Olen saanut huolestuneita viestejä ystäviltäni ja lukijoiltani ympäri
maailmaa – he ovat hätkähtäneet ja jopa säikähtäneetkin viimelauantaista
postaustani. Kyselevät, miten voin,
olenko vajoamassa masennukseen jne… Toisin sanoen - mitä haluan sanoa sillä
heille?
Kultaiset ihanat! Yksi keskeinen asia teiltä on jäänyt
noteeraamatta – se postaushan on RUNO! Keino, jota yleensä
käytän, kun haluan ilmaista kunkinhetkiset tuntemukseni ja upottaa ne sanoihin,
piehtaroida niissä, rypeä ja surra – päästä siten irti ja yrittää unohtaa. Tai
toisessa ääripäässä kietoutua suloisiin unelmapilviin, suihkuttaa riemuitsevia
säteitä ympäri maailmaa ja pirskotella niitä ihan taivaisiin asti.
Huolehditte, enkö voisi jo mennä eteenpäin, jättää mennyt
taakse ja suunnata katsettani tulevaisuuteen, rientää mukaan harrastuksiin.
Miten voisitte lohduttaa ja auttaa minua…
Katsotaanpas… Tiistaisin ovat oman senioriryhmäni vesijumppa
ja kansalaisopiston
EloFolkJam peräkkäin (aluksi kävin molemmissa, mutta se osoittautui
liian raskaaksi ja oli ryhdyttävä kulkemaan niissä vuoroviikoin),
keskiviikkoisin tapaan samat seniorini kuntosaliryhmässä, perjantaisin nautin kansalaisopiston
senioritanssissa, maanantaisin, torstaisin ja joskus viikonloppuisinkin
pistäydyn jompanakumpana päivänä lähimmällä kuntosalilla ihan omatoimisesti (ja
uskokaa tai älkää, aloitan siellä aina juoksumatolla, kävellen ja juosten,
miten milloinkin tunnen jaksavani). Jäljellejääneen ajan kruunaavat läheisten
ystävien sekä lasten ja lapsenlasten vierailut.
Joten miltä näyttää? Olenko juuttunut menneeseen vai olenko suunnannut
katseeni tulevaisuuteen? Vai… olenkohan hankkinut jo liikaakin sisältöä
elämääni? No en usko, sillä koska sekä luku- että kirjoitushalut ovat
kitistyneet lähes minimiin, niin jotainhan tässä on tehtävä, etten tosiaankaan
jäisi kovin usein sinne punkan pohjalle voimattomaksi mytyksi, sillä kyllä
niitä sellaisiakin päiviä yhä on, olkoon siitä esimerkkinä vaikkapa tuo
viimelauantainen runoni, johon purkautui kaikki se haikeus, ikävä ja tuska, lohduttomuus
ja katkeruuskin, jonka yksinäisyys toi.
Mutta unohtaa? Ei elettyä elämää voi eikä saakaan unohtaa,
sillä silloinhan ei tiedä ollenkaan eläneensä, ei muista niitä iloisia
ja ihania yllätyksiä, joita maailma aikoinaan antoi, ei osaa ottaa oppia
erehdyksistään eikä osaa nauttia niistäkään uusista ihanuuksista, joita maailma yhä
vieläkin antaa, kenties sellaisiakin, joita ei tiennyt olevan olemassakaan.
Nii’in, uskon vahvasti, että tulevaisuudella on vielä tarjolla
jotakin uutta ihmeteltävää jopa
tällaisellekin seniori-iässä olevalle, vähän ehkä
rapistuneelle, kenties rupsahtaneellekin jo, mutta siitä ulkoisesta kuoresta ette
välitä te, jotka katsotte pintaa syvemmälle ja näette sinne sielun ytimeen. Rakastavaan,
herkkään, lämpöiseen ja luottavaiseen. (Hih - )
Kiitos välittämisestä! Jo se lohduttaa kovasti, että tiedän
teidän ajattelevan minua. Minäkin ajattelen teitä ja lupaan pitää vastakin
huolta itsestäni.
Halit. Ja terkkujaa!