KUIN MUUTKIN MUMMOT

Ihana hetki - uskalsin lähteä tämän vuoden ensimmäiselle kävelylenkille! Tiellä ei ollut lunta, ei jäätä, oli ihan normaali keli, melkein kuin kesällä. 💗 Kävelysauvat tukenani askelsin hitaasti entistä, tuttua reittiäni raikasta ilmaa nuuhkien. Aurinko paistoi, puista kuului tilt talt tilt talt, hento tuulenhenkäys kosketti ja se tuntui hyvältä. 

Puiston penkit olivat vielä lumen peitossa, joten levähtämään en yrittänytkään päästä, vaikka selästä välillä vihlaisikin. Itsepäisesti, sinnikkäästi taivalsin takaisin asuntooni. Kun ovi sulkeutui perässäni, kuiskasin KIITOS! 😇

Tästä se alkaa. Ehkä syksyllä jalat ovat vahvistuneet jo niin, että kävelen ainakin yhtä hienosti ja nopeasti kuin muutkin mummot. 😎

VALKOINEN TAIKA

Pikkuinen puu tärisi ja huojui. Se koetti väistellä ylhäältä putoavia raskaita pisaroita.

– Äiti, miksi sinä itket? se ihmetteli. – Minun pitää kaiken aikaa väistellä kyyneleitäsi, koska niiden paino satuttaa.

– Kultaseni, en se minä ole, taivas se vain. Se suree talvikuukausien mennyttä valkoista taikaa, hohtavia hankia, tähtikirkkaita öitä, kuun kumotusta ja öisten varjojen puikkelehtimista lumisissa metsissä.

– Mikä se sellainen taika on? pikkuinen ihmetteli. – Olenko minä koskaan kohdannut sitä?

– Olet, pienoiseni, viime talvena koit sinäkin sen. Olit silloin vielä niin pieni, ettet pysty muistamaan sitä. Jouluna meilläkin oli lunta lähes minun alimpiin oksiini saakka, mutta lintujen mukana kiertävän huhun mukaan tuolla jossakin sitä on ollut niin paljon, että sinä olisit voinut nukkua täysin sen vaipan suojissa.

– Mikä se joulu on?

Puuäiti ravisteli sateen kuljettamia taivaan kyyneleitä oksiltaan. – Joulu on valon juhla, toivon ja hyvän tahdon yleinen olotila, ihmeiden aika. Silloin vanhakin nuortuu kuin lapsi leikkimään, avaruus laulaa, taivas sytyttää ikkunoilleen sädehtiviä valoja ja kuu piirtää kuvioitaan hankien kimallematoille. Se on ihanaa aikaa. Puuäiti huokaisi haikeana.

– Mutta äiti, milloin se joulu sitten tulee?

– Kaikesta päätellen se tulee muutaman yön päästä. Kaksijalkaiset ovat kierrelleet ympärillämme valitsemassa meistä parhaimpia, ja ne, onnelliset, pääsevät ilon ja lämmön keskipisteiksi. Ne saavat oksilleen kaikenlaisia koristeita, niiden latvoihin ripustetaan kimalteleva tähti, niiden ympärillä tanssitaan ja lauletaan, ja niiden jalkojen juureen kerätään paketteja, joita ihmiset jakelevat toisilleen. Oi, se olisi unelmien täyttymys! Kuusiäiti kurotti oksaansa ja silitti hellästi pikkuistaan.

– Äiti, voisinkohan minäkin joskus päästä sellaiseen paikkaan?

– Voit, kultaseni, kunhan kasvat ja pysyttelet suorana, kasvatat tuuhean oksiston ja imet itseesi tarpeeksi ravintoa ja pysyt yhtä suloisen vihreänä kuin nytkin.

Pikku kuusi suoristi hentoa varttaan ja imaisi juurillaan kelpo siemauksen kosteasta maaperästä. Se sulki silmänsä ja haaveili tulevista vuosista, jolloin se kasvaisi, tuuheutuisi ja saavuttaisi juhlakelpoisuuden. Äkkiä se räväytti kaikki neulasensa haralleen. – Äiti, saadaankohan me sitä lunta enää milloinkaan nähdä?

