lauantai 31. toukokuuta 2014

JOKA IKINEN PÄIVÄ

Joka päivä hän kertoo rakastavansa.
Lähes joka päivä.

Minua.

Minua?
Jätettyä, huonoksi havaittua, mitättömäksi tuomittua?

Hänen enkelin silmänsä valavat balsamia haavoihin,
elämän satuttamiin repalehtiviin kudoksiin,
jotka kipeästi huutavat.

Pakenemista, tämän raakileisen maan jättämistä.

Joka ikinen päivä.

sunnuntai 25. toukokuuta 2014

MUSTEEN LOPPU?

Kynästäni on loppunut muste. Siksi yhä useammin hiipii mieleeni ajatus pistää tämä ns. blogi jäähylle, koska eihän se mikään oikea ole koskaan ollutkaan, kuten niin usein olen jaksanut painottaa, pelkkä harjoittelusivusto vain, ja ikävä kyllä myöskin joskus tunteiden myllerryskentäksi valtautunut. Luonnonlapsen lailla en osaa piilottaa päivieni konkelointia. Eikä minulla sanojakaan enää, eikä voimia... Eikä Luojan kiitos tunnettuuttakaan.

Kiitos, kultaiset satunnaiset vilkuilijat! Palaan, mikäli jokin asia siihen viekoittelee. Ja ainahan se jokin... Kuitenkin. Vääjäämättä.


perjantai 23. toukokuuta 2014

KUIN PUULLA PÄÄHÄN...

Rakastan vanhoja suomalaisia elokuvia, ovat ne niin huvittavia. Niissä ulkomaillakin puhutaan suomea ja muutenkin meno on niin hulvatonta, että katsoessa unohtuvat nykymaailman menot ja tulot. Kitara soi, lauletaan ja tanssitaan. Niissä oikeus voittaa lähes aina, (noo, ne hirveät murhenäytelmät ovat asia erikseen), ihan kuten meillä Suomessakin ennen. Pus. Ja loppu hyvin, kaikki hyvin… 

En millään haluaisi äänestää, vaikka pitäisi. Mutta kun... kaikki valta omasta maasta valuu tätä nykyä isoille maille, jotka määräävät jopa meidän lämmityksestämmekin - puuvaltiossa muka ei saisi lämmittää puilla... Vai miten se meni? Ja piskuinen kotimaamme saa kaikkien uurastustensa jälkeen maksettavakseen tuhlarivaltioiden velat ja elannot, ja vanhuksemme ja lapsemme kärsivät.

Miksei meidän pikkuinen maamme saa koskaan hengähtää? Onko näiden nuorten huimapäiden (jotka me kurjat äänestimme hoitamaan aikuisten asioita) heittelehtiviä suunnistuksia pakko noudattaa? Vaikka heti kohta näimme, mihin se johtaa? Nouseeko keskuudestamme joskus joku Mooses, joka palauttaa nuo päättävät ressukat vielä joskus ruotuun?

En minä itseni vuoksi hätäile, koska tämä elämähän on nähty, mutta noiden rakkaitten pikkuisteni, lastenlasteni tähden…

No, en minä osaa politikoida, omia maatiaismietteitäni vain kirjailen yksinäisyyttä karkotellessani. Vieläkään en osaa suhtautua siihen. Yksinäisyyteen. Olen kuin puulla päähän lyöty yhä. Kirjaimellisesti, olenhan kokenut senkin.


keskiviikko 21. toukokuuta 2014

KESÄÄN PAIKATUIN SIIVIN

Kasteinen maa luovuttaa auringolle unensa
ja aurinko juo sen usvaisin henkäyksin.
Pensaat levittävät käsivartensa
suojellen, varoen…

Sillä siipeni lepäävät myttynä vierelläni.
Voimattomina ja särkyneinä
raivoavien myrskyjen tikareista,
uupuneina Elämän tuulten heittelyistä,
viiltyneinä puhjenneiden unelmien haavoista.

Kukka ojentaa metensä
ja mehiläinen hunajakennonsa.
Perhonen tarjoaa siipiään unelmilleni,
mutta enhän niitä voi ottaa –
en sen ainoaa elämää viedä.

Minun on paikattava omat siipeni. 


lauantai 17. toukokuuta 2014

JAHKA JALKANI JOUTUVAT

Lintujen laulu ravistaa sydämeni jäisistä peitteistään,
sulattaa roudan, avaa patojen luukut.
Kanssa pääskyjen se lennähtää pohjoiseen,
rakkaan järveni rantamille, pienen mökkini portahille.

Mökkiranta odottaa.
Syli avoimena.
Käsivarret syleilyyn levitettyinä.

Kyllä minä tulen.
Jahka jalkani joutuvat;
ne kun eivät aina ennätä sydämen kyytiin.





LUETUIMMAT