RUBIINIHÄÄPÄIVÄ

-->Tämänkertaisen Rokualle tulon syyksi paljastukoon nyt se, että kahdestaan halusimme juhlistaa päivää, jolloin tulee vierähtäneeksi peräti 40 vuotta siitä hetkestä, jolloin virallisesti tahdoimme. Se hetki koitti Juntusrannan rajaseutukirkossa elokuun 22:na päivänä, sattumoisin minun isäni nimipäivänä. Tulevan mieheni entinen kansakoulunopettaja oli kanttorina, joka myöhästyi ja soitti sitten marssin niin nopeasti, että iäti muistan sen kujanjuoksun. Eli sitä piti lopulta oikein hölkäten kiiruhtaa avioliiton satamaan... Onneksi ei vielä tiedetty, mihin kaikkeen sieltä purjehdittaisiin. 

Eikähän sellaista tarvitse tietääkään, osaapahan ottaa onnen hetket aikanaan oikein, samoin ne vastoinkäymiset, joiden tullessa koetimme silti toisiamme rakastaa, kuten olimme luvanneet. Ja kovasti sitä lupausta on kyllä koeteltukin. Vaihtelevalla menestyksellä. Yhdet sormukset, ne papin siunaamat, kylläkin ehti kaatopaikka nielaista, kun yks tuliluonteinen naisimmeinen raivoissaan pisti ne roskapussiin ja hänen miehensä kiikutti aarrekätkön autuaan tietämättömänä roskikseen...

Tämä samainen naisimmeinen oli muuten juuri se, joka kosi. Olin Hänen luonaan Turussa käymässä, kävelimme yliopistolta kaupunkiin päin Hämeentietä pitkin ja käperryin lohduttomana Hänen kainaloonsa, sillä olin jo etukäteen eroon joutumisesta ikävissäni. Ja äkkiä suustani leijui sanoja, jotka helisivät ympärillämme kuin keijujen lento ja kuuntelin niitä itsekin ihmeissäni. Mennään naimisiin... 

Rubiinihääpäivän aamuna sataa. Aamupäivän patikkaretki peruuntuu, olemmehan sokerista. Uimaankaan ei tee mieli eivätkä jäsenet tykästy kuntosalin ajattelustakaan. Joten huilailemme vain ja lähdemme paluumatkalle puolenpäivän maissa. Sitä ennen jätän kylpylän kirjastoon "häälahjaksi" kolme kirjaani.  

Kotonakin sataa. Poikkeamme lähikauppaan ja ostamme jäätelökakun hääiltakahveja varten.

Ensimmäinen

-->

RAUHA

Jäkäläkangasta silmänkantamattomiin

Lauantaina herään vähän ennen kuutta, pitempään ei unta riitä, vaikka yhdeltä vasta nukkumaan oli päästykin. Aamu-uintiin tai kuntosaliin ei tee entiseen tapaan mieli tai ehkä, kenties, keho vähän varoittelee reuhtomasta nyt. Sen sijaan käymme reilun aamupalan jälkeen  pikkuisen patikoimassa, ei kamalan pitkää reittiä kuitenkaan, sillä monin paikoin polun pohja on erittäin upottavaa hiekkaa, jossa jalat joutuvat turhautuneina ja lopulta hiukan tuskastuneinakin steppaamaan lähes samoissa askeleissa. Polun varren jäkälikköönkään ei oikein kehtaisi mennä astelemaan, koska niissä jäljet näkyisivät useita vuosia. Ja jäkäläähän siellä onkin todella kaikkialla, missään muualla en moista ole tavannut. 

Poikkeamme Luomasen laavulla, jonne täytyy yllättäen rämpiä suon yli, onneksi ei oikein märän kuitenkaan, joten selviämme kuivin jaloin. Odottamaamme vettä siellä ei näy, mikä kummastuttaa jonkin verran. Paluumatkalla vilahtelee metsässä muutama marjastaja tai sienestäjä, muuten ympärillä vallitsee rikkumaton hiljaisuus. Rauha.

