KIVI TÄHTIEN TAKAA

Hain tänään blogikirjan painosta. Nyt se on vihdoinkin käsin kosketeltavissa, silmin katseltavissa. Tosin sivuasettelu alkulehdillä ei ihan mennyt nappiin enkä kaikkia kappalejakoja jaksanut vedosvaiheessa tarkistaa, ja oikean reunan tasaus ... (se kyllä harmittaa julmetusti, mutta lohduttelen itseäni sillä, että päähenkilöhän on muutenkin vapaaeläjä eikä häntä kahlita voi, joten miksipä kirjaakaan pitäisi kurissa pitää?), mutta nehän ovat vain ulkokuorta, tärkein lie sisältö!? :)

Vein sen paikalliseen Prismaan myyntiin ja huomenna koetan saada kirjakaupan ilahtumaan tuotoksestani. ;) Niin, ja sitten tietysti vielä Suomussalmen kirjakauppaan, paikalliset ehkä kiinnostuvat... no, yhm... sehän riippuu... Ja kyllähän se Kirjavälityksen kautta taitaa hiipiä muihinkin kirjakauppoihin, nettisellaisiin ainakin...

Muista en tietenkään mitään mene sanomaan, mutta itseäni asia ilahduttaa kovasti, sillä siinähän on minun oman elämäni alkutahdit painettuina, satojen tuntien työn tuloksena, päivien ja öitten hedelmänä, satuelämänä. =D

Jatkoa kirjoitan koko ajan, mitä nyt kesällä olen näiden kahden kirjan valmistumisprosessin myötä joutunut luppoamaan. Mutta perusjutut ovat jo koneella kahdesta seuraavasta tuotoksesta. Kustantajille en ehkä vieläkään tarjoa näitä uusia, vaikka Hän mutisee jotain hienovaraisesti (muuten Hän kyllä kannustaa minua puuhaan kaikin tavoin), MUTTA minä sanon, että jokainen harrastushan maksaa ja jos mulla ei enää muihin harrastuksiin juuri riitäkään aikaa, niin mitä sitten? Tämä on minun nykyinen elämäni, työni ja harrastukseni, täysin ja pidättelemättömästi. Ennen kirjoitin salaa, mutta nyt ihan julkisesti, joten mikä ihmeellinen valo ja avaruus minua ympäröikään!!!

Enhän minä mikään ruuneperi ole, kukapa olisi, mutta pääasiahan tässä onkin se, että viimeinkin saan uppoutua lapsesta asti haaveilemaani maailmaan. Siis ainakin jokin unelma täyttyy, vaikka niin monen muun pilvilinnan olen nähnyt liihottelevan äärettömyyksiin, kauas lyhyitten käsipatujeni ulottuvilta.

VAIN UKIT VOIVAT TIETÄÄ PILVIÄHIPOVISTA JUTUISTA...

Peppinja valmistautui saunaan. Ukki lähti käväisemään työpaikallaan ja kaasutteli pihasta. Peppi juoksi kiireissään mummin luo.

- Mulla on ukille asiaa! hän toimitti ja hyppeli kärsimättömänä ympäri huonetta.

- Ukki taisi ennättää lähteä jo, mummi vastasi.

- Ei kun se on vielä kävelemässä autolleen, pikkuinen uskoi.

- Kyllä se ehti ajaa jo pihalta pois. Osaisinkohan minä auttaa?

- Et! tuli määrätietoisesti ja kohta kuului tuskainen hätäily äidin luota.

Äiti tiedusteli, mitä asiaa lapsella ukille olisi.

- Mä haluaisin tietää, mistä ne pilvet tulevat!

- Kysy mummilta, jospa se tietäisi.

- En, ukilta se pitää kysyä! Kädet kohosivat uhmaten rinnalle ristiin ja suu mutrusi.

Saunaan suostui kuitenkin menemään ukkia odotellessa. Tämä oli tehnyt lapsia varten pikkuisen vastan ja äiti lapsineen kiipesi lauteille se mukanaan.

Hetken kuluttua Pinja ilmestyi mummin luo.

- Joko sinä kävit saunassa? tämä hämmästyi.

- Jo.

- Peseydyitkö?

Pään pudistus.

- Kyllähän saunassa pitää peseytyä, mummi tuumi ja talutti lapsen pesuhuoneeseen takaisin.

Saunassa leijui ihanasti koivunlehtien tuore tuoksu. Äiti ropsutteli lauteilla hykertelevää Peppiä varovasti saunavihdalla. Pinja oli ketterästi karannut, kun häntä oli yrittänyt vihtoa, ei oikein vissiin tykännyt hommasta.

