ONKOHAN TÄMÄ AITOA NAHKAA? :D

Pysähdyn kuuntelemaan torikonserttia. Väki istuu terasseilla, itse torilla ja lavan vieressä viihtyy kovin harva, mutta sen ymmärtää – onhan mahdoton helle. Istun penkille, varjoon, ensiapuryhmä seisoo vierelläni, ehkä helteen, ehkä mahdollisten häiriöiden varalta. Kaikki on kuitenkin rauhallista, sillä kukapa jaksaisikaan edes rähinöidä tällaisessa kuumuudessa. Tosin en ole täällä vielä nähnyt yhtään rähinätapausta, kuullut olen kylläkin kaikenlaista, mutta enhän liikukaan ulkona öiseen aikaan.

Vieressäni istuu nuori mies. Ensin luulen, että hänellä on yllään "käärmepuku", mutta tarkemmin vilkaistessani toteankin kaikki ne kiekurat taitaviksi tatuoinneiksi. Iho on virheettömän sileää ja tatuointikoukerot niin kauniin eläviä, että mieleni tekee kokeilla, onkohan se ihan oikeasti pelkkää ihoa. Arvatenkin pidättäydyn kuitenkin kunniasta, naureskelen vain mielessäni, mitähän nuorukainen tuumisikaan, jos pikkuisen mummeroisen pikkuruinen käsi ilmestyisi yllättäen silittämään hänen ihoaan, ehkä jopa kysäisten vaikka, että onkohan tämä aitoa nahkaa! Hih. 

Yhtye soittaa jytää niin hartaasti ja kovin desibelein, että basson jytke tärisyttää konkreettisesti niin maata kuin sydäntänikin, joka hypähtää jokaisen basson iskun tahtiin, joten ellen halua, että sydänparkani hypähtäisi lopulta syliini, minun on paras poistua. Pysähdyn kuitenkin kauempana kuuntelemaan, sillä yllättäen korviini kantautuu äärettömän kaunis melodia, kohta toinenkin, ja kehoni rentoutuu. Nautin loput musiikin annista kirjaston pihalla.

Kannatti sittenkin tulla. Aivoni, mieleni ja kehoni saivat taas siivet. Kiitos!

TOIVO, LUOVU JA ANNA

Kipu.

Möykky, jota silitän.

Kyhmy, jolle juttelen.

Minä rakastan sinua,

koska olet kiinni minussa

ja siten osa minua.

Siispä –

jos sinäkin rakastit minua niin,

että halusit jakaa kehoni,

niin osannet myös luopua,

sillä rakkaushan

toivoo toisen parasta.

Luopuu.

Antaa omastaan.

Toivo siis parastani –

luovu ja anna.

Rakastettu (Juha Tapio)

PAKOON?

Juoksen, juoksen, juoksen... Ahdistusta pakoon juoksen. 

En vain pysty karistamaan sitä kannoiltani. 

Siellä se sinnikkäästi riekkuu, ihan kintereillä, näykkii kantapäitä, niskaa, päätä, sydäntä.

Kymmenen minuutin karkureissu tuo jo pienoisen hien, mutta jatkan, kunnes jalat sanovat että nyt riittää, muuten tulee ihan toppi
ja minun on toteltava.

Telineissä saavat lihakset kyytiä, silti ajatukseni pyörivät aina vaan niissä samoissa ja sydämeni käpristelee. 

Tuskainen huuto kumisuttaa rintaani, pyrkii kaiken aikaa huulilleni, mutta nielen sen aina ja aina vaan takaisin, tungen sen sydämeni unohduksen komeroon ja läimäsen salpojen taakse. 

Silti se rymistelee siellä, takoo seiniä, jytisyttää ovea. 

Ravisuttaa koko laitosta. 

Vielä toistaiseksi salpa pitää sen piilossaan, saa nähdä, koska liitokset pettävät ja kammiot täyttyvät. 

Ja maailma...

Poreallas kuohuu ja kuplii väsyneen kehoni ympärillä. 

Survon piinani pistävät tikarit sen pyörteileviin poreisiin, mutta sekään ei auta; piikit palaavat kurittamaan. 

Uupumispiste löytyy viimein uima-altaasta 

ja verkkaisesti palaan asuntooni. 

Vieraat kadut ovat muuttuneet nyt jo kutakuinkin tutuiksi; olenhan kuukausia sahannut niitä ees ja taas, ajatuksia paeten.

Kuuntelen hiljaisuutta. Miten se soikaan!