torstai 23. toukokuuta 2013

ENKELINI, PYSYTHÄN VIERELLÄNI?

Golgatan tieni vie viimein kummulle,
menneen ja sen entisen tulevan. 
Sen päälle en suostu nousemaan, riittää kun avaan sen, ja suljen. 
Tiukasti. Mitään entistä en hyväksy sen sisältä vaan sullon kaiken tiukkaan myttyyn ja nakkaan läpitiukkumattomaan säkkiin. 
Umpisolmuin sidon säkin suun kiinni, poljen kuopan pohjalle ja luon unohduksen mullat päälle.

Vain lapset ja lapsenlapset otan mukaani uuteen ylösnousemukseeni. 
Kummulle en jätä edes merkkiä, hävitköön se ja kaikki mitä se sisältää, lunastamattomaan, läpitunkemattomaan pimeyteen. 
Nielaiskoon maa sen kerosiinsa. 
Pyyhkäiskööt rankkasateet ja viekööt tsunamit. 
by Nora Luoto
Minä jatkan, näppärästi äitienpäivälahjaksi tuomittua polkuani. Sinnikkäästi. 

Se näyttää ohuenohuelta, katkonaiselta, viidakkoiselta ja mutkaiselta, jyrkältäkin, mutta otan työkaluikseni
uskon, toivon, rakkauden ja suuntaan eteenpäin.
Pikkuhiljaa, askel kerrallaan. 

Enkelini, pysythän vierelläni? 
Ikuisesti? Koko matkan?

keskiviikko 15. toukokuuta 2013

IHANAA, KUN KESÄ TAAS SAA!

Puut varjostavat parveketta,
minun kesähuonettani. 

Ehkä se onkin hyväksi, ei liian kuumaksi pääse. 
Olen ripustellut kukkia, osin keinosellaisia, sillä jos kerran suurimman osan kesästäni vietän mökilläni,
eiväthän ne aidot jaksa elää. 
Yksin, kuivettuneina. 
Siskoni sanoi kun kerroin tästä tekopyhyydestä,
että jos joku valittaa, keitä kahvit. 
Just niin.
Kuinkahan moni sitä minun lisäkseni edes näkee? 
Hullupähkäpää minä.

Mutta ihanaa, kun kesä taas saa!

LUETUIMMAT