TERKKUJA!

Olen saanut huolestuneita viestejä ystäviltäni ja lukijoiltani ympäri maailmaa – he ovat hätkähtäneet ja jopa säikähtäneetkin viimelauantaista postaustani.  Kyselevät, miten voin, olenko vajoamassa masennukseen jne… Toisin sanoen - mitä haluan sanoa sillä heille?

Kultaiset ihanat! Yksi keskeinen asia teiltä on jäänyt noteeraamatta – se postaushan on RUNO! Keino, jota yleensä käytän, kun haluan ilmaista kunkinhetkiset tuntemukseni ja upottaa ne sanoihin, piehtaroida niissä, rypeä ja surra – päästä siten irti ja yrittää unohtaa. Tai toisessa ääripäässä kietoutua suloisiin unelmapilviin, suihkuttaa riemuitsevia säteitä ympäri maailmaa ja pirskotella niitä ihan taivaisiin asti.

Huolehditte, enkö voisi jo mennä eteenpäin, jättää mennyt taakse ja suunnata katsettani tulevaisuuteen, rientää mukaan harrastuksiin. Miten voisitte lohduttaa ja auttaa minua…

Katsotaanpas… Tiistaisin ovat oman senioriryhmäni vesijumppa ja kansalaisopiston EloFolkJam peräkkäin (aluksi kävin molemmissa, mutta se osoittautui liian raskaaksi ja oli ryhdyttävä kulkemaan niissä vuoroviikoin), keskiviikkoisin tapaan samat seniorini kuntosaliryhmässä, perjantaisin nautin kansalaisopiston senioritanssissa, maanantaisin, torstaisin ja joskus viikonloppuisinkin pistäydyn jompanakumpana päivänä lähimmällä kuntosalilla ihan omatoimisesti (ja uskokaa tai älkää, aloitan siellä aina juoksumatolla, kävellen ja juosten, miten milloinkin tunnen jaksavani). Jäljellejääneen ajan kruunaavat läheisten ystävien sekä lasten ja lapsenlasten vierailut.

Joten miltä näyttää? Olenko juuttunut menneeseen vai olenko suunnannut katseeni tulevaisuuteen? Vai… olenkohan hankkinut jo liikaakin sisältöä elämääni? No en usko, sillä koska sekä luku- että kirjoitushalut ovat kitistyneet lähes minimiin, niin jotainhan tässä on tehtävä, etten tosiaankaan jäisi kovin usein sinne punkan pohjalle voimattomaksi mytyksi, sillä kyllä niitä sellaisiakin päiviä yhä on, olkoon siitä esimerkkinä vaikkapa tuo viimelauantainen runoni, johon purkautui kaikki se haikeus, ikävä ja tuska, lohduttomuus ja katkeruuskin, jonka yksinäisyys toi.

Mutta unohtaa? Ei elettyä elämää voi eikä saakaan unohtaa, sillä silloinhan ei tiedä ollenkaan eläneensä, ei muista niitä iloisia ja ihania yllätyksiä, joita maailma aikoinaan antoi, ei osaa ottaa oppia erehdyksistään eikä osaa nauttia niistäkään uusista ihanuuksista, joita maailma yhä vieläkin antaa, kenties sellaisiakin, joita ei tiennyt olevan olemassakaan.

Nii’in, uskon vahvasti, että tulevaisuudella on vielä tarjolla jotakin uutta ihmeteltävää jopa

tällaisellekin seniori-iässä olevalle, vähän ehkä rapistuneelle, kenties rupsahtaneellekin jo, mutta siitä ulkoisesta kuoresta ette välitä te, jotka katsotte pintaa syvemmälle ja näette sinne sielun ytimeen. Rakastavaan, herkkään, lämpöiseen ja luottavaiseen. (Hih - )

Kiitos välittämisestä! Jo se lohduttaa kovasti, että tiedän teidän ajattelevan minua. Minäkin ajattelen teitä ja lupaan pitää vastakin huolta itsestäni.

Halit. Ja terkkujaa! 

KIITOLLISUUTEEN KÄÄRIYTYNYT YKSINÄISYYS

Aurinko killottaa pihapuihin. Pakkanen puristaa sisälle. Onneksi eilen kävin salilla, pakkasen sylissä silloinkin, joten nyt ei tarvitse. Relaan.