Kun Peppinja oli lopettanut saunomisen, palasi ukkikin ja Peppi pääsi vihdoinkin kysymään tärkeän kysymyksensä. Ukki selitti asian vesihöyryineen kaikkineen ja vihdoinkin lapsi oli tyytyväinen.

Vain ukit voivat tietää pilviä hipovista jutuista.

JA TAAS YKSI 40-VUOTISJUHLA!

Ylioppilaskirjoituksista oli kulunut 40 vuotta. Koska vanha koulurakennuksemme oli parhaillaan peruskorjattavana emmekä päässeet moikkaamaan sitä, niin kokoonnuimme aluksi Ämmänsaaren Vanhaan Kurimoon. Lähes 50:stä silloin kirjoittaneesta paikalle ilmestyi hieman alle 30. Tervehdimme, tuijotimme toisiamme, pinnistelimme... Oota oota, kyllä minä muistan, sinä oot se... se... Toiset tunnisti entiseltä näöltään, toiset olivat muuttuneet paljonkin. Ainakin poikien hiukset olivat kokeneet muutoksia; joillekin oli kasvanut letti, joillakin päälaki kuulsi harventuneen tukan alta. Meille kaikille oli kuitenkin päähän hiipinyt harmaan viehko vivahdus.

Sitten siirryimme nauttimaan perinteisiä kainuulaisia ruokia keittoineen ja kukkoineen.
Ruokailun jälkeen seurasi esittelykierros ja lyhyt katsaus kunkin menneisyyteen. Neljä oli siirtynyt jo verhon toiselle puolelle ja pidimme hetken hiljaisuuden heidän muistolleen. Vihlaisi kipeästi - kuinka moni meistä olisi seuraavaan tapaamiseen mennessä yhä jäljellä?
Monenlaista ammattia tuli esille, jotkut olivat jo elakkeellakin, jotkut ihan sen kynnyksellä. Kertojilta kyseltiin lisätietoja, vitsailtiin ja naurettiin. Jokainen taisi jännittää etukäteen, laskea, milloin oma vuoro tulisi kohdalle, mutta kaikki saivat siitä huolimatta kerrotuksi tarinansa, joku lyhyemmän, toinen pitemmän kaavan kautta.

Kunnanjohtaja antoi sitten katsauksen Kainuun ja eritoten Suomussalmen nykytilanteesta. Osa kuunteli sitä ilmiselvän skeptisesti, osa kyseli tarkennuksia. Jokainen kyllä tiesi, että säästetty on, mutta millä hinnalla! Lääkäripalvelut kaikonneet kymmenien, viikonloppuisin satojenkin kilometrien päähän, siis melkein saavuttamattomiin. Vanhukset, nämä maamme jaloilleen nostaneet ihmiset odottavat avustajaa kodeissaan tai laitoksissa märkine vaippoineen ja pesemättömine vartaloineen. Hoitajat eivät ehdi millään kaikkea, sillä heidät on minimoitu, säästösyistä jälleen, mistäpä muusta! Kouluja lopetettu ja lapset koottu mammuttirykelmiin, joissa ei millään voi kokea samaa turvallisuutta, jota pienet koulut tarjoavat...
No, perimmäinen tarkoitus on varmaankin ollut hyvä. Jospa nuo kaikki olisivat vain niitä alkukangerteluja…

Täytekakkukahvittelun jälkeen risteilimme Kianta-laivan kannattelemina viimaisella ja sateisella Kiannalla tuulipukuihin tiukasti pakattuina. Ja illalla kokoonnuimme Kiannon Kuohujen kabinettiin, osa söi, osa oli aterioinut jo kotona. Seurusteltiin.

Kun musiikkia ei alkanut kuulua, saatiin kyselyihin vastaukseksi, että päätähti, Tommi Läntinen, saapuisi vasta klo 23 - sitä ennen ei kuulemma tule musiikkia! Voi hyvät pieksut sentään: eivät voineet edes levyjä soittaa, että vipajava tanssijalka olisi saanut kaipaamaansa liikettä!

Onneksi hoksattiin karaokebaari ja suunnattiin sinne, sillä eihän siellä salissa enää mitenkään voinut olla, kun se tähti vihdoin puoliltaöin tuli kamalalla mökällä, sellaisella, ettei siinä juuri puhuttu. Karaoken tahdissa sitten koetettiin tanssia, vaikka osa lauluista valitettavasti kirskuikin musiikkikorvan ääripäissä. Onneksi oli muutamia helmiäkin mukana; ainakin erään luokkatoverimme vaimo lauloi aivan ihanasti ja häntä olisi kuunnellut vaikka koko loppuillan.
Puolenyön jälkeen väki rupesi kaikkoamaan, mutta jotkut meistä viihtyivät karaokebaarissa lähes viimeiseen tappiin asti. Joten mukavaa oli! Yhteyttä voisi kyllä pitää näiden kokoontumisten välilläkin.

