KIPINÖIVÄT KINTUT

Kuntosali ja aamupala. Kunhan ruoka on asettautunut vakisijoilleen, pulahdus taas uima-altaaseenkin...

(Huh, hotellin ikkunoista käy aikamoinen vinkka: ranteet ja sormet köntittyvät!)

Älä juokse, pohja on liukas! lukee seinällä. Silti minä juoksen. No, altaan pohjalla vain, kun uimavalvoja vihdoinkin kiikuttaa juoksuvyöt saataville. Vyö istuu tukevasti ja juoksen altaan päästä päähän yhä uudelleen ja uudelleen. Nautin sydämeni pohjasta, nautin, nautin... Näen samalla ikkunasta, miten ulkona aurinko lipruaa lumitöyräille ja järven hangille. Se luulee, että ne sulavat sen tulisten silmäysten edessä. Suljen silmäni. Kellun. Kuulen putouksen, kuulen laineiden liplatuksen...

Tottelivatkohan ne lumet? Tottelivatko jäämassat? Tuliko kesä? Varovasti kiskon toisen luomen raolleen. Tirkistän. Auringonsäteet lumikentillä kimaltavat, hekumoivat, hehkuvat yhä.

Onneksi aina ei tarvitsekaan olla kesä, vaan meillä on keskeytymätön mahdollisuus ihastella luontoa ja nauttia sen kauneudesta läpi vaihtuvien vuodenaikojen. Rintani paisuu rakkaudesta. Se avautuu, se ahmaisee syleilyynsä koko lumoavan pohjoisen maani, kotimaani.

Rentoutusharjoitukset? Aula 4, jokin nimi sillä huoneella oli... Oikean paikan löytyminen menee etsintään. Lopulta tavoitamme iloisen eläkeläisporukan. Kuuluu naurunpyrskähdyksiä, hiljaista hihitystä. Hän meinaa perääntyä nähdessään lattialle levitetyt jumppamatot. Hämmentyy. Että pitkälleenkö pitäisi? Saan hänet kuitenkin houkuteltua mukaan ja kohta köllöttelemme vierekkäin tyynyinemme ja peittoinemme. Ohjaaja saapuu, hämmästelee. Näinkö paljon teitä onkin? Ovatko kaikki varmasti talon asukkeja? tivaa. Mielessä häivähtää, ollaanko me niitä ylimääräisiä, mutta jäämme silti, kaikillehan tämän piti olla tarkoitettu. Pitemmittä puheitta cd soimaan ja miesääni tulvii korviimme. Varoittamatta, ilman muita alkuvalmisteluja kuin kehotus sulkea silmät ja keskittyä kuuntelemaan. Varkain ajatukset lipsahtelevat kuitenkin omiin asioihin ja tarina jää torsoksi; en pysy vuoren rinteellä riittävän tanakasti vaan lennähtelen ilmaan tuon tuostakin. Huippukin taitaa jäädä saavuttamatta kuten tarinan syvällinen sanomakin. Samoin oli kuulemma käynyt Hänellekin.

Ruokailtuamme torkahdamme väkisinkin. Hän kuorsaa minua kauemmin. Illalla tanssimme jälleen puoli yhteen Kilu Hietalan* ja hänen yhtyeensä siivittämänä. Ikä ei estä hulluttelemasta, kun musiikki lyö kipinöitä kinttuihin. ;) 

Viereisen pöydän salaisesta paheksunnasta huolimatta kipinöivät kintut ja kinkut lentävät jatkossakin kevyesti ja vasta sänkyyn kaaduttua väsy yllättää.

(*Valitettavasti en löytänyt tästä kokoonpanosta muuta kuin Johanna Rantasen kirjoituksen Kymppisanomien 2. sivulta.)