Sisar soittaa. Toinenkin varmaan kohta. On ihanaa, että he vielä ovat. Lisäksi lapset ja lapsenlapset. Voiko enempää enää pyytääkään?

Olen kiitollisuuteen kääriytynyt yksinäisyys.

KUNNOSSA KAIKEN IKÄÄ

Uuden paikkakunnan kuntosali. Liityin eilen ja olihan minun ihan pakko tänään käydä vilkaisemassa. Outoja välineitä, mutta kaikkialla ihania ihmisiä, jotka näkevät vaivaa opastaa. Trainerin opastusta en saa, koska on lauantai, mutta päätän, että kohtaan hankalat puolet nyt ja kysyn, jahka trainer osuu paikalle.

Olen onnen tyttö; enkeli kulkee kanssani ja saa ihmiset hymyilemään, olemaan ystävällisiä, uhraamaan aikaansa. Kun epäröiden kyselen jotain "masuvälinettä", riski nelikymppinen (ehkä) mies esittelee mulle koko pienen salin välineet, näyttää henkilökohtaisesti, miten kussakin käyttäydytään. Lopuksi sanoo, että tästä talosta tulee suurimmalle osalle toinen koti, että ikähaarukka vaihtelee kahdestakympistä seitsemäänkymmeneen viiteen, joten kunnossa kaiken ikää; sen (seitenkymppisen) ikäisen ei tarvitse enää näyttää muille, riittää kun tekee sen minkä tuntee kykenevänsä!

Ja son mot. Olen melkein se seitenvitonen, hiiiuuukan ennakoituna tosin... Mutta KIITOS sinulle, "nuori mies"...

ISOHOO

Tänään muuten tsekkasin uuden liikuntakeskuksen, ISOHOOn. 

Siinä aiemmassa, LadyLinessä oli kyllä mukavaa, iloista ja hyrsyävää juuri sen samanikäisen porukan takia, joka siellä yhtä aikaa kokoontui, mutta tämä uusi on ihan pikkuisen lähempänä kotia. 

"Tärinäkonetta" IsoHoossa ei ole, vielä ainakaan ja sitä jäänen kaipaamaan LadyLinestä eniten. 

Se kun antoi laiskana päivänä liikettä ihan nuin vain nupikseen, riitti kun jaksoi seistä ja pidellä "kaiteista" kiinni.

No, tänään ei ollut laiska päivä, sillä juoksumaton ja kuntosalin kautta hakeuduin jumppasaliin, jossa Marjut, toinen liikuntakeskuksen yrittäjäpariskunnasta (suomussalmelaisia muuten molemmat) veti puolen tunnin voimaharjoitteluohjelman ja se viimeisteli sopivan liikuntapläjäykseni tälle päivälle. Huomenna testaan Warm Yogan ja perjantaina Humppajumpan.

HÄMÄRÄN NAISIA?

Passi on vanhentunut tammikuussa. Käyn kuvassa (HUH!) ja varaan ajan poliisilaitokselta. Miehen kans ei päästä yhtä aikaa, joten varaamme ajan puolen tunnin välein. Pelkään, ettei sormenpäistäni saa jälkikuvaa otettua. No oikeasta se tulee aika helposti, vain muutaman kerran tarvitsee muuttaa sormen asentoa, mutta vasemmasta kokeillaan kaikki sormet, pyyhitään välillä puhdistuspyyhkeellä, mutta ei. Lopulta peukalo armahtaa.

Onhan mulla ollut vaikeuksia päästä kuntosalillekin, kun järjestelmä ei ole suostunut päästämään ovesta, kun ei sormenjälki näy. Toivottavasti rajalla ei koskaan käy noin. Oiskohan minut tarkoitettu hämäränhommiin kun sormenjälkiä ei tuu näkyville?

SH´BAM... SCHMACK...

Tuntuupa hyvältä. Kerrassaan rääkätyltä. SH´BAM-tunti LadyLinessa ja vedet ne virtasivat... Taas. Osa pitkin pintaa, osa sisäpuolelle. Tanssi vei ja toi, hyppyytti ja juoksutti. Ihanaa! SCHMACK.

Me mummotkin kun halutaan välillä joutua tosi hepakkaan, tulla höykkyytetyiksi. Kukin kuntonsa ja voimiensa mukaan, tietenkin.