Seuraava tapaaminen sovittiinkin sitten jo viiden vuoden päähän, sillä tässä iässä ei arvaa enää kovinkaan monia kymmeniä vuosia jättää väliin. Tosiasia, mi asettaa elämänarvot jonkinlaiseen uusiojärjestykseen. Ainakin pitäisi.

TERVETULOA, PEPPINJA!

Mummi oli nostelemassa karjalanpiirakoita pöydälle, kun hän kuuli auton kaartavan pihaan. Hän meni ovelle. Kun se aukesi, takana seisoi malttamaton Peppinja.

Peppi kohotti molemmat kätensä: - Mummi!

- Moi, nelivuotias! mummi huudahti ja halasi. Peppi jatkoi sisälle ja Pinja käveli vuorostaan mummin syliin.

- Ja moi, kohta kolmivuotias! mummi kuiskasi ja rutisti.

- Ja tässä kolmikymmennelivuotias, naurahti tytär astellessaan lasten jälkeen tervetulohalaukseen. Vävy oli ulkomailla ja tulisi seuraavalla viikolla. Hän jäi ilman halia. Ukki sen sijaan ei jäänyt. - Moi sinäkin, kuusikymppinen, nauroi mummi tämän tullessa viimeisenä laukkujen kanssa.

- Mummi, auta mun kengät pois, Peppi pyysi ja tottahan mummi sen teki.

Pinjan jalkineet riisui äiti ja tyttö selitti: - Äiti osti mulle ihan uudet kengät.

- Niinkö? äiti ihmetteli ja mumminkin mielestä kengät näyttivät ihan Pepin vanhoilta, mutta jos ne lapselle olivat uudet, niin sitten olivat.

Parivaljakko syöksyi tuttujen lelujen kimppuun ja kiikutti sitten punaiset pikkutuolit telkkarin eteen vierekkäin. Siinä ne odottaisivat hetkiä, jolloin Nalle Puh ja kumppanit ilmestyisivät ruudulle. Yhden DVD:n oli Pinja viimeksi koirana ollessaan tuhonnut hampaillaan, mutta olihan niitä mummilla onneksi takanaan muitakin.

- Onko sulla meille yllätystä? Peppi kysyi mummilta. Tämä ei heti muistanut, oliko, vaikka tavallisestihan hän sellaisen oli aina järjestänyt. Aikansa mietittyään hän sitten lupasi, että jos huomenissa katsotaan tarkemmin, niin jotain saattaisi löytyäkin. Hän ei vain pystynyt muistamaan, mitä kaikkea olikaan pitkin vuotta kerännyt kaappeihinsa lapsia silmällä pitäen.

Matka oli mennyt hienosti, kaikki olivat huolehtineet omista matkalaukuistaan, leikkivaunussa oli leikitty ja kiipeilty, niin kyllä myös ravintolavaunussakin… Pinja oli nukkunut vähän aikaa äitinsä käsivarsilla ja hetken Pepinkin sylissä.  Olipa vaunusta löytynyt uusia ystäviäkin, joiden kanssa oli vaihdettu osoitteita, asuivat kuulemma samoilla kotitanhuvilla.

Ukki kiikutti lapset ennen iltapalaa pesulle ja pikkupurtavan jälkeen Peppinja suoriutui itsenäisesti yöpyjamiinsa. Peppi asettautui kirjan kanssa ukin ja mummin keskeen ja Pinja äitinsä kanssa toiseen huoneeseen. Tosin Pinjakin haikaili tuokion ukin ja mummin sänkyyn, mutta suostui sitten muuhun ratkaisuun.

Ukki luki iltasatua hetken ja sitten Peppi köllähti kyljelleen, sulki silmänsä ja oli unessa. Toisestakaan huoneesta ei kuulunut hisahdustakaan. Olihan takana pitkä junamatka ja kellokin lähenteli jo puoltayötä.

MUMMI, MEILLÄ ON KENGÄT JALASSA…

Puhelin soi. Peppinjahan siellä. Kuulokkeessa hengitettiin.

Mummi sanoi varovasti: - Moi.

- Moi. Meillä on kengät jalassa. Me tullaan sinne! kaikui riemukas ääni luurista.

Mummi ei erottanut, kumpi puhui, kieku vai kaiku, äänet ovat ihan samanlaiset ja nuorempikin on oppinut käyttämään sanoja taidokkaasti, joten ei se mikään ihme olekaan.

- Ihanaa, mummi vastasi. – Tervetuloa!

- Nyt mä pyöritän sua, ilmoitti ääni.

- Pyöritä vain, mummi lupasi.

Kun vähään aikaan ei kuulunut mitään, hän tiedusteli: - Joko olet pyörittänyt tarpeeksi?

