keskiviikko 1. heinäkuuta 2009

SYNNYTYSKIPUILUA?

Mihinkäs tässä oikein osaisi asettua? Olo on levoton, jalat teputtavat, sormet naputtavat. Kirjavedosta tässä odottelen, jälleen kerran uutta, nyt toivottavasti viimeistä silausta siitä. Mahtavat pian ilmoitella sieltä, että piä muija kirjasi, meillä ei ole aikaa silautella koko ajan… Pyörittelee silmiään

Mutta eiväthän ne niin sano, ei suinkaan - he pysyvät kohteliaina, huolimatta siitä että minä hästään kimpussa kuin herhiläinen, koetan ohjeistaa, vaikka en itse ymmärrä höykäsen pöläystä koko painohommasta. Tosin koko ajanhan tässä oppii, ihmeesti nyt tiedän kaikenlaista, senkin, että omakustanteen tekijän on määrättävä, mitä ja miten tehdään ja oltava huolellinen, että kertoo oikein tahtonsa fonttia ja sivuasettelua myöten.

No sehän tipautti minut, tunteilla ratsastajan, tietenkin ensi hurmion jälkeen varsin kovakouraisesti satulasta: Miten minä muka osaisin? Oi, perun koko jutun!

[Vieläkin naurattaa, miten luulin, että minun olisi laitettava täältä mahdollisimman isofonttinen teksti A5-kokoa varten, kun olin itse muka tulostanut sen siihen kokoon ja kauhistellut, miten pientä pränttiä tuli, MUTTA EN VAIN OLLUT HUOMANNUT, ETTÄ TULOSTIN KOKO A4-SIVUN SILLE A5-SIVULLE! Mahtoi niitä kirjapainossa hymyilyttää… Nolo]

Mutta hiljaa hyvä tulee. Kärsivällisesti minua neuvotaan, ohjataan ja esitellään eri mahdollisuuksia. Ihaninta kuitenkin on, että kukaan ei pyri sorkkimaan varsinaisen käsikirjoituksen sisältöä, mieleni synnyttämää tekstiä! Eikä tarvitse järjestää virallista julkistustilaisuutta – saan tehdä sen täältä kotoa käsin, kasvottomana.

Kirjan kansikuvan taiteilin aluksi itse, kun en hirvinnyt ketään vaivata tekemään sitä, leikkasin kuvia, liimasin ja skannasin. Sitten se minun irrallinen, jälkeenpäin lisätty kylkiluuni kertoi, että koneella tehden alusta alkaen tulisi parempaa jälkeä.

No, kummipoika aloitti kuvankäsittelyn, mutta hänellä työ jäi vähän kesken, kun armeijassa odotettiin lomalta palaavaksi. Sitten lanko koetti vaihtaa väriä toisenlaiseksi. Sitä tiedostoa en hätäpäissäni osannut avata ja lopulta oma vävyni muotoili kuvan loppuun ja tulos lähetettiin kirjapainolle. Siellä he yrittivät saada siitä iloisemmanvärisen, mutta silti kannesta tuli liian tumma, varsinkin jos ajatellaan, että kenties joku lapsikin sen joskus lukisi. Ei itseni ainakaan tehnyt mieli avata moista opusta! Kirjapainollahan oli käytössään vain se minun antamani kuva, joten paljonkaan he eivät voineet sille tehdä.

Taas käännyin epätoivoisena vävyni puoleen ja tämä armas ottopoikani valmisti minulle kokonaan uuden kirjankannen teksteineen päivineen, iloisemmilla ja valoisammilla väreillä. Peräti kolme versiota työsti. Se siunattu!

Lähetin kaksi niistä kirjapainolle ja he tekivät vedoksen, hyväksyin niistä sen vihertävätekstisen ja nyt olen lähettänyt vihoviimeisen tekstitoivomuksen, nimilehden muotoilun.

Ja nyt odotan, en uskalla poistua kotoa mihinkään, hiirulaiset vilistävät selässäni ja perinteiset perhoset lepattavat mahassani. Tottahan minun nyt on oltava heti vastaamassa sähköpostiin, johan se kohteliaisuuskin sen vaatii! Ja kiitollisuus…

Kun olisi aikaa opetella se taittohomma!


Ei kommentteja:

LUETUIMMAT