TAKSVÄRKKIÄ

Mummi! Voinks mä tulla torstaina sun luo, kun perjantaina on taksvärkkipäivä? Puhelimesta kantautuva innokas pulputus nostaa mummin pörröpään rivakasti ylös tyynystä, johon toivottomuus oli sen jälleen kerran lannistanut. Mä voisin auttaa sua töissäs, lakaista ja käydä kaupassa, jatkaa iloinen ääni sirkutustaan. Mä kun en oikein imuroinnista tykkää.

Mummin mieli virittyy jo hiukan korkeammalle tasolle. Voi kulta, ihanaa! Tietysti saat tulla. Kyllä me aina jotain hommaa keksitään.

Niin, ja jos sä maksat mulle vaikk' parikymppii, niin hyväntekeväisyyteen menee 12 euroo ja mullekki jäis kaheksan euroo. Kujeileva naurahdus saa mumminkin nauramaan. Katotaan nyt, tietenkin palkka riippuu siitä, mitä töitä tulee tehdyksi, hän kuittaa hymynkare suupielessään. Kiva kuitenkin, kun tuut.

Joo, moi sitten! Ja klik, vilahduksessa puhelin napsahtaa kiinni. Moi moi, nähdään sitten torstaina, mummi kuiskaa mykkään puhelimeen.

Mitäpä sitä turhia aikailemaan, kerran asia tuli selväksi, hän tuumaa ja kääntää tyynyn toisinpäin. Ainakin huomisesta tuntuu tulevan hyvä päivä.

SATUJOULU

Malttamattomat kädet repäisevät oven auki. Kiireiset tepsutukset, kärsimätöntä töminää. Mummiiii, mummiiii!

Mummi pistää uunin suuluukun kiinni, kääntyy. Tortut ovat vielä vaaleanruskeita, joten… Kaksi ennen niin pellavapäätä, mutta toinen nyt jo vähän rusehtunut, toinen iloisia punaisia raitoja hiuksissaan kukertaen ryntää mummin kimppuun ja halaa, halaa, rutistaa. Mummin sydän kierähtää puoli kierrosta ja hän osaa vaan painaa nämä maailman rakkaimmat otukset jouluiseen esiliinaansa, josta Peppi muinoin epäili, ettei mummilla olisi pikkuhousuja siellä alla… Väärä luulo, mutta pisti kuitenkin mummin laittamaan alushameen ihonväristen pikkareidensa suojaksi…

Äiti, iskä, eno ja ukki työntyvät sisään samassa ovenavauksessa. Mummi rientää heitä vastaan, halaa, supisee tervetulot. Se kun sattuu niin herkkään elimeen tuo lasten kohtaaminen. Ukille hän muiskauttaa vain, tämähän kun on lähes joka päivä siinä käden ulottuvilla. Onneksi, muutenhan maailma olisikin tosi nyrjällään eikä millään olisi väliä eikä tarkoitusta.

Tortut hyppäävät ruskettunein poskin uunista jääden odottamaan jälkiruokakahvia, sillä se Peppinjan toiveruoka, jauhelihakastike ja pottumuusi kun olisi syötävä ensin. Ja hartaasti se lapioidaankin. Mummi, sun muusis on parasta ikinä, huokaa Pinja ja mummi myhäilee, lähettää ohimennen kiitokset salaiselle reseptilleen.

Ulkona on jo hämärää, mutta lumi kutsuu, houkuttaa kieriskelyyn, vaikka puhelimenkin salaperäiset säikeet junnaavat, vetävät ja kiristävät. Iloiset huudot täyttävät pihamaan, joka kohta on myllätty perin pohjin, möyritty ja sukellettu.

Punaposkin iltapalalle, ja kun uni yllättää, nukkuvat aikuiset lapset omissa entisissä huoneissaan, Peppi nykyisessä itsenäisyydessään takkahuoneessa ja Pinja ukin ja mummin keskessä. Ehdottomasti siinä, vaikka mummi vähän välillä huokuukin.

ROTJAKKEET

Mummi katsoo ulos. On ihana auringonpaiste. Mieli karkaa rakkaan rannan seutuville. Kohta siellä pääsee haravoimaan. Niin, pääsisi, ellei elämän pakko olisi väkertänyt toisin... Sydämestä kouraisee. Herra, miksi? Mitä pahaa tein?

Kädet kiertyvät mummin ympärille. Vaaleasta ruskehtavaksi kukertuva pää painuu mummin rintaan. Mummi silittää hellästi sitä kukertavaa. Rotjake, mummin oma, ihanin päällä maan. Toinen rotjake kiertää käsivartensa toiselta puolelta. "Mummi on paras." Oi, rakkaani, teidän vuoksenne jaksan vielä hetken...

