KYLLÄ SINÄ VIELÄ OPIT

Viikarityttäret käväisivät taas pistämässä mummiin vauhtia ja sytyttämässä tämän koipiin kipinöitä. Tai oikeastaan mummi haki heidät koulusta ja kyyditsi luokseen. Eno kaapattiin matkalta mukaan ja Hesburgerin kautta kävi mummolaan tie.

Aah, miten ihanaa olikaan, kun ensimmäiset haituvat havaittiin aamutaivaalta leijumassa, sillä niin kovin niitä oli jo odotettu! Kipin kapin siis ulos - ja pian kohta taas takaisin, pettynein mielin, sillä toiset lapset olivat jo haalineet itselleen kaiken lumen! Plääh!

Onneksi seuraava yö toi lisää tuota ihanuutta ja sunnuntaiaamuna päästiin ihan lapiotöihin asti. Mummin päähänkin tippui ylätasanteelta lumihippusia, kun hän oli autoaan putsaamassa. Mistähän? Hm... Pienemmällä oli takin vetoketju siellä työjellessä "räjähtänyt", mutta se kerrottiin mummille vasta sitten kun oltiin jo lähdössä asemalle, jonne iskä tuli vastaan, eikä asiaa ehditty ruveta korjaamaan. Mehut kuitenkin hörpättiin asemaravintolassa ja ärrältä ostettiin suut makiaksi kahdella eurolla, ja kun juna viuhui raiteille, niin lukemattomin halauksin ja rutistuksin mummista erottiin. Ja voi sitä lentosuukkojen ja sormisydänten määrää, mikä junan ikkunasta lennätettiin! Oiiiii!

Ja mummi se palasi verkalleen kotiinsa. Hiljaiseen ja kaiuttomaan. Parvekkeen valokimput toivat hitusen lohdutusta. Mummi pesiytyi peiton alle.

"Kyllä sinä vielä opit."

KUN MAAILMA KATOSI

Kun maailma katosi,

hapuilin turtana eteenpäin.

En nähnyt tietä.

Nousin vain junaan,

joka kuljetti kauas.

Kassissani kannoin sirpaleita,

mitättömän elämäni teräviä suikaleita,

jotka satuttivat.

Kun en enää tunne niiden terävyyttä, kerron.

EI IHAN PARKKIINTUNUT VIELÄ

Maanantai. Lielahti. Jonotan, mutta vessan ovi pysyy suljettuna. Sisältä kuuluu kakimista...
Juna on pysähdyksissä. Sen alle on jäänyt joku. Ihminen.

Outo tunne velloo sisuksissa...

Pahempi lienee olo kuitenkin tuolla vessan sisällä olijalla. Kaikki nimittäin eivät ole vielä ihan parkkiintuneita.

Mönkijä hakee jotain junan takaa. Se ajaa pitkin jalkakäytävää, suljettu laatikko kärryissään. Juna jatkaa matkaansa, ihmiset palaavat omiin ympyröihinsä. Minäkin, mielessä ajatukset kehää kiertäen. Mitä tapahtui? Miten oikeasti kävi? Sitä meille ei ilmoiteta. Ehkä tämä on normaalia matkatessa. Minulle tällaista sattuu ensimmäistä kertaa.

Kotona luen Iltasanomista: Junan alle jäänyt loukkaantui.

Ohh. Ei siis pahinta, onneksi. Puristus lakkaa. 

VAIN PYYKIT ODOTTAVAT

Tidi tiidi tidi tiidi tidi tidi tidi tidi tiii... Mummi on liikenneympyrässä eikä vastaa, vaikka puhelin jatkaa tovin sinnikkäästi. 

Hän kaartaa asemalle, hetken myöhässä ja bongaa saman tien äitinsä vierellä kaksi malttamattomasti hyppivää olentoa, jotka tempaisevat auton oven auki heti kun se on pysähtynyt ja Mummi mummi mummi... kiirii ilmoille täyttäen auton, asemapihan, koko maailman, ja hetkessä tulijan kimpussa

räpeltää tuhatjalkaisten pussaajien armeija. 

Halausten, toivotusten ja kaikenlaisen muun sähellyksen jälkeen sulloudutaan autoon ja hurautetaan mummin asunnolle,
jossa eno ja ruoka odottavat.

