VALOPILKUT

Sieluni, mieleni ja sydämeni roikkuu lapseni kantapäillä, kun hän lähtee luotani. Seuraan parvekkeelta hänen menoaan niin kauan, kunnes viimeinenkin vilahdus on kadonnut näkyvistä. Polttava kaipaus ja ikävä astuvat huoneeseen kerallani parvekkeen ovesta. Hiljaisuus humisee ympärilläni ja koetan keksiä jotain, mikä veisi ajatukset toisaalle.

Yksinäisyyteen joskus ennen kaipasin, kun elämä lähiympyröissä kävi liian raskaaksi ja kestämättömäksi, mutta silloin se yksinolo paransi, nyt sillä on täysin päinvastainen vaikutus. Tätä vartenko Elämä minua kasvatti kovin ja karkein kourin? Ei se antanut korvaukseksi iloa eikä hyvää oloa, paratiisista puhumattakaan, antoi vain kuolettavan yksinäisyyden ja ikuisen ikävöinnin. Teki iloisesta ja vilkkaasta optimistista pessimistin, ja se surettaa kovin; lasi oli aina puoliksi täynnä, nyt se on lähes tyhjä. Pessimistisyys syö energiaa, joten ei mikään ihme, että olo on väsynyt, voimaton ja toivoton. Ennen ajattelin, että kaikesta huolimatta hyvää on kaikkialla, kun sen haluaa nähdä, nyt olen sitä mieltä, että kyllä maailma on kiero eikä täällä ole oikeudenmukaisuutta – paha ei saa palkkaansa, päinvastoin se kasvaa ja kukoistaa.

Onneksi olen löytänyt ainakin kaksi valopilkkua uudesta elämästäni; ehkä sillä, että minun piti lähteä kodistani täysin outoon kaupunkiin, jossa ei ollut ennestään yhtään tuttua, oli ihan oikea tarkoituksensa. Ensimmäinen valopilkku on se, että nyt saan olla lähempänä lapsiani ja lapsenlapsiani. Olen ainakin heille vielä tärkeä ja tarpeellinen. Toinen on se, että nyt voin itse päättää olemisistani ja tekemisistäni eikä kukaan enää kontrolloi eikä vahdi.

Siis asiathan ovat ehkä sittenkin jopa paremmin kuin ennen – kun vain tämä kaipaus kotiseudulle vielä joskus laimenisi!

NÄINHÄN SEN KUULUU MENNÄKIN

Kello kolme neljäkymmentä enkä vielä ole päässyt uneen... Havahdun valvojan (?) saapumiseen. Tämä nojaa lipastoon ja pudistaa moittien päätään. Oho, olen nukkunut näköjään vaatteet päällä... Muistan kiireeni joutua jonnekin ja nousen etsimään kiharrinta. No, siihen herään. Oikeasti. Ja ihan normaaliin tapaan yöpaidassani. Olen nukkunut tunnin - kello on neljä neljäkymmentäkolme.

Käsiä tikustaa, ne kuumenevat ja sama käy jalkapohjilleni. 

Lämpö leviää, syvenee ja pian hehkun koko olemuksellani. Potkin peiton pois.
Mielessä kiemuroivat loppumattomat kysymykset.

Äkkiä, yllättäen, mieleeni valahtaa syvä ymmärrys. Hyväksyntä.

Näinhän tässä piti käydäkin.

Näinhän me silloin syntymässä sovittiin.

Tähän elämään kuuluu oppia tietämään, mitä ovat rakkaus, menettämisen tuska, anteeksianto ja luopuminen.

Virratan energiaa universumiin, ottakoon sen vastaan hän, ken haluaa; vapaa tahto valita on eräs Elämän suurista valteista. 

Itse kukin hallitkoon elämäänsä erehtyen, oppien ja kasvaen.

Siirrän herätyksen kahdeksaksi, sillä salille en mitenkään nyt pystyisi, mutta koska hohka ei lopu, nousen, tällä kertaa ihan oikeasti ja aloitan päivän.

Yhdeksäksi ennätän VIRSUUN.

LEIDEISSÄ TUULEE...

"Rakas päiväkirja!

Tuli uusi vuosi ja uudet tuulet. Leideissäkin ne puhaltevat... ja leidit itsekin puhkuvat ja puhisevat. Närkästyksestä. Ja ihan oikeutetusta sellaisesta. Sillä kokonaista neljä mieluista, ohjattua ryhmää on uudessa ohjelmarungossa siirretty iltaan, jonne meidän päivälipuillamme ei ole asiaa. Siirretty kokonaan eikä tilalle annettu mitään. Joudumme silti maksamaan ihan yhtä paljon kuin ennenkin, toisin sanoen kustannamme iltakävijöiden ohjaustunteja, tavallaan. 

Tähän mennessähän kaikki päivät ovat olleet niin kovin mieluisia myös ohjattujen tuntien puitteissa. Aina salille on iloisin ja odottavin mielin kiiruhdettu, tuskin välipäiviä maltettu pitää. Nyt jos meidän ryhmämme tekisi tenän ja lopettaisi käynnit kokonaan, siirtyisi ns. toisiin tarjontoihin, vallitsisi kyseisellä salilla päivisin tyyni hiljaisuus ja rauha. Tätä nykyähän aamu- ja keskipäivän hetket paikan täyttää iloinen pulputus ja raikuva nauru. 

Ei kai meitä nyt vain lie luultu seniorihuuhkajiksi, joiden lihakset ja nivelet eivät tansseihin eivätkä voimasuorituksiin taivu?

Voi sentään, meidän ikäluokkamme ei koskaan suostune vanhenemaan, perinteisellä tavalla! Mehän pursuamme voimaa ja energiaa, joka suorastaan vaatii haasteita ja vauhtia! Hm, tosin sairauksille emme mekään mitään mahda, mutta meillä on palavaa intoa kuitenkin pyrkiä tekemään mahdottomastakin mahdollista.

No, kunhan tarpeeksi moni antaa pettynyttä palautetta, eiköhän juttuun jonkinlainen ratkaisu saada, ovathan tytöt aina suhtautuneet meihin niin iloisesti, rakentavasti ja hyväksyvästi. Jokin haksahdus kenties... tai ohjaajistakin voi olla tilapäinen puute...

On siis oltava armollinen, eihän me mitään syöjättäriäkään olla, joten annetaan lupa välillä harharetkiinkin - oppia ikä kaikki. 

Kyllä kaikki järjestyy, rauhoitutaanpas mummot nyt! Pikkuinen ryppynyppylä meidän yhteisössämme tällainen. Ystävällisyys, hymy ja hyvä tahto kaiken peittää ja korjaa... Siihen tyyliinhän se Markus-setäkin aikoinaan ohjasti."