Kolmistaan mummin sängyssä nukutun hikisen yön jälkeen mummi valmistaa aamiaisen, vie sen makkariin ja avaa telkkarin. Pöpperöiset päät napottavat kohta istuallaan ja tuijottavat lasten ohjelmaa. Vuoteelle ihan muuten vain rötkähtänyt mummi tuntee käsivarret kaulallaan ja suukottelut kaikkialla, myös niissä ihanissa pehmeissä lutjakkeissa käsivarsissaan. "Mummi, sä oot niin ihana! Tuot meille aamupalan sänkyyn aina. Me ollaan täällä prinsessoja".

Ja mummi, kuningatar, vaikenee. Mitalilla on monta puolta. Ilman mieron tietä ei olisi tätäkään.

.

KYLLÄ SINÄ VIELÄ OPIT

Viikarityttäret käväisivät taas pistämässä mummiin vauhtia ja sytyttämässä tämän koipiin kipinöitä. Tai oikeastaan mummi haki heidät koulusta ja kyyditsi luokseen. Eno kaapattiin matkalta mukaan ja Hesburgerin kautta kävi mummolaan tie.

Aah, miten ihanaa olikaan, kun ensimmäiset haituvat havaittiin aamutaivaalta leijumassa, sillä niin kovin niitä oli jo odotettu! Kipin kapin siis ulos - ja pian kohta taas takaisin, pettynein mielin, sillä toiset lapset olivat jo haalineet itselleen kaiken lumen! Plääh!

Onneksi seuraava yö toi lisää tuota ihanuutta ja sunnuntaiaamuna päästiin ihan lapiotöihin asti. Mummin päähänkin tippui ylätasanteelta lumihippusia, kun hän oli autoaan putsaamassa. Mistähän? Hm... Pienemmällä oli takin vetoketju siellä työjellessä "räjähtänyt", mutta se kerrottiin mummille vasta sitten kun oltiin jo lähdössä asemalle, jonne iskä tuli vastaan, eikä asiaa ehditty ruveta korjaamaan. Mehut kuitenkin hörpättiin asemaravintolassa ja ärrältä ostettiin suut makiaksi kahdella eurolla, ja kun juna viuhui raiteille, niin lukemattomin halauksin ja rutistuksin mummista erottiin. Ja voi sitä lentosuukkojen ja sormisydänten määrää, mikä junan ikkunasta lennätettiin! Oiiiii!

Ja mummi se palasi verkalleen kotiinsa. Hiljaiseen ja kaiuttomaan. Parvekkeen valokimput toivat hitusen lohdutusta. Mummi pesiytyi peiton alle.

"Kyllä sinä vielä opit."

MAHDOTTOMIA YHTÄLÖITÄ JA SALAISIA TANSSEJA

Odotan aseman eteisessä ihmisvilinää (vilinää ja vilinää, no joo) katsellen. Ihmisiä tulee ja menee. Äkkiä huomaan nuoren äidin suuntaavan alikulkutunneliin alle vuosikas lapsi vasemmalla käsivarrellaan, oikealla hän vetää kamalan isoa matkalaukkua. Katson hetken, miten hän kamppailee ensimmäiset portaat alas, sitten olenkin jo syöksymässä peräänsä, sillä kauhistun hänen mahdotonta yhtälöään. Tartun laukkuun, joka on minullekin liian painava, joten kannamme sen yhteisvoimin loput portaat. Kysyn, mille raiteille hän on menossa ja lähden kävelemään samaan suuntaan. Silloin vierestämme kuuluu lupaus. Me autetaan niissä portaissa. Kaksi riskiä VR:n työntekijää on jostain tupsahtanut siihen rinnallemme. Huojentuneena kiitän ja jään katsomaan säälinsekaisin tuntein nuoren äidin perään, sitten keskityn odottamaan omia vieraitani.

Pian tuttuja kasvoja vilahteleekin ihmistulvassa ja syliini syöksyy ensin toinen lomalaisista ja sitten toinen, äiti vanavedessään. Ohirientäviä matkustajia hymyilyttää, ja mummin taivaalle kiipeää aurinko.

Illalla he haluavat mennä ulos, yhdeksältä. Viisi barbia vaan kainaloon ja lupaus palata pian. Kun sitten soitan, että olisi aika kotiutua, kuuluu luurista: Onks pakko? Mun pitää vielä tanssia! No on pakko, huomenna sitten. Mut silloin täällä on ihmisiä! kuuluu surkeasti. Mutta mummi on jääräpää, ja kohta kaks iloista ja hikistä säteilijää selittää kilvan: Ei me leikittykään, me tanssittiin. Toinen tanssi ja toinen katsoi. Me halutaan aamulla ihan ihan aikaisin mennä uudelleen. Silloin siellä ei ole vielä ketään...