Niin, ja painoa tipahti muuten 400 g...

Hm...
Kymmenessä päivässä se tietäisi neljää kiloa ja sadassa - 40 kg! 

ETTÄ TÄMMÖSTÄ

Sainpas eilen mennyksi salille, kolmisen viikkoa kuluikin potiessa, vaikkeivät haavat ammottavia olleetkaan, mutta kun se tikkisetä kielsi ja minähän olen tottelemaan tottunut tyttö. Aika sekaisin se päivänrytmi tuntuu menevän kun ei pääse väsyttämään itseään liikunnalla, uni jää lyhyeksi ja koska olen päättänyt nyt pitää lepotaukoa kirjoittamisessa, en noussutkaan koneelle vaan jäin kierimään lakanoissa. Ne ryttääntyivät ja hinkkautuivat patjan päälle sykerölle ja niitä sitten piti monta kertaa asetella paikoilleen. Joten en minä ihan toimettomana makaillut. Väliin koetin saada vieruskaverista puhekaveriakin, mutta jostain syystä hän käänsi kylkeä ja mutisi jotain epäselvää. Vähän niin kuin se yhteen paikkaan ammuttu karhu...

Nyyhkeisen asiankin kuulin tänään, kun se meidän iloinen ja innostava Marjut-ohjaajamme oli lähtenyt muihin tehtäviin ja jättänyt meidät oman onnemme nojaan tai tietenkin jonkun toisen ohjaajan kontille. Mutta eihän se ole samaa; Marjut sai meidät tanssimaan ja laulamaan, nostelemaan käsipainoja ja venyttelemään. Ja kaikki tunsivat saapuneensa hyväksyttyyn paikkaan, juuri hänelle tarkoitettuun.

LEIDEISSÄ TUULEE...

"Rakas päiväkirja!

Tuli uusi vuosi ja uudet tuulet. Leideissäkin ne puhaltevat... ja leidit itsekin puhkuvat ja puhisevat. Närkästyksestä. Ja ihan oikeutetusta sellaisesta. Sillä kokonaista neljä mieluista, ohjattua ryhmää on uudessa ohjelmarungossa siirretty iltaan, jonne meidän päivälipuillamme ei ole asiaa. Siirretty kokonaan eikä tilalle annettu mitään. Joudumme silti maksamaan ihan yhtä paljon kuin ennenkin, toisin sanoen kustannamme iltakävijöiden ohjaustunteja, tavallaan. 

Tähän mennessähän kaikki päivät ovat olleet niin kovin mieluisia myös ohjattujen tuntien puitteissa. Aina salille on iloisin ja odottavin mielin kiiruhdettu, tuskin välipäiviä maltettu pitää. Nyt jos meidän ryhmämme tekisi tenän ja lopettaisi käynnit kokonaan, siirtyisi ns. toisiin tarjontoihin, vallitsisi kyseisellä salilla päivisin tyyni hiljaisuus ja rauha. Tätä nykyähän aamu- ja keskipäivän hetket paikan täyttää iloinen pulputus ja raikuva nauru. 

Ei kai meitä nyt vain lie luultu seniorihuuhkajiksi, joiden lihakset ja nivelet eivät tansseihin eivätkä voimasuorituksiin taivu?

Voi sentään, meidän ikäluokkamme ei koskaan suostune vanhenemaan, perinteisellä tavalla! Mehän pursuamme voimaa ja energiaa, joka suorastaan vaatii haasteita ja vauhtia! Hm, tosin sairauksille emme mekään mitään mahda, mutta meillä on palavaa intoa kuitenkin pyrkiä tekemään mahdottomastakin mahdollista.

No, kunhan tarpeeksi moni antaa pettynyttä palautetta, eiköhän juttuun jonkinlainen ratkaisu saada, ovathan tytöt aina suhtautuneet meihin niin iloisesti, rakentavasti ja hyväksyvästi. Jokin haksahdus kenties... tai ohjaajistakin voi olla tilapäinen puute...

On siis oltava armollinen, eihän me mitään syöjättäriäkään olla, joten annetaan lupa välillä harharetkiinkin - oppia ikä kaikki. 