Kuntosalin ja uimisen jälkeen meinaa väsy jo valloittaa, jaloissa ja käsivarsissa kiertelee erinäisiä tuntemuksia, mutta sitkeästi me illemmalla taaperretaan tanssimaan taas, pakkohan se, kun samassa talossa... ja sen takia nimenomaan tänne on tultukin.

Eeva Mäkeläisen yhtye esiintyy, tosin ei ihan yhtä mallikkaasti kuin Poseidon, mutta tarjoaa hyvin ”liikuttavaa” musiikkia kuitenkin. Aluksi koivet meinaavat tekeytyä jäykkiksiksi, mutta sulavat onneksi vähitellen ja kun Säkkijärven polkka räiskähtää ilmoille, me hetken empimisen jälkeen syöksymme lattialle, vaikka yhtään muuta paria siellä ei näy. On se niin pakko… Toista peliä ei Hän kuulemma jaksaisi, mutta kun Väärä vitonen remahtaa haitarista, onhan Hänen toteltava anovaa koirakatsettani…

Ja loppuun asti taas viivytään, onhan se tanssiminen niin ihanaa, varsinkin kun parinsa tuntee ja askeleet sulautuvat toisiinsa niin, että periaatteessa siinä parketilla leijailee yhtenä kokonaisuutena… 

ROKUALLE, ROKUALLE...

... jälleen. Tiettyä asiaa juhlistamaan. Kuntosalia, vesijuoksua, lenkkeilyä ympäristössä. Ja tietenkin upporuokaa sekä tanssia... 

Rokualla on mainiot lenkkipolut, etenkin viereinen lampi pitää aina ehdottomasti kiertää ja rantakodalla käydä kuvaamassa. 

Rantakota

Ympäristöstä näkyy, että remontti on yhä kesken. Valmista tulee loppuvuodesta. Tällä kertaa huoneemme on tilava, tosin ylimääräiset pistorasiat ovat katossa, jonne yltääkseen pitää kiivetä pöydälle, suihkukopista puuttuu toinen ovi ja toinen kylpytakeista on repaleinen. No, sen ainakin voisi vaihtaa. Miellyttävä yllätys on sekin, että nopea nettiyhteys toimii joka huoneessa, mokkulaa ei siis tarvita.

  

Kuntosalin (jossa satumme ohjattuun tuokioon ja tutustumme "laitekuntokorttiin") ja lyhyen lampikierroksen jälkeen kiiruhdamme uimaan. Pienen hapuilun jälkeen löydämmekin oikean reitin. Äskeisessä ohjatussa tuokiossa kuntoilleet naiset opastavat avuliaasti, antaapa joku heistä minulle avaimensakin pukukoppia varten, koska se on jäänyt meiltä reittiä etsiessämme noutamatta (unohtui siis). Remontin takia meno on hankaloitunut, miehet esimerkiksi joutuvat kulkemaan pukuhuoneesta käytävän kautta saunaan ja naiset pääsevät pukuhuoneeseensa pesutilan läpi, jossa on kokonaista kolme suihkua… Vesijuoksukaan ei onnistu, sillä avoinna on vain yksi pieni allas, jossa ei tilaa, ei niskahierontasuihkujakaan, mutta vesi on kyllä mahdottoman lämmintä, sellaista, mitä se yleensä lastenaltaassa on. Vähitellen rupeaa tuntumaan siltä, että tällä kertaa uiminen jäisi vähäiseksi. Ja harmittaahan se.

  

Tansseja vauhdittavasta Poseidonista en löydä tietoa netistä, mutta käsittääkseni he ovat oululaisia, jokseenkin varttuneempaa porukkaa jo, mutta mahtavaäänisiä ja mainiota musiikkia soittavia. (Tietenkin, ovathan ne suurilta osin meidän nuoruutemme säveliä!) Jutellessani illan lopussa erään Poseidonin soittajan kanssa, hän kertoo, että vähän he nykyään esiintyvät, nyt tällä viikolla ovat olleet täällä Rokualla, mutta edellisen keikan olivat tehneet huhtikuussa.