Myöhemmin parvekkeen edessä kiiltelevä mäki nappaa heidät kaikki selkäänsä, liukuri kiidättää jokaisen aina uudelleen ja uudelleen mäen alle,
välillä kimppakyydissä, välillä sooloillen. 

Se kiidättää siellä muuten mummiakin, joka on koko talven salaa unelmoinut, koska pääsisi laskemaan, mutta jostain syystä hän ei yksin vain ole saanut sitä aikaiseksi.
Märkinä, hiukset hiestä solmussa työnnytään lopulta saunaan ja iltapalan jälkeen uni sitten maistuukin.

Sunnuntaina mummi askaroi keittiössä. Hän on kuumissaan pyyhkäissyt puseronsa sängylle, josta Peppi sieppaa sen syliinsä, rutistaa sydäntään vasten, nuuhkii.
- Se tuoksuu mummilta, huomauttaa Pinja.
Peppi kuiskaa: - Minä rakastan sitä. Se tuoksuu turvalliselta. 

Mummin silmiin menee jotain, sipulia varmaankin ja hän pyyhkii niitä lieden ääressä, niistää eikä toviin puhu, ei pukahda. Hän onkin niin kovin herkkä. Sipulille ja ilmassa liiteleville ajatuksille...

Pian, aivan liiankin pian on lähdettävä asemalle, jossa lasten vielä pitää könytä toistensa kimpussa, niin että mummi joutuu pitelemään turhan railakkaasti rynnivää ja kikattelevaa Pinjaa kiinni. 

Sitten juna saapuu, sieppaa vieraat kyytiinsä ja puksuttelee kaukaisuuteen. Mummi sompailee tyhjälle asunnolleen sydän kippuroiden, tuttuakin tutumpaa tunnetta sisimmästään hätistellen. 

Sillä vain pyykit odottavat.

WAU, MIKÄ MUMMI!

Loskaista on, jalat kastuvat. 

Illalla Pinjuska kääriytyy mummiin,
käy masun päällä rauhoittumassa, 

sitten linnoittautuu kainaloon. 

Mummi hikoilee, olkapäät valittavat, mutta mukautuvat.

Päiväkodissa piti olla perjantaina isovanhempien päivä. 

Kun mummi tiedustelee,
voisiko hän tulla kun kerran parahiksi osui paikallekin, 

lapsi käpertyy kainaloon ja huokaa. 

Olisi se kivaa että minullakin olisi silloin syli jossa istua. 

Viimeksi kaikilla muilla oli, vain minulla ei. 

Mummi tuntee sydämessään vihlaisun. 

Joka kerta on lasten luona vierailtu sellaiseen aikaan, 

jolloin ei sitä päivää ole osunut kohdalle. 

No, onneksi nyt kävi tuuri!

Mitä minun tulee tehdä siellä? hän utelee. 

No jos sinulla ei ole juhlakenkiä niin sitten voit olla sukkasillasi, 

me kun ei haluta että lattia kastuu. 

Sitten vain istut...

No, perjantaina mummi tälläytyy ja käpsäkehtää päiväkodille. 

Soittaa ovikelloa. 

Vastassa on punaposkisia lapsia,
pukeutumassa päiväunien jälkeen. 

Muita isovanhempia ei näy. 

Mummi hämmentyy,
oottaa hetken ja huomaa sitten seinällä ilmoituksen, 

jossa kerrotaan juhlapäivän olevan vasta viikon päästä... 

No, sama ottaa Pinjuska mukaan kuitenkin kerran täällä ollaan ja sitten yhdessä Pepin luo iltapäiväkerhoon. 

Peppi häkeltyy, ei haluaisi jättää tarjoiltavaa filmiä kesken, 

mutta isona koululaisena tottelee. 

Kumpikaan ei halua lähteä hummailemaan kaupungille,
vaikka mummi sellaiseen tarjoaakin tilaisuuden. 

Niinpä kävellä lotistaan kotiin.
Ja illalla on Pepin vuoro heittää huoleton pikku sääri mummin pehmeälle masulle... 

Aamulla mummi lähtee omaan kotiinsa,
kipsuttaa sutjakoin askelin asemalle, nousee junaan -
ja huomaa just  lähtöhetkellä, että puhelin unohtui. 

Äääk, mikä neuvoksi? 

