Rakastan vanhoja suomalaisia elokuvia, ovat ne niin huvittavia. Niissä
ulkomaillakin puhutaan suomea ja muutenkin meno on niin hulvatonta, että katsoessa unohtuvat nykymaailman menot ja tulot. Kitara soi, lauletaan ja tanssitaan. Niissä oikeus voittaa lähes aina, (noo, ne hirveät murhenäytelmät ovat asia erikseen), ihan kuten meillä Suomessakin ennen. Pus. Ja
loppu hyvin, kaikki hyvin…
En millään haluaisi äänestää, vaikka pitäisi. Mutta kun... kaikki valta omasta maasta valuu
tätä nykyä isoille maille, jotka määräävät jopa meidän lämmityksestämmekin - puuvaltiossa muka ei saisi lämmittää puilla... Vai miten se meni? Ja piskuinen kotimaamme saa kaikkien uurastustensa jälkeen
maksettavakseen tuhlarivaltioiden velat ja elannot, ja vanhuksemme ja
lapsemme kärsivät.
Miksei meidän pikkuinen maamme saa koskaan hengähtää? Onko näiden nuorten
huimapäiden (jotka me kurjat äänestimme hoitamaan aikuisten asioita)
heittelehtiviä suunnistuksia pakko noudattaa? Vaikka heti kohta näimme, mihin
se johtaa? Nouseeko keskuudestamme joskus joku Mooses, joka palauttaa nuo päättävät
ressukat vielä joskus ruotuun?
En minä itseni vuoksi hätäile, koska tämä
elämähän on nähty, mutta noiden rakkaitten pikkuisteni, lastenlasteni tähden…
No, en minä osaa politikoida, omia maatiaismietteitäni vain kirjailen yksinäisyyttä karkotellessani. Vieläkään en osaa suhtautua siihen. Yksinäisyyteen. Olen kuin puulla päähän lyöty yhä. Kirjaimellisesti, olenhan kokenut senkin.
No, en minä osaa politikoida, omia maatiaismietteitäni vain kirjailen yksinäisyyttä karkotellessani. Vieläkään en osaa suhtautua siihen. Yksinäisyyteen. Olen kuin puulla päähän lyöty yhä. Kirjaimellisesti, olenhan kokenut senkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti