskittyä kuuntelemaan. Varkain ajatukset lipsahtelevat kuitenkin omiin asioihin ja tarina jää torsoksi; en pysy vuoren rinteellä riittävän tanakasti vaan lennähtelen ilmaan tuon tuostakin. Huippukin taitaa jäädä saavuttamatta kuten tarinan syvällinen sanomakin. Samoin oli kuulemma käynyt Hänellekin.

Ruokailtuamme torkahdamme väkisinkin. Hän kuorsaa minua kauemmin. Illalla tanssimme jälleen puoli yhteen Kilu Hietalan* ja hänen yhtyeensä siivittämänä. Ikä ei estä hulluttelemasta, kun musiikki lyö kipinöitä kinttuihin. ;) 

Viereisen pöydän salaisesta paheksunnasta huolimatta kipinöivät kintut ja kinkut lentävät jatkossakin kevyesti ja vasta sänkyyn kaaduttua väsy yllättää.

(*Valitettavasti en löytänyt tästä kokoonpanosta muuta kuin Johanna Rantasen kirjoituksen Kymppisanomien 2. sivulta.)

maanantai 22. helmikuuta 2010

TIIKERIMETSÄ


Rokualle matka käy... Aurinko hymyilee koko naamallaan ja lumi kimaltelee niin, että ihan aurinkolasit on silmille kipattava. Vaalan ABC:llä täytyy ehdottomasti poiketa munkkikahveilla, kun kotona ei ehditty ;), no, minä otan kaakaon. Se on hyvää, ei liian sokerista ja munkki maistuu kerrassaan herkulliselta.

Matkaa Rokualle on jäljellä enää noin parikymmentä kilometriä. Rokuanhovin pihalla käydään tällä kertaa vain pyörähtämässä, koska jo viimeksi käytiin sisäpuolikin tutkimassa. :) Rokuan kylpylää lähestyessämme ympäröi meidät satumainen tiikerimetsä. Siellä seisoo Tikruja tiiviisti vieri vieressä. Lumoava näky, joka kestää perille asti. Puiden kaikkiin pieniin oksantynkiin on kerääntynyt lumituiskahduksia, koko varren pituudelta. Kamera on matkalaukussa, pakkanen tiukkuu, joten ei pysähdytä kaivelemaan sitä esille.

Kylpylässä meidät ohjataan kolmannen kerroksen remontoituun, tilavaan nurkkahuoneeseen, jonka reilunkokoisessa kylpyhuoneessa on saunakin. Vastaamme hulvahtaa lähes hyinen viileys, tunnustelemme pattereita ja ne ovat ihan ky...ky...kylmiä! Emme yritäkään riisua päällysvaatteitamme, vaan Hän rientää infoon ja pian pari miestä ilmestyykin ovelle. Patteri on kuulemma temppuillut ennenkin, joten siihen ei voitaisi jäädä. Miksi ne sitten edes sijoittivat siihen asiakkaita? Jätämme miehet loruttelemaan vesiä patterista ja palaamme alas. Hän oli pyytänyt auringonpuoleista huonetta, kun se entinen tuntui niin pimeältä ja varmaan sen koleuden vuoksi vastenmieliseltäkin. Ja saadaanhan me, auringonhuone, jollaista ei kuulemma löydy vähällä millään... Ensimmäisen kerroksen ikkunasta avautuu silmillemme laajennusrakennusrykelmä, sen takana olisi ollut järvenlahti, mutta... Niin, tila tuntuu kieltämättä sen edellisen huoneen näkemisen jälkeen lähinnä komerolta, mutta eihän me huoneeseen oleilemaan oltu tultukaan, joten laukut ripeästi tyhjiksi vain.

Kuntosali ja uimapuoli seuraavaksi. Kuntosali on hyvin varusteltu, moderni. Kylpylän puoli ei sitten olekaan; hartiahierontasuihkut toimivat ja hetken myös pienemmät hierontapisteet. Lämminvesiallas tuntuu kuumalta ison altaan jälkeen. Uimareita on hyvin hyvin vähän, vain muutama. Kylmäkaivoon en tällä kertaa hirviä – se sydän... Suihkussa ollessani kuulen mieheni äänen yllättäen höyrysaunasta ja ihan äskenhän sieltä oli kantautunut naisten juttelua. No, kaipa sinne höyrysaunaan voi mennä ken haluaa, päättelen, mutta kiipeän itse kuitenkin taatusti naisille lämmitettyyn, tyhjänä polttelehtivan saunan lauteille. Myöhemmin Hän virnistelee, että höyrysaunassa oli ollut pari naista uimapuvuin varusteltuna ja hän laudeliinalla. Päällimmäiseksi oli jäänyt vaikutelma kuin liikennevalot olisivat vaihtuneet parin minuutin välein... :).