Yhtään numeroa kun ei ole umpiluussa. 

Sitten ei muuta kuin Pasilassa ulos,
sieltä hyppy vastakkaiseen junaan
ja juoheva kävely takaisin lähtöpaikkaan. 

Puhelimeen on jo soitettu, sen vientihommat järjestetty,
mutta sitten mummi yllättääkin, sieppaa omansa ja häippäsee taas,
ehtii just ja just oikeaan junaan ja pääsee säädetyn ajan kuluessa omalle paikkakunnalleen.
Samalla  lipulla.
Käpsyttää kiireisin askelin kotiin,
vilkaisee jääkaappiin ja poks, on taas poissa. 

Wau, mikä mummi! 

SAPELIHAMMASMUMMI

Kadulla narskaa.
Mummin jalkineiden jääpiikit kirahtelevat kaupungille kiirehtiessä. 

Ukki taluttaa Peppiä, Pinja on takertunut mummin käteen. 

Viimoilee hiukan, silti tytöt eivät valita. 

Eivät he valittaneet silloinkaan kun lumipyräkkäpäivien aikoihin matkattiin mummin kotiin neljä tuntia. 

Ensin odoteltiin ratikkaa turhaan, sitten bussikaan ei enää ilmestynyt eikä taksia saatu kiinni, joten lopulta oli turvauduttava omiin töppösiin ja niinhän matka vihdoinkin taittui. 

Jotenkuten. Viimassa ja lumimyräkässä tuppuroiden, myöhästelevässä ja hitailevassa junassa könyten ja kikatellen ja loppumatka taksissa rellotellen, mummi kun ei raaskinut enää pikkuisia kumppaneitaan puolen tunnin kävelyrääkkiin työntää.

Illalla Pinja puskee keskeen, kiilautuu ukin ja mummin väliin hurjasti huitoen ja potkien. 

Mummi nauraa. - Hei, meille näyttää syntyvän lapsi! 

Naurunremakka houkuttelee Pepin paikalle.
Hänkin tahtoo samaan mytäkkään.

Mummi kellottaa lasten keskellä, kääntyy viimein Pepin puoleen, koska tämä on saanut olla vieressä vähemmän aikaa. 

Pinja imee mummin sormea, mummi estelee, näykkäisee lopulta hampaillaan lapsen olkapäästä kevyesti.
- Onko mummi sapelihammastiikeri nyt? kysyy. 

- Ei kun sapelihammasmummi...

Pinja inisee. - Mummi! Käänny minuun päin! 

- Ukki on siinä, hän silittää sinua,
nyt on Pepin vuoro olla mummin halissa. 

Mutta uhmamieli liimautuu selkään, loukkaantuu, vaikka mummi viimein kääntyy selälleen ollakseen tasapuolinen. 

Lapsi nousee istumaan. Mököttää.
- Meen äidin viereen, tuiskahtaa lopulta, sieppaa tyynynsä ja häippäsee.

Mummi valvoo vielä toisten uinahdettua. 

On hyvä olla, vaikka tulevaisuus repsottaakin. Silti. 

Vaivihkaa uni hiipii paikalle ja sieppaa utuiseen syliinsä.

Sapelihammasmummi nukkuu.

RAVINTELIVAUNUN HIIRI

Tulipa kiva piristys junamatkaan kun konnari kuulutti: - Hyvät matkustajat! Ravintolavaunusta on löytynyt hiiri!

Meinasi jo vähän yököttää, vaikken ollutkaan vielä käynyt siellä kun hän jatkoi: - Ei ihan tavallinen, kuitenkaan, tietokoneen...

Kylläpäs se piristi muuten niin yksitoikkoista taivallusta, pisti jopa ventovieraat suomalaiset jörrikät HYMYILEMÄÄN toisilleen! .

VOISITKO JUNA JARRUTTAA?

Juna lähti.

Nyt vain hiljaisuus raikaa huoneissa,

seinät huokuvat tyhjyyttä

ja muistot juoksevat lattioilla.

Joka sopesta vaklaavat

ainoastaan järjestyksen ovelat silmät…

Voisitko juna jarruttaa

ja peruuttaa?