Kyllä kaikki järjestyy, rauhoitutaanpas mummot nyt! Pikkuinen ryppynyppylä meidän yhteisössämme tällainen. Ystävällisyys, hymy ja hyvä tahto kaiken peittää ja korjaa... Siihen tyyliinhän se Markus-setäkin aikoinaan ohjasti."

HUIVIN SINISEN SAIN...

Aamulla satoi kevyesti lunta kun parkkeerasin LadyLinen eteen, yks auto lähti just sopivasti pois alta ja pääsin parkkiruutuun. Muuten pysäköintitila olikin lähes täynnä kadulta työnnettyä sohjoa. Mietin, mitenkähän sen taakse mottiin joutuneet pääsevätkään sompailemaan tielle takaisin...

Kun ylitin tietä, huikkasi vastaan pyöräilevä nuorehko mies tervehdyksen ja kysyi jotain autostani, kertoi itsellään olevan samanlaisen. Käytettynä ostettu. Kohtaaminen nostatti hyvänmielen -hymyn huulilleni ja se viipyi pitkään. Tanssiaskelin liityin toisten joukkoon.

Ja oi, miten ratkimukavaa meillä taas olikaan! Suunnilleen samanikäisistä naisista koostuva ryhmämme on vertaansa vailla! Sanat sinkoilevat ja huumori kukkii siten kuin se naisporukassa vain voi. Osaamme nauraa omille kömmähdyksillemme; eihän sitä enää tällä iällä mitään ballerinoja sentään... Mutta kuntoilun otamme tosissamme, nyt siihen alkaa olla jo pakkokin.

Muistan kun tässä taannoin huomasimme "harjoittelevamme", kuka missäkin telineessä temputen seuraavaa ryhmätuntia varten Sinistä huivia ja kun kaikki sanat eivät millään löytäneet tietään kielen päälle, "läksytimme" niillä itsemme; vielä sen samaisen illan puitteissa ne on osattava, juutuupista kyllä löytyvät! Ryhmällämmehän on joillakin tunneilla tapana viedä voimaa vaativat osuudet läpi tutun musiikin mukana laulaen ja se on todella hauskaa. Marjut-ohjaajamme on iloinen nuori nainen, joka tempaa mutkattomuudellaan välittömästi mukaansa. Oikeastaan kaikki LadyLinen tytöt jaksavat pysytellä yhtä hyväntuulisina, olivatpa sää- tai muut olosuhteet millaisia hyvänsä, aina ne ystävälliset sanat ja iloinen hymy löytyvät.

Mutta nauruhan pidentää ikää, kuten joku tutusti totesi. Siihen tokaisin, etteihän tässä muuten enää elossa oltaisikaan ellei huumoria osattaisi. Ei nykymaailman elämänmenoa voi toisin enää käsitelläkään, on se niin julmetun huvittavaa! Kun on vielä se kielletty sanakirjakin...

KASTETTA KEHOLLE

LadyLinemme juhlii tällä viikolla viisvuotissynttäreitään. Siksipä ei koskaan etukäteen tiedä, mitä yllätystunteja siellä vastaan tulee - viisvuotiashan on arvaamaton, kuten hyvin tiedämme. :)

Tänään aioin vain kiireellä käväistä kuntosalin puolella, mutta sitten minut houkuteltiin yhteen yllätysryhmään mukaan, ryhmään, jota ei ollut ohjelmaan merkitty. Ja Akka Huimapäähän tietenkin meni ja sai kyytiä niin että tuntui, sai nauraa itselleen, hikoilla ihanasti... Ja nautti niin, että kun Lady Jamia oli seuraavaksi, ei hän malttanutkaan lähteä pois vaan jäi hinkumaan lisää kastetta keholleen. Ja sitähän tuli, ropisi kuin saavista ikkään. Tanssittiin hiphoppia, musikaaleja - ranskalaisia korkoja, cancania. Oih! Nam!

Tämän päivän ilme on haettu. Mitähän sitä huomenna olisi tarjolla? Yllätykset ovat kivoja!