Eipä ehkä ketään, ainakaan monta, tosin aika monta parveketta ja ikkunaa sen sijaan on kehässä pihan ympärillä, mutta kukapa nyt niistä katsoisi?

VOIKO KALLIIMPAA AARRETTA ELÄMÄ ANTAA...

(kuva: Tiina Huttu)

Voiko kalliimpaa aarretta
Elämä antaa
kuin suloisen nyytin
käsivarsille kantaa?
Mi tuhisee, itkee
ja aivastaa…

Voiko hellyydestä
värisevää sydäntä
mikään muu
kohottaa

niin lähelle Taivasta?

Liputuspäivä. Kuulemma joku Mikaelkin on syntynyt tänään, mutten tietenkään usko, että ne yksistään hänelle liputtavat; täyttäähän ensimmäinen lapsenlapsistani tänään tasan kymmenen vuotta. Toinen Peppinjasta! 

Muistan vieläkin tarkalleen, missä syntymästä kuulin. 

Oltiin maalla, seisoin keittiössä hellan ja oven välimaastossa ja kun sain tiedon, niin sydän jotenkin kummallisella tavalla täyttyi - tuntui kuin se pakahtuisi onnesta.

Siitä pirskahteli säkeniä pitkin maita ja mantuja, taivaisiin asti.

Itkin ja nauroin. Ja tanssin.

(kuva: Tiina Huttu)

Halasin kaikkia ja kaikkea, koko maailmaa..., mi pyörähti päälaelleen, eikä mikään ollut enää tärkeämpää kuin tämä vastasyntynyt.

ME BARBIT

- Mä voin hengittää vedessä. Ken pulahtaa vatiin ja viipyy ja viipyy. Ehkä asiaan liittyy sekin, että toinen saunakavereistani pitää miesbarbia veden alla.

- Hei, et kai sinä luule, että se voi hengittää veen alla?

- Höh, no se vain nyt voi...

- Miten muka?

- Pöh. Sillon joku ilmakupla tai silleen. Tai ehkä se muuten vain voi. No, se nyt vain voi!

- Koska se konsertti alkaa? Mummi on levoton; hän kai pelkää, että puhelin, josta konsertin on määrä kuulua, ei kestä kosteutta, vaikka se onkin pesuhuoneessa, oven luona.

- Oota nyt, että kaikki barbit on kuunteluasennossa! Haloo!

Hm. Mummiko muka ei pystyisi odottamaan?

Hm, hmm ja hmmm...

- No, kooooska se alkaa? Mummilla alkaa jo hiki pukkia.

- Ei ku me kuunnellaanki sitte ku ollaan jo tuolla, kuuluu huolettomasti ja sitten: - Voinks mä jo mennä suihkuun? Tiiäks sä, ett mä oon jo sentään kaheksan, joten osaan kyllä pestä mun hiukseni.

Niinpä näkyy. Mummi jää holtittomana katsomaan, miten vasta muuan viikko takaperin apua tukan pesuunsa vaatinut nuori neito ripsauttaa kämmenelleen nokareen sampoota, hieroo sitä käsiinsä ja sitten hiuksiinsa.

Ja mummi auttaa vain suihkutuksessa, ohjaa vesiryöppyä topakoihin käsiin ja hiuksiin.

Itse nämä kaikki juitsut on käytävä läpi, olkoon vaikka kuinka toinen puoli päätä vaahdoton, hän jupisee, katselee vielä, miten barbinkin hiukset saavat yhtä tarmokkaan käsittelyn, nostaa sitten pyyhkeen naulasta ja kietoo ison kahdeksanvuotiaan siihen.

Yhdeksänvuotias sen sijaan nauttii, kun mummi pesee hiukset:

- Mua katos väsyttää, etten ite millään jaksais...

Niin jotta sitä oltiin saunassa.

Kaikki me barbit! 

MUMMI, MITÄ SÄ HYRÄILET?

Mummi, mitä sä hyräilet? Sun päässäsi pyörii nyt jokin yks ja sama juttu. Mummi hämmentyy, ei saa otetta siihen, miksi juuri tämä laulu nyt hänessä musisoi, eihän hän ollut tullut sanoja ajatelleeksikaan. Aloittaa hapuillen, sanoja hakien:

Aamulla varhain, kun aurinko nousi, kun minä unestani heräsin. Sydämeni oli niin surusta raskas, miksi sä kultani hyljäsit mun...

Ääni sortuu ja hän vaikenee.
Miten se nyt noin? Mistä tuo tuli? Ikivanha laulu...

Pieni käsi hiipii käteen, puristaa. 

Miks te ukin kans erositte? 

Mummi epäröi, mutta vain hetken. Ukki halusi. 

