Golgatan tieni vie viimein kummulle,
menneen ja sen entisen tulevan.
menneen ja sen entisen tulevan.
Sen päälle en suostu nousemaan, riittää kun avaan sen, ja suljen.
Tiukasti. Mitään entistä en hyväksy sen sisältä vaan sullon kaiken tiukkaan myttyyn ja nakkaan läpitiukkumattomaan säkkiin.
Umpisolmuin sidon säkin suun kiinni, poljen kuopan pohjalle ja luon unohduksen mullat päälle.
Vain lapset ja lapsenlapset otan mukaani uuteen ylösnousemukseeni.
Kummulle en jätä edes merkkiä, hävitköön se ja kaikki mitä se sisältää, lunastamattomaan, läpitunkemattomaan pimeyteen.
Nielaiskoon maa sen kerosiinsa.
Pyyhkäiskööt rankkasateet ja viekööt tsunamit.
 |
| by Nora Luoto |
Minä jatkan polkuani. Sinnikkäästi.
Se näyttää ohuenohuelta, katkonaiselta, viidakkoiselta ja mutkaiselta, jyrkältäkin, mutta otan työkaluikseni
Pikkuhiljaa, askel kerrallaan.
Enkelini, pysythän vierelläni?
Ikuisesti? Koko matkan?
2 kommenttia:
vahvoja tunteita tässä runossa. ei ihan onnellisia, toivoa antaa luja usko ja luottamus, jatkaa matkaa ja unohtaa mennyt.. enkeli ei koskaan hylkää siitä olen varma, vain ihminen voi hylätä enkelinsä, ei toisin päin..
toivon lempeän rauhaisaa kesää mökilläsi, luonnon helmassa. luonto antaa uusia sanoja ja kantaa eteenpäin.. ihan tiedoksi vielä että kun aikatherine blogi on nyt poistettu, niin esim varjojen saari löytyy tästä uudesta blogista erillisellä sivulla. sain sentään pelastettua aika paljon. lämpimin terveisin kaisu
Kiitos, kaisumarjatta, kävin vilkaisemassa uutta blogiasi jo. Mukavaa kesää!
Lähetä kommentti