Äiti hymähti. – Kyllä saadaan, ei siihen enää kovinkaan pitkää aikaa mene.

– Auttaako, jos toivoo oikein, oikein kovasti?

– Voithan tuota kokeilla, äiti hymyili oksiaan värisyttäen. – Sulje mielesi kaikelta muulta ja kuvittele näkeväsi ilmassa valkopukuisten keijujen tanssin.

Pikkuinen kuusi keskittyi ajattelemaan. Ja äkkiä se muisti. Se muisti, miten jonkin aikaa sitten jotain ihmeellistä oli kerääntynyt sen oksille ja miten kaikkialla sen ympärillä oli välkkynyt ja hohtanut, niin että se oli tuntenut itsensä tosi puhtaaksi. Nyt se tiesi, mitä toivoisi. Ja ihan kohta se näki mielensä silmillä iloisesti tanssahtelevia valkoisia lumikeijuja, jotka hiljalleen laskeutuivat sen hartioille ja jäivät siihen. Ne kasvattivat pikkupuun ympärille lämpöisen vaipan eikä vesa tuntenut enää sadepisaroita. 

KYLLÄ SINÄ VIELÄ OPIT

Viikarityttäret käväisivät taas pistämässä mummiin vauhtia ja sytyttämässä tämän koipiin kipinöitä. Tai oikeastaan mummi haki heidät koulusta ja kyyditsi luokseen. Eno kaapattiin matkalta mukaan ja Hesburgerin kautta kävi mummolaan tie.

Aah, miten ihanaa olikaan, kun ensimmäiset haituvat havaittiin aamutaivaalta leijumassa, sillä niin kovin niitä oli jo odotettu! Kipin kapin siis ulos - ja pian kohta taas takaisin, pettynein mielin, sillä toiset lapset olivat jo haalineet itselleen kaiken lumen! Plääh!

Onneksi seuraava yö toi lisää tuota ihanuutta ja sunnuntaiaamuna päästiin ihan lapiotöihin asti. Mummin päähänkin tippui ylätasanteelta lumihippusia, kun hän oli autoaan putsaamassa. Mistähän? Hm... Pienemmällä oli takin vetoketju siellä työjellessä "räjähtänyt", mutta se kerrottiin mummille vasta sitten kun oltiin jo lähdössä asemalle, jonne iskä tuli vastaan, eikä asiaa ehditty ruveta korjaamaan. Mehut kuitenkin hörpättiin asemaravintolassa ja ärrältä ostettiin suut makiaksi kahdella eurolla, ja kun juna viuhui raiteille, niin lukemattomin halauksin ja rutistuksin mummista erottiin. Ja voi sitä lentosuukkojen ja sormisydänten määrää, mikä junan ikkunasta lennätettiin! Oiiiii!

Ja mummi se palasi verkalleen kotiinsa. Hiljaiseen ja kaiuttomaan. Parvekkeen valokimput toivat hitusen lohdutusta. Mummi pesiytyi peiton alle.

"Kyllä sinä vielä opit."

MUMMI VIKISEE?

Mummin uuden asunnon ikkunan alla on mäki. Ihana, kutsuva, luminen. Vaatteet valkoisina, posket punaisina, kiistelyn tuimat kyyneleet poskilla palataan sisälle, jossa mummi puhaltaa kivun kuprut pois, suukottaa... ja nauru palaa pienille kasvoille.

Saunan löylyt pehmentävät, tuovat väsymyksen kuplivat hetket ja iltasadun jälkeen uni valtaa maailman.

Aamulla mummi kuulee äidille tarkoitetun huokauksen: - En saanut nukkua kun mummi kuorsasi.

Mummi pyörähtää renkaisin silmin keittiöön...

- No ainakin sinä vikisit, kuuluu tuomio ja mummi vaikenee.  