Pieni ääni huolestuu. Eiks se enää tykänny susta? 

Mummi hymähtää. Ei varmaankaan. 

Pikkuiset kasvot kurkottuvat ylös, mummin puolitoistametrisiin korkeuksiin. 

Mutta kun sä oot niin nätti vieläkin, ethän sä oo vanhakaan, 
en löydä yhtään ryppyä... Välitäks sä vielä siitä? 

Nyt mummi ei epäröi. Kulta. Mä rakastan sun ukkias. 

Suloinen pikkuinen käsi hamuaa mummin toistakin kättä, onnellisena siitä, että edes jokin pysyy.

Ja mummin jo ahdistuksista vapautunut sydän liikuttuu. 

Hän kumartuu puristamaan pienen parantajan syliinsä. 

Nämä luottavaiset kasvot ja tämän ehdottoman, rakastavan pienen sydämen hellyys balsamoivat viimeisetkin säröilyt. 

Kiitos, Suuri Henki! 

Kiitos, maailmankaikkeus!
Kiitos kaikki enkelini!

Kiitos näistä hetkistä! 

Ne ovat kaikki, mitä jäljellä on.

PIKKU IILIMADOTHAN NE SIINÄ

Ahh, hiki hiki hiki.

Mikäs ihme tuo nyt on, tuhnottaahan kummallakin kupeellani pikkuinen lämpöpatteri! Ennen nukahtamista luetut/kerrotut jutut, mummin pehmoisuuden ihastelut ja käsi(varsi)en pussailut ja nuolaisut muistuvat mukavasti mieleen.

Mummin rakkaat pienet iilimadothan ne siinä.

Tulivat eilen ilahduttamaan mummia, ja uuvuttamaan. Mutta se on tervetullutta uuvuttamista - odotettua, hartaasti haluttua, toivottua. Eihän niitä isoja tyttöjä paljon tarvitse sananmukaisesti hoitaa, mutta metelöinnit, nujakoinnit, kinastelut, kikatukset, ts. kaikenlainen normaalista päivärytmistä poikkeava tahtoo jo tällä iällä väsyttää.

Niin millä iällä muka?

Ikuinen, naurunkure suupielessään tanssahteleva tyttönenhän tässä, ainakin silloin, kun ei aika mennyt mieleen palaa... 

Niin, olen kaupungissa jälleen. Tulin lepäämään.

MUNANAINEN :D

Helsingin asemalla mummin huomion nappaa pari vilistävää ponia ja kohta toinen niistä kiepsauttaa itsensä mummin kaulaan ja puristaa. Toinen, iso reppu selässään korskahteleva kietoutuu kaikilla koivillaan mummin ympärille. No, pystyssä pysyttiin.

Sitten mennään lippuautomaatille ja ostaa pärskäytetään junaliput seuraavaan lähtevään junaan. Hetken kuluttua poniemo pyytää tarkistamaan, mihin aikaan juna lähtisi. Nähtyään sen hän pinkaisee hurjaan laukkaan pikkuponit ja mummiponi kintereillään; aikaa lähtöön on jäljellä yksi minuutti! Oottakaa mummia! hätäilee Pinjuska mummin vierellä kiiruhtaessaan, mutta mummi kehottaa lasta juoksemaan vain sen minkä kintuista irtoaisi. Peppi hyppää junan ovesta ensimmäisenä, sitten Pinja ja viimeisenä porhaltaa mummi kuin höyryveturi. Äiti ryhtyy vilkuttamaan, ja sitten se juna lähtee... 

Junassa löytyy leikkivaunu oitis ja ihme ja kumma: muita lapsia siellä ei näykään, aikuisia vain. No, eihän se menoa hidasta mitenkään, joten vilske alkakoon. Kohta olisi luullut, että kyseinen vaunu on täynnä lapsia... Pinjuska ilmestyy välillä koukussa mummin viereen ja vinkuu: "Kato mummi, mä oon munanainen."

Periasemalla odottaa työkeikaltaan palannut eno ja huiskauttaa joukon mummolaan, joka kultaisena ja lämpöisenä avaa tulijoille ovensa.

VINKSIN VONKSIN

Mummin pää oli vinksin vonksin. 

Siellä surrasi ja pörräsi, humisi ja murisi. 

Otsassa kipunoi; jokin lyttäsi raskaalla moukarilla kalloon tositarkoituksella. Silmät näyttivät epätasaisen tarkkaa kuvaa maailmasta, joka etääntyi ja palasi sekä kipusi välillä taivaisiin mätkähtääkseen sieltä säkenöiden alas kouristelevaan lattiaan. Paleli. Ja illalla pitäisi lähteä noutamaan paria villivarsaa Helsingin asemalta! No, asemalta vain, ja junassa - luulisi sellaisen onnistuvan. 