YLIMÄÄRÄISIÄ SYDÄMENLYÖNTEJÄ

Huh, vieläkin sydän on syrjällään. Ajoin äsken kotiin kuntosalilta. Äkkiä jostakin pölähti kaksi koululaista ja sivuilleen vilkuilematta he lähtivät ylittämään tietä. Jarrutin pumppaamalla, mutta tie oli jäinen ja auto sutisi vain heitä kohti. Lapset pysähtyivät vielä keskelle tietä katsomaan lähestymistäni ja ennätin jo ajatella, että nyt ne jäävät alle enkä minä mahda sille yhtään mitään... Onneksi he älysivät lähteä juoksemaan!

Ajoin normaalia taajamanopeutta ja lumipenkka esti näkemästä lasten lähestymistä. Jos he olisivat jääneet autoni alle, olisinkohan selviytynyt siitä ikinä?

LADYT? :D

Viimeinkin sain itsestäni irti jotain. Osallistuin Ladyt-kurssille. Niin niin, ladytpä hyvinkin! LadyLine, naisten kuntosali, jossa yhden vuoden olin kulkenut säännöllisesti, houkutteli taas. Sieppasin naapurin mukaani ja se oli menoa se.

Ja mukavaahan siellä tietysti oli. Musiikki oli valittu juuri sopivasti ikäluokkaamme silmälläpitäen, ohjaaja Marjut oli iloinen, välitön, innostava ja osaava. Lauloimme musiikin mukana kipeimmät kohdat kestääksemme ja muutenkin, silkasta liikkumisen riemusta. Andre´ta, Satulinnaa jne... Tasapainoilimme, tanssimme, venyttelimme. Reidet ja jalkoterät huusivat, mutta periksi ei annettu.

Pystyin sentään ajamaan itse kotiin. Nahkakäsineet kadotin kyllä sillä reissulla ja olisin joutunut avokäsin palaamaan, mutta ajon ajaksi naapuri luovutti omansa, joten ei hätiä mitiä. Ja kyllähän ne omatkin joskus takaisin tulevat, kunhan ne siepannut huomaa ottaneensa väärät mukaansa.

Ja perjantaina uudelleen...

ROKUALLE, ROKUALLE...

... jälleen. Tiettyä asiaa juhlistamaan. Kuntosalia, vesijuoksua, lenkkeilyä ympäristössä. Ja tietenkin upporuokaa sekä tanssia... 

Rokualla on mainiot lenkkipolut, etenkin viereinen lampi pitää aina ehdottomasti kiertää ja rantakodalla käydä kuvaamassa. 

Rantakota

Ympäristöstä näkyy, että remontti on yhä kesken. Valmista tulee loppuvuodesta. Tällä kertaa huoneemme on tilava, tosin ylimääräiset pistorasiat ovat katossa, jonne yltääkseen pitää kiivetä pöydälle, suihkukopista puuttuu toinen ovi ja toinen kylpytakeista on repaleinen. No, sen ainakin voisi vaihtaa. Miellyttävä yllätys on sekin, että nopea nettiyhteys toimii joka huoneessa, mokkulaa ei siis tarvita.

  

Kuntosalin (jossa satumme ohjattuun tuokioon ja tutustumme "laitekuntokorttiin") ja lyhyen lampikierroksen jälkeen kiiruhdamme uimaan. Pienen hapuilun jälkeen löydämmekin oikean reitin. Äskeisessä ohjatussa tuokiossa kuntoilleet naiset opastavat avuliaasti, antaapa joku heistä minulle avaimensakin pukukoppia varten, koska se on jäänyt meiltä reittiä etsiessämme noutamatta (unohtui siis). Remontin takia meno on hankaloitunut, miehet esimerkiksi joutuvat kulkemaan pukuhuoneesta käytävän kautta saunaan ja naiset pääsevät pukuhuoneeseensa pesutilan läpi, jossa on kokonaista kolme suihkua… Vesijuoksukaan ei onnistu, sillä avoinna on vain yksi pieni allas, jossa ei tilaa, ei niskahierontasuihkujakaan, mutta vesi on kyllä mahdottoman lämmintä, sellaista, mitä se yleensä lastenaltaassa on. Vähitellen rupeaa tuntumaan siltä, että tällä kertaa uiminen jäisi vähäiseksi. Ja harmittaahan se.

