Ylioppilaskirjoituksista oli kulunut 40 vuotta. Koska vanha koulurakennuksemme oli parhaillaan peruskorjattavana emmekä päässeet moikkaamaan sitä, niin kokoonnuimme aluksi Ämmänsaaren Vanhaan Kurimoon. Lähes 50:stä silloin kirjoittaneesta paikalle ilmestyi hieman alle 30. Tervehdimme, tuijotimme toisiamme, pinnistelimme... Oota oota, kyllä minä muistan, sinä oot se... se... Toiset tunnisti entiseltä näöltään, toiset olivat muuttuneet paljonkin. Ainakin poikien hiukset olivat kokeneet muutoksia; joillekin oli kasvanut letti, joillakin päälaki kuulsi harventuneen tukan alta. Meille kaikille oli kuitenkin päähän hiipinyt harmaan viehko vivahdus.
Sitten siirryimme nauttimaan perinteisiä kainuulaisia ruokia keittoineen ja kukkoineen. Ruokailun jälkeen seurasi esittelykierros ja lyhyt katsaus kunkin menneisyyteen. Neljä oli siirtynyt jo verhon toiselle puolelle ja pidimme hetken hiljaisuuden heidän muistolleen. Vihlaisi kipeästi - kuinka moni meistä olisi seuraavaan tapaamiseen mennessä yhä jäljellä?
Monenlaista ammattia tuli esille, jotkut olivat jo elakkeellakin, jotkut ihan sen kynnyksellä. Kertojilta kyseltiin lisätietoja, vitsailtiin ja naurettiin. Jokainen taisi jännittää etukäteen, laskea, milloin oma vuoro tulisi kohdalle, mutta kaikki saivat siitä huolimatta kerrotuksi tarinansa, joku lyhyemmän, toinen pitemmän kaavan kautta.
Kunnanjohtaja antoi sitten katsauksen Kainuun ja eritoten Suomussalmen nykytilanteesta. Osa kuunteli sitä ilmiselvän skeptisesti, osa kyseli tarkennuksia. Jokainen kyllä tiesi, että säästetty on, mutta millä hinnalla! Lääkäripalvelut kaikonneet kymmenien, viikonloppuisin satojenkin kilometrien päähän, siis melkein saavuttamattomiin. Vanhukset, nämä maamme jaloilleen nostaneet ihmiset odottavat avustajaa kodeissaan tai laitoksissa märkine vaippoineen ja pesemättömine vartaloineen. Hoitajat eivät ehdi millään kaikkea, sillä heidät on minimoitu, säästösyistä jälleen, mistäpä muusta! Kouluja lopetettu ja lapset koottu mammuttirykelmiin, joissa ei millään voi kokea samaa turvallisuutta, jota pienet koulut tarjoavat...
No, perimmäinen tarkoitus on varmaankin ollut hyvä. Jospa nuo kaikki olisivat vain niitä alkukangerteluja…
Täytekakkukahvittelun jälkeen risteilimme Kianta-laivan kannattelemina viimaisella ja sateisella Kiannalla tuulipukuihin tiukasti pakattuina. Ja illalla kokoonnuimme Kiannon Kuohujen kabinettiin, osa söi, osa oli aterioinut jo kotona. Seurusteltiin.
Kun musiikkia ei alkanut kuulua, saatiin kyselyihin vastaukseksi, että päätähti, Tommi Läntinen, saapuisi vasta klo 23 - sitä ennen ei kuulemma tule musiikkia! Voi hyvät pieksut sentään: eivät voineet edes levyjä soittaa, että vipajava tanssijalka olisi saanut kaipaamaansa liikettä!
Onneksi hoksattiin karaokebaari ja suunnattiin sinne, sillä eihän siellä salissa enää mitenkään voinut olla, kun se tähti vihdoin puoliltaöin tuli kamalalla mökällä, sellaisella, ettei siinä juuri puhuttu. Karaoken tahdissa sitten koetettiin tanssia, vaikka osa lauluista valitettavasti kirskuikin musiikkikorvan ääripäissä. Onneksi oli muutamia helmiäkin mukana; ainakin erään luokkatoverimme vaimo lauloi aivan ihanasti ja häntä olisi kuunnellut vaikka koko loppuillan.
Puolenyön jälkeen väki rupesi kaikkoamaan, mutta jotkut meistä viihtyivät karaokebaarissa lähes viimeiseen tappiin asti. Joten mukavaa oli! Yhteyttä voisi kyllä pitää näiden kokoontumisten välilläkin.
Seuraava tapaaminen sovittiinkin sitten jo viiden vuoden päähän, sillä tässä iässä ei arvaa enää kovinkaan monia kymmeniä vuosia jättää väliin. Tosiasia, mi asettaa elämänarvot jonkinlaiseen uusiojärjestykseen. Ainakin pitäisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti