VALOPILKUT

Sieluni, mieleni ja sydämeni roikkuu lapseni kantapäillä, kun hän lähtee luotani. Seuraan parvekkeelta hänen menoaan niin kauan, kunnes viimeinenkin vilahdus on kadonnut näkyvistä. Polttava kaipaus ja ikävä astuvat huoneeseen kerallani parvekkeen ovesta. Hiljaisuus humisee ympärilläni ja koetan keksiä jotain, mikä veisi ajatukset toisaalle.

Yksinäisyyteen joskus ennen kaipasin, kun elämä lähiympyröissä kävi liian raskaaksi ja kestämättömäksi, mutta silloin se yksinolo paransi, nyt sillä on täysin päinvastainen vaikutus. Tätä vartenko Elämä minua kasvatti kovin ja karkein kourin? Ei se antanut korvaukseksi iloa eikä hyvää oloa, paratiisista puhumattakaan, antoi vain kuolettavan yksinäisyyden ja ikuisen ikävöinnin. Teki iloisesta ja vilkkaasta optimistista pessimistin, ja se surettaa kovin; lasi oli aina puoliksi täynnä, nyt se on lähes tyhjä. Pessimistisyys syö energiaa, joten ei mikään ihme, että olo on väsynyt, voimaton ja toivoton. Ennen ajattelin, että kaikesta huolimatta hyvää on kaikkialla, kun sen haluaa nähdä, nyt olen sitä mieltä, että kyllä maailma on kiero eikä täällä ole oikeudenmukaisuutta – paha ei saa palkkaansa, päinvastoin se kasvaa ja kukoistaa.

Onneksi olen löytänyt ainakin kaksi valopilkkua uudesta elämästäni; ehkä sillä, että minun piti lähteä kodistani täysin outoon kaupunkiin, jossa ei ollut ennestään yhtään tuttua, oli ihan oikea tarkoituksensa. Ensimmäinen valopilkku on se, että nyt saan olla lähempänä lapsiani ja lapsenlapsiani. Olen ainakin heille vielä tärkeä ja tarpeellinen. Toinen on se, että nyt voin itse päättää olemisistani ja tekemisistäni eikä kukaan enää kontrolloi eikä vahdi.

Siis asiathan ovat ehkä sittenkin jopa paremmin kuin ennen – kun vain tämä kaipaus kotiseudulle vielä joskus laimenisi!

ONKOHAN TÄMÄ AITOA NAHKAA? :D

Pysähdyn kuuntelemaan torikonserttia. Väki istuu terasseilla, itse torilla ja lavan vieressä viihtyy kovin harva, mutta sen ymmärtää – onhan mahdoton helle. Istun penkille, varjoon, ensiapuryhmä seisoo vierelläni, ehkä helteen, ehkä mahdollisten häiriöiden varalta. Kaikki on kuitenkin rauhallista, sillä kukapa jaksaisikaan edes rähinöidä tällaisessa kuumuudessa. Tosin en ole täällä vielä nähnyt yhtään rähinätapausta, kuullut olen kylläkin kaikenlaista, mutta enhän liikukaan ulkona öiseen aikaan.

Vieressäni istuu nuori mies. Ensin luulen, että hänellä on yllään "käärmepuku", mutta tarkemmin vilkaistessani toteankin kaikki ne kiekurat taitaviksi tatuoinneiksi. Iho on virheettömän sileää ja tatuointikoukerot niin kauniin eläviä, että mieleni tekee kokeilla, onkohan se ihan oikeasti pelkkää ihoa. Arvatenkin pidättäydyn kuitenkin kunniasta, naureskelen vain mielessäni, mitähän nuorukainen tuumisikaan, jos pikkuisen mummeroisen pikkuruinen käsi ilmestyisi yllättäen silittämään hänen ihoaan, ehkä jopa kysäisten vaikka, että onkohan tämä aitoa nahkaa! Hih. 

Yhtye soittaa jytää niin hartaasti ja kovin desibelein, että basson jytke tärisyttää konkreettisesti niin maata kuin sydäntänikin, joka hypähtää jokaisen basson iskun tahtiin, joten ellen halua, että sydänparkani hypähtäisi lopulta syliini, minun on paras poistua. Pysähdyn kuitenkin kauempana kuuntelemaan, sillä yllättäen korviini kantautuu äärettömän kaunis melodia, kohta toinenkin, ja kehoni rentoutuu. Nautin loput musiikin annista kirjaston pihalla.

Kannatti sittenkin tulla. Aivoni, mieleni ja kehoni saivat taas siivet. Kiitos!

KUN TÄYTYY JÄTTÄÄ MAA

Kevätauringon säteet

sattuvat silmiini viiltävän kipeinä.

Koskettava viesti

iäisyyden hiljaisesta kutsusta

lennähtää sieluuni

aamutuulen varovaisena kuiskauksena -

valkoinen pursi on nostanut purjeensa.

Tuuli pyyhkäisee yli pihan,

henkäisee kotikoivun oksistoon

ja leijuttaa siitä

talveksi takertuneen lehden maahan,

puhaltaa pihalta

kulkijan jäljet näkymättömiin.

Mutta ne jäljet…

ne jäljet eivät koskaan katoa,

sillä ne on tatuoitu pysyvästi rakastaviin mieliin,

säilytetty syvälle muistojen kammioihin.

Rauhaisaa matkaa valoon!

I´M BACK

Askel rullaa kevyesti, silmät suuntautuvat ikkunasta näkyvään vaihtelevasti vaeltelevaan pilvipeitteeseen. Mieli on raikas, tuulettunut ikävistä ajatuksista ja kiitollisuus hyrisee kohti taivaita. Kiirastuli teki sen, mitä pitikin; poltti tuhkaksi kipeät tunteet, jotka lehahtavat nyt sen silkkisestä sylistä uusin siivin verekseen liitoon. Läpäisin Elämän järjestämän tulikokeen ja Uusi Maailma kaikkine mahdollisuuksineen odottaa.

Telineiden painot eivät rasita, infrapunasaunan hiljalleen hyväilevä lämpö rentouttaa. Olen yksin, silti ympärilläni kuhajaa mielihyvän rauhoittava läsnäolo. Porealtaan kuplat hierovat, silittävät, kuiskivat suloisia sanoja. Altaan vesi kantaa. Kellun silmät kiinni, uneksin.

Kotona totean olemattomat tekokiharat jälleen kerran; hiukset ovat todellakin suoremmat nyt kuin silloin kampaajalle mennessä. Mutta mitä siitä - aurinko sädehtii taas ja linnut lurittelevat. Tartun imuriin.

I´m back.

RAJATON

Rajaton...

Sieluni huutaa...

Missä oot!

Kuljen kivistä rantaa,

ovat varpaat kolhitut,
on mieli murtunut.

Rajaton uni, 

sydämeni kaikuleiri.

Missä oot?