KISSANPÄIVÄT

Juna kuiskii: "Lapset, lapset, lapsenlapset... Kiireesti, kiireesti, kiireesti..." Ohivilahteleva maisema on vielä karu ja paljas, mutta silti kesästä viestivä. Järvissä ui yhä paikka paikoin kevyt jäinen kate, mutta sinivälke vapaan aallon pinnalla tuo elävästi mieleen tunteen, millaista niihin onkaan sukeltaa. Sitten kun on helle, sitten kun on kesä...

Aamulla Hän herätessään virnuili: "Ah, nyt minulle koittavat kissanpäivät, kun ei tarvitse vuodettakaan sijata!" Vähästä ne miespoloiset sen riemunsa repivät. ;)

Ja mummi oli niin ikävissään, että unhoitti illalla huolella tehdyt eväänsä jääkaappiin. Nyt saa Hän syödä ne tai jos ei Hän, niin sitten se komposti-Kikka.

TERVETULOA, PEPPINJA!

Mummi oli nostelemassa karjalanpiirakoita pöydälle, kun hän kuuli auton kaartavan pihaan. Hän meni ovelle. Kun se aukesi, takana seisoi malttamaton Peppinja.

Peppi kohotti molemmat kätensä: - Mummi!

- Moi, nelivuotias! mummi huudahti ja halasi. Peppi jatkoi sisälle ja Pinja käveli vuorostaan mummin syliin.

- Ja moi, kohta kolmivuotias! mummi kuiskasi ja rutisti.

- Ja tässä kolmikymmennelivuotias, naurahti tytär astellessaan lasten jälkeen tervetulohalaukseen. Vävy oli ulkomailla ja tulisi seuraavalla viikolla. Hän jäi ilman halia. Ukki sen sijaan ei jäänyt. - Moi sinäkin, kuusikymppinen, nauroi mummi tämän tullessa viimeisenä laukkujen kanssa.

- Mummi, auta mun kengät pois, Peppi pyysi ja tottahan mummi sen teki.

Pinjan jalkineet riisui äiti ja tyttö selitti: - Äiti osti mulle ihan uudet kengät.

- Niinkö? äiti ihmetteli ja mumminkin mielestä kengät näyttivät ihan Pepin vanhoilta, mutta jos ne lapselle olivat uudet, niin sitten olivat.

Parivaljakko syöksyi tuttujen lelujen kimppuun ja kiikutti sitten punaiset pikkutuolit telkkarin eteen vierekkäin. Siinä ne odottaisivat hetkiä, jolloin Nalle Puh ja kumppanit ilmestyisivät ruudulle. Yhden DVD:n oli Pinja viimeksi koirana ollessaan tuhonnut hampaillaan, mutta olihan niitä mummilla onneksi takanaan muitakin.

- Onko sulla meille yllätystä? Peppi kysyi mummilta. Tämä ei heti muistanut, oliko, vaikka tavallisestihan hän sellaisen oli aina järjestänyt. Aikansa mietittyään hän sitten lupasi, että jos huomenissa katsotaan tarkemmin, niin jotain saattaisi löytyäkin. Hän ei vain pystynyt muistamaan, mitä kaikkea olikaan pitkin vuotta kerännyt kaappeihinsa lapsia silmällä pitäen.

Matka oli mennyt hienosti, kaikki olivat huolehtineet omista matkalaukuistaan, leikkivaunussa oli leikitty ja kiipeilty, niin kyllä myös ravintolavaunussakin… Pinja oli nukkunut vähän aikaa äitinsä käsivarsilla ja hetken Pepinkin sylissä.  Olipa vaunusta löytynyt uusia ystäviäkin, joiden kanssa oli vaihdettu osoitteita, asuivat kuulemma samoilla kotitanhuvilla.

Ukki kiikutti lapset ennen iltapalaa pesulle ja pikkupurtavan jälkeen Peppinja suoriutui itsenäisesti yöpyjamiinsa. Peppi asettautui kirjan kanssa ukin ja mummin keskeen ja Pinja äitinsä kanssa toiseen huoneeseen. Tosin Pinjakin haikaili tuokion ukin ja mummin sänkyyn, mutta suostui sitten muuhun ratkaisuun.

Ukki luki iltasatua hetken ja sitten Peppi köllähti kyljelleen, sulki silmänsä ja oli unessa. Toisestakaan huoneesta ei kuulunut hisahdustakaan. Olihan takana pitkä junamatka ja kellokin lähenteli jo puoltayötä.