Hänhän oli vikissyt?

EXTREMEÄ?

Aamulla sain todellisen kideryöpyn ylleni kun ihastuksissani kuvasin auringonkilossa säteilevää saunakoivua. Ei tullut mieleeni muu kuin kiitos. Kiitos siitä, että sain tällaisen ihanan kokemuksen... Mutta eiväthän ne timantit kuviin tulleet...


Mutta melkeinpä oli extremeä se mökkireissu, jonne päivemmällä suunnattiin. Upotti, upotti ja upotti. Hän ryöhälsi lumikengillä, minä perässä suksilla, jotka liukuivat, lipsuivat, hyökkäsivät eteenpäin ja lipsuiiiivattttt jälleen!

Pieni rakkaani... (on siellä ikkunoitakin...)

Perillä puhdasta, koskematonta valkoista, pikku mökkiparka kyhjötti sen keskellä lumipeitteiden alla. 

Hiiret olivat juhlistaneet talvista hiljaisuuden ja rauhan aikaa niin, että ilman desifiointiaineita sinne ei liene viisasta mennä... 

Joimme terassilla kahvit termarista, haukkasimme evästä - ja taistelimme takaisin autolle. Ei tehnyt mieli edes järvelle, sillä sinne huppurointi olisi verottanut ihan liikaa voimia. 
Vaikka ihanahan se on, yhä ja aina vaan.

Huomenna mökille jo voisi päästä kävelemällä, mutta aika loppuu... 


Mutta pian, aivan pian, noin kuukauden päästä hiiret saavat palata omiin mökkeihinsä, sillä silloin saavun MINÄ ja muillei oo siihen nokan koputtamista, hiirijalanjäjistä puhumattakaan...

MILLÄ KANA KUULEE? PYRSTÖLLÄKÖ?

Paluumatkalla kotiin. Aurinko suorastaan häikäisee ikkunan läpi kasvoihin tillottaessaan. Kesä on edennyt rakkaassa kotomaassani huimin harppauksin. Enää en näe lunta muuten kuin ilolla antautuvina hippuskasoina vain, järvien pinta siniväreilee niin ihanasti. Niin ihanasti! Helsingissä vihersi lehti aika isona jo ja nurmilla hehkuivat kevätkukkaset. Lieköhän kotona edes narsissi kasvattanut vartta vielä?

Naurahtelen tässä muistellessani lapsenlasten tempauksia ja oivalluksia...

Eräänä iltana ukki oli pitkällään Pepin kanssa iltasatuun valmistautuneena. Silloin Pinja aloitti heille huivitanssinsa. Hän kietaisi torkkupeiton vyötäisilleen, kiipesi tuolille, tanssi ja lauloi peiliin tuijottaen: ”Hän oli niin kaunis, niin kaunis. Kaunis kuin täplä...” Samalla peitto tipahti vyötäisiltä ja vei mennessään nilkkoihin loputkin vaatteet... :D

Toisena päivänä Peppi oli leikisti pikkusiskona ja Pinja isosiskona. Peppi makasi lattialla ja Pinja lähestyi häntä laulaen: ”Siskolla oli vauva ja se oli hänen pikkusiskonsa ja hän syötti siskoa tuttipullosta ja se pullo oli kaunis. Pikkusisko oli kaunis niin... ja kylmäkin... ja isosisko teki hänelle peiton ja teki hänestä kiltin. Ja äiti oli kiva ja pikkusisko oli kiva. Ja isosisko peitteli pikkusiskon ja pussasi pikkusiskoa...” Suu lähestyi pikkusiskoa määrätietoisesti, jolloin tämä hätäisesti huudahti: ”Et sitten pussaa oikeasti!” Mutta se oli jo myöhäistä... :)

Eilen Peppi kiipesi mummin polvelle ja tiedusteli hymynhäive suupielessään:”Onko kanalla korvia kun minusta näyttää ettei sillä ole? Millä se sitten kuulee? Pyrstölläkö?”

Ahh, miten sydän taas läikähteleekään!