Illemmalla tanssia kajaanilaisyhtyeen Miia Mäkelä & Siluetin tahdissa. Solisti jaksaa suhtautua kiitettävän ystävällisesti muutaman humalikkopariskunnan äänekkääseen ihailuun. Tanssimme, tanssimme ja tanssimme. Puolenyön jälkeen rupeaa jo jossain tuntumaan ja hivuttaudumme huoneeseemme, jossa unta ei tarvitse odotella, vaan samaa öistä seikkailua kestää hamaan aamuseitsemään.

torstai 18. helmikuuta 2010

TULEVAISUUDEN PELASTAJAT?


Suomessa niitä tapetaan. Kouluja. Kainuussa ainakin... tai minusta tietysti tuntuu siltä, koska niitä eniten suren, koko Suomeenhan se ahneusliike lie levinnyt. Mutta juuri näillä syrjäkylien taaperoillahan ne pitkät odotuksen tunnit ovat, kyydinodotustunnit, kun lähikoulu on päätetty lopettaa, vaikka kuinka se olisi ollut käyttökuntoinen vielä vuosia. Kotoa lähdetään aamulla varhain ja illalla palataan myöhään. Ei sekään mitään halpaa liene, vaikka sitä ahneet väittävät. Huh, niilläkin hetkillä maksetaan ahneuskokoukset, -matkat, ”-lounaat”... Lasten väsymyksellä maksetaan. 

Kokemuksesta tiedän, että pienellä koululla häiriköidään PALJON vähemmän, opettajan antamat ohjeetkin pysyvät mielessä oppituntia kauemmin. Jos itse ei muista, niin kyllä joku muistuttaa, uskaltaa muistuttaa. 

Tiedän myös, että pikkuinen oppilas on isossa koulussa suojaton, alttiina kaikenlaisille isompien kekseliäisyyksille. Eivätkä ne isommatkaan olisi sitä kaikkea keksineet, jos olisivat olleet pienessä kouluympäristössä, jossa kaikki tuntevat toisensa. Ja uskokaa, että ei se opettajan silmä kaikkeen yllä, vaikka kuinka yrittää. Turha niistä hankaluuksista on vain opettajaa syyttää. Jos jokainen lapsi pidettäisiin kotonakin tiedon ja tunteen tasalla, niin kiusaamisia sun muita ei niin paljon tapahtuisi... Isommassakaan koulussa. Jos lapsista välitettäisiin. Siis yleissuomalaisesti välitettäisiin

No, taisin taas poikkelehtia... Mutta onhan se tosiasia, että jos lapset ihan oikeasti kaikkialla otettaisiin huomioon, niin heillehän taattaisiin vähintäänkin yhtä hyvät työskentelyolosuhteet kuin aikuisillekin, eikö niin? Kouluissa olisi työrauha, "työpaikkakiusaamista" ei sallittaisi, ryhmät olisivat sellaisia, että jokainen pääsisi antamaan oman työpanoksensa tasa-arvoisesti, rähinöitsijät pistettäisiin kuriin (eikä opettajan ainoat voimat menisi heidän toppuutteluunsa toisten lasten jäädessä omiin oloihinsa, oppimaan mitä sattuvat oppimaan), työpäivä olisi normaalipituinen, työvälineet ajantasaiset, ruokatunti sen pituinen, ettei ahmia tarvitse (ja ruokaakin riittäisi ihan kaikille), taukohetket turvalliset... jatkaa voisi vaikka millä mitalla. 

Viekö rahanahneus näiltä meidän suojattomimmilta jäseniltämme, lapsiltamme, lastenlapsiltamme, sisarustemme lapsilta (jokaiselle jokin yhteys löytyy) viattomimman lapsuuden? Joukossa tyhmyys tiivistyy, kaikkihan sen tietävät, pienessä joukossa ei niin paljon kuitenkaan, koska toiset pitävät huolen toisistaan. Isossa joukossa siihen ei uskalleta. 

Milloin me aikaihmiset rupeamme suojelemaan edes lapsiamme? Vanhuksethan onkin lähes heitetty susille... 

Päättäjä, onko sinulla lapsia tai lapsenlapsia? Opiskelevatko he mammuttikoulussa? Tiedätkö edes, MISSÄ koulussa ja MILLÄ LUOKALLA he nyt ovat? Tiedätkö, kiusaako joku heitä, kiusaavatko he muita tai häiritseekö joku jatkuvasti opiskelemista? Saavatko he suunvuoroa milloinkaan? Pitääkö heidän pelätä jotain? Väsyttääkö heitä, kun koulupäivä matkoineen tai hyppytuntineen on liian pitkä? Vai tiedätkö edes, että lapsia on ihan oikeasti olemassa? No ne ovat niitä, jotka kasvavat koko ajan ja jotka myöhemmin päättävät sinun tulevaisuudestasi, sinun viimeisimmistä elinolosuhteistasi! Luuletko, että he vaihtavat sinun vaippasi kiitokseksi kaikesta sinulta saamastaan? Luuletko, että he edes jäävät katsomaan vanhenemistasi? 