  

Tansseja vauhdittavasta Poseidonista en löydä tietoa netistä, mutta käsittääkseni he ovat oululaisia, jokseenkin varttuneempaa porukkaa jo, mutta mahtavaäänisiä ja mainiota musiikkia soittavia. (Tietenkin, ovathan ne suurilta osin meidän nuoruutemme säveliä!) Jutellessani illan lopussa erään Poseidonin soittajan kanssa, hän kertoo, että vähän he nykyään esiintyvät, nyt tällä viikolla ovat olleet täällä Rokualla, mutta edellisen keikan olivat tehneet huhtikuussa.

  

Tanssivauhtimme ei ole aikojen vieriessä hiljentynyt ja hikivirroista huolimatta pysyttelemme taas lattialla ihan viime tahtiin asti, mutta eipä sitten untakaan kyllä tarvitse odotella. 

KIPINÖIVÄT KINTUT

Kuntosali ja aamupala. Kunhan ruoka on asettautunut vakisijoilleen, pulahdus taas uima-altaaseenkin...

(Huh, hotellin ikkunoista käy aikamoinen vinkka: ranteet ja sormet köntittyvät!)

Älä juokse, pohja on liukas! lukee seinällä. Silti minä juoksen. No, altaan pohjalla vain, kun uimavalvoja vihdoinkin kiikuttaa juoksuvyöt saataville. Vyö istuu tukevasti ja juoksen altaan päästä päähän yhä uudelleen ja uudelleen. Nautin sydämeni pohjasta, nautin, nautin... Näen samalla ikkunasta, miten ulkona aurinko lipruaa lumitöyräille ja järven hangille. Se luulee, että ne sulavat sen tulisten silmäysten edessä. Suljen silmäni. Kellun. Kuulen putouksen, kuulen laineiden liplatuksen...

Tottelivatkohan ne lumet? Tottelivatko jäämassat? Tuliko kesä? Varovasti kiskon toisen luomen raolleen. Tirkistän. Auringonsäteet lumikentillä kimaltavat, hekumoivat, hehkuvat yhä.

Onneksi aina ei tarvitsekaan olla kesä, vaan meillä on keskeytymätön mahdollisuus ihastella luontoa ja nauttia sen kauneudesta läpi vaihtuvien vuodenaikojen. Rintani paisuu rakkaudesta. Se avautuu, se ahmaisee syleilyynsä koko lumoavan pohjoisen maani, kotimaani.

Rentoutusharjoitukset? Aula 4, jokin nimi sillä huoneella oli... Oikean paikan löytyminen menee etsintään. Lopulta tavoitamme iloisen eläkeläisporukan. Kuuluu naurunpyrskähdyksiä, hiljaista hihitystä. Hän meinaa perääntyä nähdessään lattialle levitetyt jumppamatot. Hämmentyy. Että pitkälleenkö pitäisi? Saan hänet kuitenkin houkuteltua mukaan ja kohta köllöttelemme vierekkäin tyynyinemme ja peittoinemme. Ohjaaja saapuu, hämmästelee. Näinkö paljon teitä onkin? Ovatko kaikki varmasti talon asukkeja? tivaa. Mielessä häivähtää, ollaanko me niitä ylimääräisiä, mutta jäämme silti, kaikillehan tämän piti olla tarkoitettu. Pitemmittä puheitta cd soimaan ja miesääni tulvii korviimme. Varoittamatta, ilman muita alkuvalmisteluja kuin kehotus sulkea silmät ja keskittyä kuuntelemaan. Varkain ajatukset lipsahtelevat kuitenkin omiin asioihin ja tarina jää torsoksi; en pysy vuoren rinteellä riittävän tanakasti vaan lennähtelen ilmaan tuon tuostakin. Huippukin taitaa jäädä saavuttamatta kuten tarinan syvällinen sanomakin. Samoin oli kuulemma käynyt Hänellekin.

Ruokailtuamme torkahdamme väkisinkin. Hän kuorsaa minua kauemmin. Illalla tanssimme jälleen puoli yhteen Kilu Hietalan* ja hänen yhtyeensä siivittämänä. Ikä ei estä hulluttelemasta, kun musiikki lyö kipinöitä kinttuihin. ;) 

Viereisen pöydän salaisesta paheksunnasta huolimatta kipinöivät kintut ja kinkut lentävät jatkossakin kevyesti ja vasta sänkyyn kaaduttua väsy yllättää.