TIIKERIMETSÄ

Rokualle matka käy... Aurinko hymyilee koko naamallaan ja lumi kimaltelee niin, että ihan aurinkolasit on silmille kipattava. Vaalan ABC:llä täytyy ehdottomasti poiketa munkkikahveilla, kun kotona ei ehditty ;), no, minä otan kaakaon. Se on hyvää, ei liian sokerista ja munkki maistuu kerrassaan herkulliselta.

Matkaa Rokualle on jäljellä enää noin parikymmentä kilometriä. Rokuanhovin pihalla käydään tällä kertaa vain pyörähtämässä, koska jo viimeksi käytiin sisäpuolikin tutkimassa. :) Rokuan kylpylää lähestyessämme ympäröi meidät satumainen tiikerimetsä. Siellä seisoo Tikruja tiiviisti vieri vieressä. Lumoava näky, joka kestää perille asti. Puiden kaikkiin pieniin oksantynkiin on kerääntynyt lumituiskahduksia, koko varren pituudelta. Kamera on matkalaukussa, pakkanen tiukkuu, joten ei pysähdytä kaivelemaan sitä esille.

Kylpylässä meidät ohjataan kolmannen kerroksen remontoituun, tilavaan nurkkahuoneeseen, jonka reilunkokoisessa kylpyhuoneessa on saunakin. Vastaamme hulvahtaa lähes hyinen viileys, tunnustelemme pattereita ja ne ovat ihan ky...ky...kylmiä! Emme yritäkään riisua päällysvaatteitamme, vaan Hän rientää infoon ja pian pari miestä ilmestyykin ovelle. Patteri on kuulemma temppuillut ennenkin, joten siihen ei voitaisi jäädä. Miksi ne sitten edes sijoittivat siihen asiakkaita? Jätämme miehet loruttelemaan vesiä patterista ja palaamme alas. Hän oli pyytänyt auringonpuoleista huonetta, kun se entinen tuntui niin pimeältä ja varmaan sen koleuden vuoksi vastenmieliseltäkin. Ja saadaanhan me, auringonhuone, jollaista ei kuulemma löydy vähällä millään... Ensimmäisen kerroksen ikkunasta avautuu silmillemme laajennusrakennusrykelmä, sen takana olisi ollut järvenlahti, mutta... Niin, tila tuntuu kieltämättä sen edellisen huoneen näkemisen jälkeen lähinnä komerolta, mutta eihän me huoneeseen oleilemaan oltu tultukaan, joten laukut ripeästi tyhjiksi vain.

Kuntosali ja uimapuoli seuraavaksi. Kuntosali on hyvin varusteltu, moderni. Kylpylän puoli ei sitten olekaan; hartiahierontasuihkut toimivat ja hetken myös pienemmät hierontapisteet. Lämminvesiallas tuntuu kuumalta ison altaan jälkeen. Uimareita on hyvin hyvin vähän, vain muutama. Kylmäkaivoon en tällä kertaa hirviä – se sydän... Suihkussa ollessani kuulen mieheni äänen yllättäen höyrysaunasta ja ihan äskenhän sieltä oli kantautunut naisten juttelua. No, kaipa sinne höyrysaunaan voi mennä ken haluaa, päättelen, mutta kiipeän itse kuitenkin taatusti naisille lämmitettyyn, tyhjänä polttelehtivan saunan lauteille. Myöhemmin Hän virnistelee, että höyrysaunassa oli ollut pari naista uimapuvuin varusteltuna ja hän laudeliinalla. Päällimmäiseksi oli jäänyt vaikutelma kuin liikennevalot olisivat vaihtuneet parin minuutin välein... :).

Illemmalla tanssia kajaanilaisyhtyeen Miia Mäkelä & Siluetin tahdissa. Solisti jaksaa suhtautua kiitettävän ystävällisesti muutaman humalikkopariskunnan äänekkääseen ihailuun. Tanssimme, tanssimme ja tanssimme. Puolenyön jälkeen rupeaa jo jossain tuntumaan ja hivuttaudumme huoneeseemme, jossa unta ei tarvitse odotella, vaan samaa öistä seikkailua kestää hamaan aamuseitsemään.