torstai 17. maaliskuuta 2011

PURSUAVIA SYDÄMIÄ

Peppi leikkeli mummin hänelle ostamat sangen mieluisat leggingsit, kun suuttui Pinjalle, mutta ratkesi tätä kertoessaan katkeraan itkuun. Mummin sydän läikähteli säälistä ja vähän mielipahastakin, vaikka tokihan lapsen tuli nähdä, että hänen raivonsa pystyy satuttamaan niitäkin, joihin se ei edes kohdistu,  Myöhemmin Peppi  mainitsi kokeilevansa, jospa hän tekisikin niistä sortsit, mutta mummi otti leikatut ihanuudet kassiinsa ja aikoi keksiä niille kotonaan jonkin ratkaisun....

Seuraavan päivän balettitunnille mentäessä Peppi muisti tarvittavat ovikoodit, joita ei ollutkaan vain yksi... Mutta viimeisen sai Pinja kuitenkin näppäillä siskon ohjeitten mukaan, onnellinen hän. Pukuhuoneesta sitten kiidettiin raketin/hissin kyydissä salin eteisaulaan, jossa temppukavereita pulisi pilvin pimein.

Tunnin jälkeen nautittiin Kampin buffetista, jolle ukki ja enokin ennättivät. Pinja sai lasten noutopöydästä lautaselleen kanankoiven, muuta ei halunnut, mutta sitten hän pysähtyi ihailemaan miten kivasti se liikkui lautasella... ja kivastihan se sitten liukahtikin reunan yli lattialle... Oi ja voi...Huokausten sävel soi...

Ruokailun jälkeen tarkastettiin Amos Anderssonin museo, jonka lattialla Pinjan piti välillä lepäillä, väsytti, nääs... Ja kotona mitattiin kuumekäyriä, jotka nousivat ja nousivat. Lääkityksen ja unen jälkeen hän meni sitten kuitenkin suihkuun ja sieltä palattuaan hän lauleskeli lastenhuoneessa, ilmestyi sitten olohuoneeseen yöpuku päällään ja siinä muina miehinä, ohimennen ilmoitti laittaneensa äidin pikkarit jalkaansa … Kun mummi kurkisti yöpuvun uumeniin, niin jestas sentään, todellakin yöhousujen vyötärön yli pilkisti/pursusi mustaa...

Telkkaria katsellessaan lapsi lauleskeli, että sinä olet lämmin hellyyteni ja kietoi samalla äidin villatakkia ympärilleen. Äiti oli nimittäin Pepin kanssa jossain ulkona viettämässä kahdenkeskistä aikaa.

Ukin ja mummin sydämet saivat taas aiheen pursuta...


keskiviikko 16. maaliskuuta 2011

HEI LAUKKAA RATSU REIMA...

Mummi vei lapset päiväkotiin. Satoi lunta ja hän tuumi, että nyt ollaan kaikki kuin karhuja, mummikin ihan oikea karhumummi. Peppi huomautti ettei hän nähnyt mummissa mitään karhua, joten tarinansa vahvistukseksi tämän oli väitettävä omaavansa korvat jotka voi vetäistä pään sisään ja heilutella niitä siellä. No, sitäkään ei kyllä uskottu...

Päiväkotiin päästyä lapset kailottivat isoon ääneen, että äiti ja mummi kilpailevat siitä, kumpi ensiksi ennättäisi iltapäivällä heitä hakemaan. Päiväkodissa aikoivat seurata tilannetta ja jännittää mukana. 

No, mummi taisi sen kilpajuoksun voittaa ja haettuaan lapset hän suostui kotona pyramidin muodostukseen. Helpottaakseen elämäänsä hän ehdotti, että hän voisi olla se ylin kivi, mutta Peppi luuli etteivät he Pinjan kanssa jaksaisi kannatella (vaikka mummi paljasti olevansa niin hieno ja hentoinen, ettei häntä edes huomattaisi), joten mummi ja Pinja muodostivat perustan, jolle Peppi nousi. Pinja tietenkin könähteli pitkäkseen ihan tahallaan, jolloin ylin kerros aina kierähti alas ja riemu helisi katon kautta kai koko taloon. Rönötettiin lattialla päällekkäin, lomittain, sikin sokin. Ja naurettiin. Hervottomasti. Harmi, ettei kukaan ollut ottamassa kuvaa... 

Sitten mummiraiska komennettiin vielä ratsuksikin. Hei laukkaa ratsu reima... Onneksi polvien alla oli patja, joten ratsu kesti urheasti senkin koettelemuksen, vaikka kannukset kyllä melkoisesti polttelivatkin kylkiä. 

Pinjan näkymättömät ponit riehuivat taustalla. Ähättelivät kuulumattomin kuiskauksin...

tiistai 1. maaliskuuta 2011

YLIMÄÄRÄISIÄ SYDÄMENLYÖNTEJÄ

Huh, vieläkin sydän on syrjällään. Ajoin äsken kotiin kuntosalilta. Äkkiä jostakin pölähti kaksi koululaista ja sivuilleen vilkuilematta he lähtivät ylittämään tietä. Jarrutin pumppaamalla, mutta tie oli jäinen ja auto sutisi vain heitä kohti. Lapset pysähtyivät vielä keskelle tietä katsomaan lähestymistäni ja ennätin jo ajatella, että nyt ne jäävät alle enkä minä mahda sille yhtään mitään... Onneksi he älysivät lähteä juoksemaan!

Ajoin normaalia taajamanopeutta ja lumipenkka esti näkemästä lasten lähestymistä. Jos he olisivat jääneet autoni alle, olisinkohan selviytynyt siitä ikinä?

LUETUIMMAT