Ja onnistuihan se, sillä varsojen eno kirmaisi hätiin ja tirautti Moccamasterissa parit kofeiinipaukut mummin kuppiin sekä syötti tujut särkylääkkeet. Ja eiköön tuon mummireppanan katse kohta oiennutkin, posket herahtaneet soman purppuraisiksi ja lämpöaalto hyökännyt aiemmin vilusta sinertäviin jäseniin! 

On se kummaa ainetta tuo kahvi, van kun se mummi ei viitsi pelkästään itselleen sitä keittää...

Noo, löytyihän siihen vinksuiluun vähän totisempikin syy; verenpaine oli päässyt tipahtamaan sängystä ja ryöminyt piiloon makkarin maton alle... 

"SÄ OOT MUMMI NIIN IHANAN PEHMEÄ"

Illalla sain täyshoidon. Pinja hieroi varpaitani, koipiani, masuani, kasvojani ("ihan hellästi ja varovasti vaan") sekä hartioitani, ja rentoutui itse välillä selkääni vasten rätköttämällä. Peppi viilasi kynsiäni. Sekä sormista että varpaista. Sen jälkeen minut taputeltiin vetreäksi ja letkeäksi. "Sä oot mummi niin ihanan pehmeä!"

Tänään lähtivät. Väsy ja haikeus jäi. Hiljaisuuteen tottuneena jo melske uuvuttaa, mutta kun mummi kareutuu ja selittää, mistä takajaloilleen nousi, lapset ymmärtävät sen - ja jatkavat rakastamistaan. Se se sitä maailman ihaninta ja puhtainta rakkautta on, jos mikä!

MUMMIT TIHKUVAT PELKKÄÄ VANILJAKASTIKETTA

Asemalla vilistää syliini kaksi pipopäätä. Muumiiiii! Muumiiii!

Peppinja on saapunut hiihtolomalle - ilman suksia ja luistimia tosin, sillä täällähän tihuuttaa vaan, niitä loppujakin lumiheiskuleita mitätöiden. Alikulkukäytävässä vierellämme taivaltanut pikkupoika köntsähtää rappusille.
Sattuko pahasti? hän kysäisee hätäisesti äidiltään,
ja meitä naurattaa, sillä ilmeisesti ei sattunut, koska hän roikkuu äitinsä käsipuolessa yhä.

Iskä joutuu lähtemään kiireesti paluumatkalle, mutta me Peppinjan kanssa sulloudumme pikkuiseen punaiseen räpsykkääni ja räpistelemme mummilaan, siihen talon ylimpään kerrokseen, josta on ne huikeat näköalat...

Iltayhdeksän maissa, lomalaisten kannalta suhteellisen aikaisin siis, siirrytään pesujen jälkeen makuuhuoneeseen. Pinjuska haluaa nukkua mummin kainalossa, joten Pepille pedataan patja lattialle, mutta iltasatua varten sulloudutaan vielä kolmistaan mummin sänkyyn. Mummi lukee ja kuuntelijat piirtävät.

Tosin Peppi sattuu istumaan melkein Pinjan koipien päällä,

joten nahistelu yltyisi mieluusti kovin isoksi kikatteluksi,

ellei mummin mahtisana asettaisi sitä.

Pinjuska on halunnut pukea yöksi mummin ihanan puseron, joka kuitenkin unohtuu tekaistujen, lukuisten vessareissujen myötä jonnekin - onhan se sentään kooltaan pikku ropille aika hulumake - ja kun Peppi ilmestyy omalta reissultaan samainen pusero päällään, on edellisen ylläpitäjän saatava jokin toinen,
yhtä ihana tietenkin... jne. jne.

Siinäpä se parituntinen vierähtääkin, ja koska mummia väsyttää jo aikalailla, hän asettaa hirvittävän ultimaatumin:

Aamulla herätäänkin sitten kuudelta, joten eiköhän illalla nukuta pikkusen paremmin...

Peppi, kyllä säkin kuorsaat, kuuluu vielä vierestäni, sä kuorsasit kerrankin... silleen suloisasti, kuten My Little Pony. Seuraavaksi todetaan kainaloni uumenista: Mummi, sulla on iso nenä... ja sun kainalosi tuoksuu. Mummi kauhistuu. Herranen aika, koetin minä kyllä kovasti pestä sitä... Hämmästynyt pää kohoaa tyynyltään. Ei kun se tuoksuu hyvältä! Vaniljaltako? mummi ehdottaa. Varmuuden vuoksi toinen nuuhkaisu.
Niin, Sherlock ilahtuu. Noo...mummithan tihkuvatkin yleensä pelkkää vaniljakastiketta, mummi uskoutuu. Pepin vuoteella tirskahtaa, ja mummin muistikuvat pätkähtävät siihen. 

