SYNTYMÄPÄIVÄ

Tämä päivä tulvauttaa mieleeni paljon muistoja. Viimeisimmät niistä hetkistä, jotka vietin äitini vuoteen vieressä ja seurasin hänen elämänliekkinsä sammumista. 

Kuului huokaus, kuin joku olisi puhaltanut liekin sammuksiin, ja lähtöhetken huomasi selvästi. 

Puhumaton, sängyn päädyssä odotellut iso hoitaja katsoi äitini silmiin lampulla ja lähti sanaakaan sanomatta pois. Äitini silmät jäivät auki ja minä silitin ne lempeästi kiinni. Hengityskone huokui vielä ilmaa elottomaan rintaan, se tuntui oudolta, mutta paikalla ollut toinen, kiltti hoitaja halasi minua ja kertoi, että vain lääkäri saa sulkea koneen. 

Veljeni tytär oli saattanut äitiä, mummuaan siis, kanssani, ja hetkeksi takerruin häneen - oli tuntunut niin hyvältä, kun minun ei ollut tarvinnut yksin lähettää äitiä taivasmatkalle, olinhan itsekin vielä toipilas. 

"Hyvää matkaa, äiti/mummu! Muista mennä valoa kohti!" kuiskasimme ja lauloimme säröilevän lähtövirren. 

Maailmasta oli tullut hetkessä oudon tyhjä ja kuoreton.

Tänään äiti täyttäisi 100 vuotta. 

MAAILMA ON VAHVOJEN, HÄIKÄILEMÄTTÖMIEN JA ISOKENKÄISTEN?

Syksy on saanut ja kohta talvikin, lämpimämpää tosin on ensi viikoksi luvattu. Tänään vaihdetaan ne talvirenkaat vihdoinkin. Autoon siis, mullahan sitä micheliniä taitaa jonkin verran jostain jo löytyäkin ihan omasta takaa. Mutta turha sitä nyt enää on autoon laiton kanskaan lykätä, edessä se kuitenkin on.

Koko viikolla en uskaltanut kauppaan, kun näytti niin liukkaalta ja kaupastahan on aina niin paljon tuomista, ettei jalan voi käydä...  

Noo, kun noin kerran viikossa piipahtaa, kertyvät ostoksetkin turhan monikassisiksi. Mutta kun sinne kauppaan nyt ei vain millään ehdi, aikaa tuhlaamaan... Eikähän siellä jaksa kauan ollakaan; silmät tikustelevat voimakkaassa valossa ja takaraivoa pakottaa. Kylmästi. Huippaavasti.

Muistan senkin, miten toipilaana ollessani en uskaltanut tavarataloihin yrittääkään, sillä kun joskus sinne pakosta jouduin, olin suorastaan hätää kärsimässä; silmiin koski, jalat uupuivat, vapisin ja heikkouden hiki kaatui päältä, mutta levähdyspaikkaa ei vain mistään löytynyt. Oli haahuiltava auton luo ihan summassa, huomaamattomasti seiniin nojaillen, pysähdellen ja Hänen käsivarteensa nojaten... Voi, jos Häntä ei olisi ollut, mihin olisin joutunut? 

Miksi ne eivät voi laittaa niitä levähdyspaikkoja pitkin osastoja? Tai sen kahvittelupaikan keskelle kauppaa? Usein silloin pohdin, miten vanhukset ja sairaat pystyvät mammuttiliikkeissä asioimaan, kun sieltä ei löydy lepokeidasta. Tai eihän sen nyt tarvitsisi mikään keidaskaan olla, jonkunlainen jakkarakin siellä täällä riittäisi...

Mutta rahanahneushan se kai siinäkin jyllää. Maailma on vahvojen, häikäilemättömien ja isokenkäisten, joiden jalanjäljistä täyttyy pian koko pallomme! 

Noh, kaikenlaista löpinää tuolta päästä tuntuu virtaavan, kun näppäimistölle antaa vallan. :)