Vastausta ei ilmeisesti joudettu antamaan, sillä pakkaustoimet kahisivat taustalla. Näköjään puhelimen ja siinä samalla mumminkin pyörittäminen oli päättynyt.

- Moi moi, kuului vielä hätäisesti ja hädin tuskin mummi ennätti toivottaa hyvää matkaa, kun luurista rupesi kuulumaan tuut tuut tuut. Kiireinen reissumies karkasi keräämään teepaitoja, pikkareita, sukkia, sortseja...

Ukki haki kaksi turvaistuinta autoon. Nyt vain oottelemaan iltaa, junaa ja Peppinjaa.

SYNNYTYSKIPUILUA?

Mihinkäs tässä oikein osaisi asettua? Olo on levoton, jalat teputtavat, sormet naputtavat. Kirjavedosta tässä odottelen, jälleen kerran uutta, nyt toivottavasti viimeistä silausta siitä. Mahtavat pian ilmoitella sieltä, että piä muija kirjasi, meillä ei ole aikaa silautella koko ajan…

Mutta eiväthän ne niin sano, ei suinkaan - he pysyvät kohteliaina, huolimatta siitä että minä hästään kimpussa kuin herhiläinen, koetan ohjeistaa, vaikka en itse ymmärrä höykäsen pöläystä koko painohommasta. Tosin koko ajanhan tässä oppii, ihmeesti nyt tiedän kaikenlaista, senkin, että omakustanteen tekijän on määrättävä, mitä ja miten tehdään ja oltava huolellinen, että kertoo oikein tahtonsa fonttia ja sivuasettelua myöten.

No sehän tipautti minut, tunteilla ratsastajan, tietenkin ensi hurmion jälkeen varsin kovakouraisesti satulasta: Miten minä muka osaisin? Oi, perun koko jutun!

[Vieläkin naurattaa, miten luulin, että minun olisi laitettava täältä mahdollisimman isofonttinen teksti A5-kokoa varten, kun olin itse muka tulostanut sen siihen kokoon ja kauhistellut, miten pientä pränttiä tuli, MUTTA EN VAIN OLLUT HUOMANNUT, ETTÄ TULOSTIN KOKO A4-SIVUN SILLE A5-SIVULLE! Mahtoi niitä kirjapainossa hymyilyttää… ]

Mutta hiljaa hyvä tulee. Kärsivällisesti minua neuvotaan, ohjataan ja esitellään eri mahdollisuuksia. Ihaninta kuitenkin on, että kukaan ei pyri sorkkimaan varsinaisen käsikirjoituksen sisältöä, mieleni synnyttämää tekstiä! Eikä tarvitse järjestää virallista julkistustilaisuutta – saan tehdä sen täältä kotoa käsin, kasvottomana.

Kirjan kansikuvan taiteilin aluksi itse, kun en hirvinnyt ketään vaivata tekemään sitä, leikkasin kuvia, liimasin ja skannasin. Sitten se minun irrallinen, jälkeenpäin lisätty kylkiluuni kertoi, että koneella tehden alusta alkaen tulisi parempaa jälkeä.

No, kummipoika aloitti kuvankäsittelyn, mutta hänellä työ jäi vähän kesken, kun armeijassa odotettiin lomalta palaavaksi. Sitten lanko koetti vaihtaa väriä toisenlaiseksi. Sitä tiedostoa en hätäpäissäni osannut avata ja lopulta oma vävyni muotoili kuvan loppuun ja tulos lähetettiin kirjapainolle. Siellä he yrittivät saada siitä iloisemmanvärisen, mutta silti kannesta tuli liian tumma, varsinkin jos ajatellaan, että kenties joku lapsikin sen joskus lukisi. Ei itseni ainakaan tehnyt mieli avata moista opusta! Kirjapainollahan oli käytössään vain se minun antamani kuva, joten paljonkaan he eivät voineet sille tehdä.

Taas käännyin epätoivoisena vävyni puoleen ja tämä armas ottopoikani valmisti minulle kokonaan uuden kirjankannen teksteineen päivineen, iloisemmilla ja valoisammilla väreillä. Peräti kolme versiota työsti. Se siunattu!

Lähetin kaksi niistä kirjapainolle ja he tekivät vedoksen, hyväksyin niistä sen vihertävätekstisen ja nyt olen lähettänyt vihoviimeisen tekstitoivomuksen, nimilehden muotoilun.

Ja nyt odotan, en uskalla poistua kotoa mihinkään, hiirulaiset vilistävät selässäni ja perinteiset perhoset lepattavat mahassani. Tottahan minun nyt on oltava heti vastaamassa sähköpostiin, johan se kohteliaisuuskin sen vaatii! Ja kiitollisuus…

Kun olisi aikaa opetella se taittohomma!