Aamulla hänen "mammuttivuoteestaan" (koko 120:n sentin anteliaasta leveydestä) herää sitten kuitenkin kolme tuhisijaa.
Arvata sopii, kenelle on jäänyt ohuin kaistale...

TÄMÄ ON JUST, MITÄ AINA OLEN TOIVONUT

HopLopiin on jäänyt mummin hattu. Se ihana, huopainen. Se, jota Helsingin lipunmyyjäkin oli kehunut. Ollaan lähdössä ulkoilemaan, kun mummi huomaa kauheuden. Ja eikun autoon ja kiireinen suhaus HopLopiin. Ooottakaa autossa, nyt ei kannata tulla sisälle, koska sinne ei jäädä, tulee kalliiksi, mummi varmistaa, koska toinen Peppinjoista on vihjaissut, eikös he voisikin tulla ihan vain pikkuisen sisälle...

Sitten Hong Kongiin. Mummi ei tiedä, mihin syöksi päänsä, ja kukkaronsa... Oih, tämä on just, mitä aina olen toivonut... Pinja kantaa jonkin ihanan, oudon kummajaisen. Mummi huokaa, mutta lupaa. Peppi etsii kuumeisesti omaansa, mutta ei löydä mitään. Siirrytään Prismaan, jossa Peppi velvollisuudentuntoisesti, pakonomaisesti, ehdottaa Baby Bornia. Se maksaa lähes viiskymppiä, joten mummin on paljastettava kukkaronsa reikäisyys. No, onneksi yks japanilainen kirja, sarjis, löytyy ja kaikki ovat onnellisia. Mummi lienee kaikkein onnellisin...

Illemmalla eno hakee äidin asemalta, käydään saunassa ja herkutellaan. Nukkumaan mennessä mummin pitää taas lukea Peppinjaa ääneen, kunnes Pinja ilmestyy vuoteen viereen, supattaen, kädet tanassa. Me ruvetaan äitin kans nukkumaan. Niinpä kirja on suljettava, kuiskattava lupa Pepille silmäillä kirjaa hetkisen, kunnes lamppu sammuu. Ja sitten nähdäänkin ihania unia peräti yhdeksään saakka. Mummikin! Herrajjestas! Van sehän taisikin löytää vihdoinkin tanssikaverin, yöllisen, kaikkivoipaisen. Ja tanssii melkein heti herättyäänkin...

Aamulla Peppi pyytää, voisiko mummi kirjoittaa heistä Peppinjoista sarjan... Ja just, kun mummi oli päättänyt lopettaa! Sillä MIKSI muka hänen oli yleensä kirjoitettavakaan? MIKSI se oli hänelle tärkeää? MIKÄ hän oikein luuli olevansa?

KÄÄNNY MUMMI, ETTÄ SUN ON HELPOMPI HENGITTÄÄ

Mummi, mä haluun nukkua kainalossa. Tyyny sujahtaa olkapään viereen ja valkopää käpertyy kylkeen. Mummi, sä oot ihana. Vielä kännykän läpyttelyä. Kato, isi laittoi tähän, että kiitos kulta, mä rakastan sua, vaikka pitäisi olla että sinua. Nyt mä kirjoitin, että älä enää laita viestiä ja sitten itkuhymiön, kun mua ärsyttää kun se ei kirjoita oikein...

Peppi ilmestyy vuoteen viereen. Mulla sattuu masuun. Mummi silittää masua ja lapsi palaa enon viereen. Kohta Pinjuska tönii. Hei, käänny mummi, että sun on helpompi hengittää. Kohta: Saanko mä vaihtaa paikkaa Pepin kanssa? Unisena mummi suostuu toki ja kohta toinen valkohiuksinen painautuu kylkeen. Masukaan ei enää ole pipi. Vihdoinkin päästään nukkumaan. Aamulla kyllä herätään aikaisin, ettei tarvitse puoleen yöhön kukkua, päättää mummi ja nukahtaa. Vihdoinkin.

MUMMILIPPU HELSINKIIN

Mummi seisoo aseman lippuluukulla ja pyytää mummilippua Helsinkiin. Kaksi suurta lahjakassia hypähtelee malttamattomina kauempana, enon koettaessa hallita niiden suista tungeksivaa pakettivyöryä. Virkailija naurahtaa ja tuumii sitten, että onpas mummilla kaunis kaulakoru, niin hyvän värinenkin. 

Ja onhan se, niin kaunis, että Peppinjoista kumpikin sieppaa sen vuorollaan suuhunsa koulun joulujuhlan jälkeisellä lounaalla ja imeskelee sitä niin hartaasti, että isä uskoo kauhistuneena sen kadonneen toiseen pikkusuuhun korun käännyttyä imeskelyn tuoksinassa nurinpäin...