  

Tanssivauhtimme ei ole aikojen vieriessä hiljentynyt ja hikivirroista huolimatta pysyttelemme taas lattialla ihan viime tahtiin asti, mutta eipä sitten untakaan kyllä tarvitse odotella. 

NÄIN SE UNILOMA TOIMII

Näin se kesäloma toimii eikä ainoastaan kesä- vaan ilmeisesti jo ihan ikuinen loma, ainakin mitä aivojen uniaaltoihin tulee. Niillä se varsinainen loma onkin. Jos yhden yön saa kunnolla nukkua, niin taatusti toinen yö vie sen minkä edellinen antoi. Jokin jossakin verottaa heti ja rankalla kädellä.

Tosin jotainhan aina saa aikaiseksikin, mutta mielellään sen tekisi virkeillä aivoilla, ei ärsyyntyneellä massamöykyllä. Rauhallista työaikaahan tämä kyllä on, ei häiriötekijöitä, autojakaan ei pörrää lähikadulla, liekö postiautokaan vielä Kainuun Sanomia laatikkoon kiikuttanut, en ole ainakaan kuullut.

Kun nyt meen noin viiden tunnin yötyöskentelyn jälkeen peiton alle vielä kerran tarjoutumaan Nukkumatin veneen kyytiin, niin mitä ilmeisimmin hän kelpuuttaa minut siihen hetkeksi. Noin tunniksi, puoleksitoista. Ehkä. Tai sitten ei. Ja sen jälkeen ei muuta kuin virkeänä päivän riemuja kohti...

Näin se kesäloma toimii

SE SYKKII SITTENKIN

Terveys, tuo usein itsestään selväksi luultu ja jonka aikaisemmat temppuilut on unhoituksen yöhön kätketty, muistuttelee, ettei kaikki välttämättä ihan niin hienosti ikuisesti jatkukaan. Eilisaamun saldo: noin 280/145, pulssi 30 ja illan: 102/60, pulssi 42. Heilahtelu sen verran hurjaa, etten pystyssä pysynyt.

Yöunille vaipuessani en ollut yhtään varma paikasta, jossa heräisin. Luotin kuitenkin enkeliini. Hän veisi minut minne pitääkin. Hänen sylissään kai nukuinkin. 

En tiedä, johtuiko tämä helteestä, sähköä uhkuvasta ilmasta vai suunnattomasta mielipahasta. Tuntosarveni toimivat liian herkästi. Vähempikin riittäisi, olisi hiukan helpompaa.

Miksikö en mennyt lääkäriin? Siellä olen aikoinani kulkenut kylliksi asti, sitä paitsi minut olisi pitänyt kantaa sinne ja olin yksin. Kokemuksesta tiedän kuitenkin, etten siellä olisi juuri sen kummemmaksi tullut. Viimeksi puolalainen lääkäri väitti, ettei pulssi voi olla matala silloin kun verenpaine on korkea. Mitannut ei kuitenkaan silloin, antoi vain kahden vuorokauden koneen mukaani. Siitä selvisi, että sydämenlyöntini pitää välillä lähes kolmen sekunnin taukoja. Hän antoi lääkkeeksi astmalääkettä; siinä kuulemma on sivuvaikutuksena sydämen toiminnan kiihtyminen. Jos se ei tepsi, seuraavaksi laitetaan tahdistin...

Söin muutaman päivän niitä ja tulin niin kipeäksi, että heitin ne hiiteen ja narrasin lääkärille, että hyvin toimii. Niinpä tahdistintakaan ei ole. Ulkopuolisia tahdistimia on kuitenkin ympärilläni sen verran, että se sykkii yhä, sittenkin. Se sydän. Siksi.