(*Valitettavasti en löytänyt tästä kokoonpanosta muuta kuin Johanna Rantasen kirjoituksen Kymppisanomien 2. sivulta.)

TIIKERIMETSÄ

Rokualle matka käy... Aurinko hymyilee koko naamallaan ja lumi kimaltelee niin, että ihan aurinkolasit on silmille kipattava. Vaalan ABC:llä täytyy ehdottomasti poiketa munkkikahveilla, kun kotona ei ehditty ;), no, minä otan kaakaon. Se on hyvää, ei liian sokerista ja munkki maistuu kerrassaan herkulliselta.

Matkaa Rokualle on jäljellä enää noin parikymmentä kilometriä. Rokuanhovin pihalla käydään tällä kertaa vain pyörähtämässä, koska jo viimeksi käytiin sisäpuolikin tutkimassa. :) Rokuan kylpylää lähestyessämme ympäröi meidät satumainen tiikerimetsä. Siellä seisoo Tikruja tiiviisti vieri vieressä. Lumoava näky, joka kestää perille asti. Puiden kaikkiin pieniin oksantynkiin on kerääntynyt lumituiskahduksia, koko varren pituudelta. Kamera on matkalaukussa, pakkanen tiukkuu, joten ei pysähdytä kaivelemaan sitä esille.

Kylpylässä meidät ohjataan kolmannen kerroksen remontoituun, tilavaan nurkkahuoneeseen, jonka reilunkokoisessa kylpyhuoneessa on saunakin. Vastaamme hulvahtaa lähes hyinen viileys, tunnustelemme pattereita ja ne ovat ihan ky...ky...kylmiä! Emme yritäkään riisua päällysvaatteitamme, vaan Hän rientää infoon ja pian pari miestä ilmestyykin ovelle. Patteri on kuulemma temppuillut ennenkin, joten siihen ei voitaisi jäädä. Miksi ne sitten edes sijoittivat siihen asiakkaita? Jätämme miehet loruttelemaan vesiä patterista ja palaamme alas. Hän oli pyytänyt auringonpuoleista huonetta, kun se entinen tuntui niin pimeältä ja varmaan sen koleuden vuoksi vastenmieliseltäkin. Ja saadaanhan me, auringonhuone, jollaista ei kuulemma löydy vähällä millään... Ensimmäisen kerroksen ikkunasta avautuu silmillemme laajennusrakennusrykelmä, sen takana olisi ollut järvenlahti, mutta... Niin, tila tuntuu kieltämättä sen edellisen huoneen näkemisen jälkeen lähinnä komerolta, mutta eihän me huoneeseen oleilemaan oltu tultukaan, joten laukut ripeästi tyhjiksi vain.

Kuntosali ja uimapuoli seuraavaksi. Kuntosali on hyvin varusteltu, moderni. Kylpylän puoli ei sitten olekaan; hartiahierontasuihkut toimivat ja hetken myös pienemmät hierontapisteet. Lämminvesiallas tuntuu kuumalta ison altaan jälkeen. Uimareita on hyvin hyvin vähän, vain muutama. Kylmäkaivoon en tällä kertaa hirviä – se sydän... Suihkussa ollessani kuulen mieheni äänen yllättäen höyrysaunasta ja ihan äskenhän sieltä oli kantautunut naisten juttelua. No, kaipa sinne höyrysaunaan voi mennä ken haluaa, päättelen, mutta kiipeän itse kuitenkin taatusti naisille lämmitettyyn, tyhjänä polttelehtivan saunan lauteille. Myöhemmin Hän virnistelee, että höyrysaunassa oli ollut pari naista uimapuvuin varusteltuna ja hän laudeliinalla. Päällimmäiseksi oli jäänyt vaikutelma kuin liikennevalot olisivat vaihtuneet parin minuutin välein... :).

Illemmalla tanssia kajaanilaisyhtyeen Miia Mäkelä & Siluetin tahdissa. Solisti jaksaa suhtautua kiitettävän ystävällisesti muutaman humalikkopariskunnan äänekkääseen ihailuun. Tanssimme, tanssimme ja tanssimme. Puolenyön jälkeen rupeaa jo jossain tuntumaan ja hivuttaudumme huoneeseemme, jossa unta ei tarvitse odotella, vaan samaa öistä seikkailua kestää hamaan aamuseitsemään.