Jouluateria ei sitten uppoakaan samalla hartaudella,

vaikka Peppinja sellaisen välttämättä tahtookin. 

Se on tavallista seisovan pöydän lounasta lähes kymppiä kalliimpi (sekä huomattavasti sisällöltään vähäisempi) ja lisäksi sen menyy on yllättäen lapsille sama kuin aikuisillekin. 

Kuinkahan moni lapsi silliä, suolalohta tai rosollia mahtaa kotonakaan syödä? Tai laatikoita?

No, onneksi jälkiruoan kohdalla ravintolakoulussa joustetaan sen verran, että lapset saavat kaksi herkullista jäätelöpalloa, kun normaalit vaihtoehdot olisivat olleet kahvi tai tee joulutortun kera.

Metron ovella erotessa halitaan. 

Pinjuska ryntää vielä rutistamaan mummia,

koska halasin vahingossa Peppiä,

vaikka mummiahan minun piti, hän nauraa vallattomasti. 

Ja rutistaa niin, että mummin luutkin rutisevat. Lähes.

Hitunen Hannele-kälyn tonttujoukoista

Joulu on nyt ohi, mutta uudenvuodenpäivänä mummi saa vieraita. Ja pääsee taas HopLopiin. Ja herkuttelemaan sen yhteydessä olevaan Kotipizzaan... 

Niin, eikös se pitsa olekin juhlaruokaa? Mummin, enon ja lastenlasten yhdessäolojuhlaa se ainakin kirkastaa. 

Sitä paitsi siinä sivussa poiketaan varmaan

Hong Kongissakin... 

Ja Pipin ja Akin luona - niin, jos ne suvaitsevat näyttäytyä. Tosin Pippi ei mahdu pakenemaan enää lieden alle, mutta saunassa on vielä tilaa...

Tuonne kiukaan alle kun mahtuisi...

PÖLYÄ!

Mummi, täällähän on pölyä! huudahtaa viikonloppuvieraista toinen. Missä? huolestuu mummi, hatarasti. Hänen ajatuksensa kun leijailevat vielä mökkimaisemissa.

Ja oijoijoi, jalkalampun päällähän sitä onkin, pölyä, ihan selvästi... No kun mummi on ollut lähes koko kesän poissa, mökillä ja muualla, ei kunnon siivousta ole ehtinyt tehdä, vastahan tänne taas palasin. Ja kun se uuteen kotiin muuttokin on ihan kohta... Ajattelin, että siivoan sitten kunnolla, teen lähtösiivouksen, puolustelee mummi, pyyhkäisee kuitenkin kiltisti kyseistä kohtaa ja leikit jatkuvat, kunnes on aika kiiruhtaa enolle muuttoavuksi.

Vikkelät jalat kuljettavat pikkuesineitä kolmanteen kerrokseen ketterästi. Sen sijaan mummin koivet alkavat yllättäen vapista ja täristä; eivät oikein jaksa kannatella roppia, sydän pompottaa hullun lailla, heikottaakin jo muutamien kiipeilykeikkojen jälkeen ja poika kieltää enemmät reistailut. Sen siitä saa, kun ei kesässä salille ole ennättänyt kuin kerran, pari, huokaa mummi ja tyytyy siirtämään alakerran varastoon vähemmän tärkeitä. Kai se ikä vissiinkin vähitellen jossakin rupeaa näkymään, pakko se on tunnustaa. Peppinjakin on siirtynyt huilaamaan; eihän sitä nyt kauan jaksa eikä viitsikään; paljon jännempää on pelata peliä, jota mummi ei kuulemma osaa...

Muutossa ei kauan nokka tohise ja pian päästään saunomaan. Sen jälkeen herkutellaan telkkarin edessä masut pullolleen sekä ihaillaan hetki parvekkeella auringonlaskua. Sitten pienet tuhisijat uinahtavat. Vai olikohan se sittenkin mummi, joka simahti ensimmäisenä, mökkirannan auringonlaskuun karauttaen?

MUMMI, MUMMI, MUMMIIIIIIII

Mummi, mummi mummiiiii! Halit... Mummi koettaa pysyä pystyssä, kun kaksi hikistä valkopäätä halaa häntä pystyyn.

Synttärijuhlat. Uuh. Villit pojat pistävät ranttaliksi pöydässä ja mummi joutuu  entisen työnsä pauloihin, terhentäytymään ja hetken päästä järjestys palaa..

Leikkien lomassa Pinjuska ryntää mummin syliin, kuiskuttaa: - Mummi, ihanin lahja ikinä, jonka sulta sain! Siis jokin ihme "wings"-lelu, joka oli ollut lapsen toivelistalla, jonka hän oli netistä koonnut. Itsenäisesti, ei siihen ennen olisi mummikaan kyennyt, mokomaan.