Lasten vanhemmat: Miksi te annatte lapsillenne tehdä näin? Miksi te annatte koulun ja kaiken huipuksi vielä mieluisten harrastusmahdollisuuksienkin vajota ja viedä mukanaan lastenne tulevaisuuden? Teillähän se valta on ottaa asioista selvää ja saada tilanne hallintaan! Teillä on kaikki oikeudet vaikuttaa! MIKSI IHMEESSÄ te jätätte ne käyttämättä? 
 
Tulinpa kipuranttiin kysymykseen: Tuoko ikä vasta tämän uskaliaisuuden? Uskalluksen ryhtyä vaatimaan heikoille puolustusta? Silloinhan sille ikäpuolueelle olisi tekemistä. Vainko se pystyisi nuorempansa suojelemaan? Pelastamaan tulevaisuuden?

Kun nämä "nuoremmat" näyttävät juoksevan vain sen rahan perässä, vaikka eivät taatusti matkaansa saa killinkiäkään, kun lähdön aika koittaa. 

Ettäkö utopisoin? Taas?

tiistai 16. helmikuuta 2010

JÄÄKARHUN TASSUT?


Lumilämpäreet katon reunalla
- kuin jääkarhun tassut.
Sen kynnet raapivat ikkunaa. 

Mahtaakohan se kinuta sisälle? 




maanantai 15. helmikuuta 2010

IKUISUUKSISTA IKUISUUKSIIN


Jos sataisi tulta ja tulikipunoita,
jos taivas syöksisi kiviään,
en antaisi lieskojen viedä sinua.
En sinua,
en yksin ainakaan.

Ne ottakoot mukaansa 
meidät molemmat.
Ne viekööt meidät 
erämaiden rosoisimpiin kivikoihin,
ne nakatkoot meidät 
kurjimmista kurjimpiin ryteikköihin
- mihin tahansa -
kunhan vain saan olla luonasi.

Kunhan vain saan viettää kanssasi
maailmankaikkeuden jokaisen viipyvän tuokion,
sen äärettömät, mittaamattomat hetket.

Ikuisuuksista ikuisuuksiin. 



TALVEN TIMANTIT


Hanki helisee
ja soi.
Sen katolla kisailevat
lumikeijut kepein kengin.
Kylmän kukkaset sädehtivät.

Talven timantit.

maanantai 8. helmikuuta 2010

HERRA MEIDÄN LASTEMME TULEVAISUUTTA VARJELKOON!

-->
-->Luin, että Ruotsissa suunnitellaan ala-asteen omien opettajien koulutuksen palauttamista. Vuonna 1985 nämä opet käytännöllisesti katsoen katosivat sieltä kokonaan, kun ruvettiin valmistamaan opettajia, jotka voivat opettaa peruskoulun kaikilla luokilla. Opetusministeri Jan Björklundin mukaan se oli suuri erehdys.
 
No, mikäpä muukaan se olisi ollut? Jos opettajaksi opiskelevat saisivat keskittyä vain tietyn ikävaiheen opettamiseen, opiskeluun saataisiin syvyyttä eikä kiireellä tarvitsisi haalia mukaan kaikkea mahdollista. Stressihän siitä jo alusta asti saadaan kehiteltyä.  

Suomessa mennään koko ajan kohti mahdottomuuksien takarajaa. Ja varmaan vielä sitäkin rajaa siirretään, kunhan hetki pohditaan päättäjien kovien kallojen kesken, näiden tärkeydestä täristen ja suunnitelmiensa oikeutusten puolesta kolisten kokoustaessa. Kouluja ja luokkakokoja paisutetaan, erityisopetusta tarvitsevat tyrkätään tavallisiin luokkiin, vaikka juuri he kipeimmin kaipaisivat pienryhmäohjausta  (samalla voi olla varma siitä, keiden otteluksiin opettajaparka joutuu keskittämään voimansa muiden lasten jäädessä sivustakatsojiksi, eli kaikki kärsivät, paitsi tietenkin kyseiset säästäjät), koulumatkat pitenevät, lapset litistetään yhä littanampaan ja littanampaan massaan, jossa tyhmyyden kukoistus pääsee entistäkin estottomammin kuorestaan puhkeamaan ja kiusattujen lukumäärä kohisten kasvamaan. Saa siinä sitten päätään puistellen päivitellä lasten ja nuorten pahoinvointia, rakentaa samalla muka hyvinvointiyhteiskuntaa...

Keitä mielettömiä me olemmekaan päästäneet suloisten lastemme kimppuun, uhkaamaan heidän hyvinvointiaan, murskaamaan heidän viattomat ja luottavaiset elämänodotuksensa?

Herra meidän lastemme tulevaisuutta varjelkoon!
     

     

maanantai 1. helmikuuta 2010

RUSKARETKI 2002

Laitoin näytille muutamia sivuja vuosia sitten tekemästämme ruskaretkestä. Se löytyy seur. osoitteesta: http://silviann.wordpress.com/

LUETUIMMAT