Synttärisankari saa nukkua mummin vieressä seuraavan yön, toisena on isonsiskon vuoro ja sitten mummi onkin lähdössä. Onnentoivotukset kouluun lähtijälle ja toiset tokalaiselle. Rakkaat pienet höpöttäjät!

ONKS KIVA OLLA MUMMI?

Mummi seisoo asemalla. Odottaa.

Ring ring... Me ollaan täällä junien luona. Ollaanko me menty ristiin?

Kohta vilkkuu väkijoukossa, kaks pipopäätä pomppii eteenpäin ja mummin huomattuaan ryntää juoksuun. Halitaan. 

Äiti nauraa: - Pinjuskaa on vaarallista halata; 

hän tipahti kiikun alla olevaan lätäkköön ja on ihan ravassa.

No niinpä onkin,
varsinainen Rapa-Ripa.

Mummi halaa silti,
ihan pikkuisen vain varoo.

Ja Rapa-Ripa seisoo
koko ratikkamatkan.

Iltapala. Peppi vilkaisee mummiin, kauhistuu.

Paa pois ne silmälasit, 
et ole yhtään 
mummin näköinen! 

Veitikkamainen silmäys, mukana hiven uteliaisuutta. 

Onks kiva olla mummi? Miltä se tuntuu? 

Miltä tuntui kun tulit mummiksi?

Mummin ei tarvitse miettiä.

Kun sain tietää tulleeni mummiksi, koko maailma mullistui, 

keikahti kerralla päälaelleen. 

Tuntui, että voisin lentää joka suuntaan yhtä aikaa... 

Muistan täsmälleen, missä me silloin ukin kans oltiin. 

Halattiin, naurettiin, ja - minä tietysti itkinkin... 

Se on ihanin asia maan päällä. 

Peppi toteaa tyynesti: - Siltä minustakin tuntui kun Pinja syntyi.

Ja Pinja nauraa omalla tyylillään,
sillä eskarilaisen harvahampaisella... 

VAIN PYYKIT ODOTTAVAT

Tidi tiidi tidi tiidi tidi tidi tidi tidi tiii... Mummi on liikenneympyrässä eikä vastaa, vaikka puhelin jatkaa tovin sinnikkäästi. 

Hän kaartaa asemalle, hetken myöhässä ja bongaa saman tien äitinsä vierellä kaksi malttamattomasti hyppivää olentoa, jotka tempaisevat auton oven auki heti kun se on pysähtynyt ja Mummi mummi mummi... kiirii ilmoille täyttäen auton, asemapihan, koko maailman, ja hetkessä tulijan kimpussa

räpeltää tuhatjalkaisten pussaajien armeija. 

Halausten, toivotusten ja kaikenlaisen muun sähellyksen jälkeen sulloudutaan autoon ja hurautetaan mummin asunnolle,
jossa eno ja ruoka odottavat.

Myöhemmin parvekkeen edessä kiiltelevä mäki nappaa heidät kaikki selkäänsä, liukuri kiidättää jokaisen aina uudelleen ja uudelleen mäen alle,
välillä kimppakyydissä, välillä sooloillen. 

Se kiidättää siellä muuten mummiakin, joka on koko talven salaa unelmoinut, koska pääsisi laskemaan, mutta jostain syystä hän ei yksin vain ole saanut sitä aikaiseksi.
Märkinä, hiukset hiestä solmussa työnnytään lopulta saunaan ja iltapalan jälkeen uni sitten maistuukin.

Sunnuntaina mummi askaroi keittiössä. Hän on kuumissaan pyyhkäissyt puseronsa sängylle, josta Peppi sieppaa sen syliinsä, rutistaa sydäntään vasten, nuuhkii.
- Se tuoksuu mummilta, huomauttaa Pinja.
Peppi kuiskaa: - Minä rakastan sitä. Se tuoksuu turvalliselta. 

Mummin silmiin menee jotain, sipulia varmaankin ja hän pyyhkii niitä lieden ääressä, niistää eikä toviin puhu, ei pukahda. Hän onkin niin kovin herkkä. Sipulille ja ilmassa liiteleville ajatuksille...

Pian, aivan liiankin pian on lähdettävä asemalle, jossa lasten vielä pitää könytä toistensa kimpussa, niin että mummi joutuu pitelemään turhan railakkaasti rynnivää ja kikattelevaa Pinjaa kiinni. 

Sitten juna saapuu, sieppaa vieraat kyytiinsä ja puksuttelee kaukaisuuteen. Mummi sompailee tyhjälle asunnolleen sydän kippuroiden, tuttuakin tutumpaa tunnetta sisimmästään hätistellen. 

Sillä vain pyykit odottavat.