USVANOITA

Sataa, sataa… 

Yö heittää huntuaan. 

Mietteisiin, syviin, vaipunut 

mies harhaa, 

uupunut. 

Häilyen takaa auteren 

käy usvanoidan tie. 

Se kietoo viittaan hämyiseen, 

luo pilvilinnain vie. 

Pois unohtuu, 

pois katoaa 

maailma kavala. 

On usvanoidan linnassa 

tuntoja rikkaita. 

Sarastus noidan karkottaa, 

jää jälkeen viitan usva. 

Lumous häipyy, hajoaa, 

räjähtää rinnan tuska. 

Käy riemuin linnut laulamaan, 

heläjää metsän urut. 

Ei suostu korva kuulemaan, 

ei laannu sielun surut. 

Hiljalleen hiipii unohdus, 

ei itke enää kaipaus. 

Varoen kuiskii ikuisuus, 

helähtää hiljaisuus. 

(Kirjoitin tämän noin 12-vuotiaana. :) 

Löytyy mm. kirjastani Tyhjä Kirja, sivulta 100-101)

TÄÄ PÄIVÄ MEIDÄT YHDISTÄÄ...

Hääpäivä. Neljäskymmenes toinen... Monta, monta vuotta, joista suuri osa on hukkunut tapahtumien vyöryyn. Mutta elämä on tarkoitettu elettäväksi eikä niiltä koukeroilta eikä mutkilta kukaan säästy. Kasvamiseenhan se kaikki kuuluu...

Pääosin kuitenkin hyviä vuosia on lipunut ja myrskynnyt elämänvirrassamme. Kiitos!

IKUISUUKSISTA IKUISUUKSIIN

Jos sataisi tulta ja tulikipunoita, 

jos taivas syöksisi kiviään, 

en antaisi lieskojen viedä sinua. 

En sinua, 

en yksin ainakaan. 

Ne ottakoot mukaansa 

meidät molemmat. 

Ne viekööt meidät 

erämaiden rosoisimpiin kivikoihin. 

Ne nakatkoot meidät 

kurjimmista kurjimpiin ryteikköihin 

- mihin tahansa - 

kunhan saan olla luonasi. 

Kunhan vain saan viettää kanssasi 

maailmankaikkeuden jokaisen viipyvän tuokion, 

sen äärettömät, mittaamattomat hetket. 

Ikuisuuksista ikuisuuksiin... 

HOURE

Kello on kaksi. Öinen hämäryys verhoaa maailman, pääni humisee, se on täynnä sanoja joita en pääse kirjoittamaan parhaimpaan luomisaikaani eli kahden ja kuuden välillä aamuyöstä. Pyörin vuoteellani, kirjaimet täyttävät pääni... Menenkö sekaisin?

Sitten kai hourin jo. Odotan unta, lillun pehmeästi unen ja valveen välimaastossa. Hämärästi kuulen, miten joku astelee hiljaa huoneeseen, erotan varovaiset askeleet selvästi, ne ottavat pehmeän kaiun lattiasta. Se Joku seisahtuu vuoteeni viereen, katselee hetken, sitten paljaat sääreni peitellään huolellisesti. Peitto painaa, tulee kuuma, hiki ja potkin jalkani taas vapaiksi. 

(Hän se ainakaan ei ollut, tarkistin aamulla...)

PIEN ON TUOSSA MATKALAINEN...

Oi mikä tärkeä päivä tänään perheessämme onkaan! Pepille nimittäin aukeaa tänään opin ohdakkeisen tien ensimmäinen, salaperäinen ja ikimuistoinen portti. Oihhhh...

Melkein muistan tuon suloisen päivän itsekin... Miten tunsinkaan silloin astuvani suorastaan pyhälle paikalle, kauan kaivatulle, malttamattomasti odotetulle, olkoonkin se vain pienen syrjäkylän kaksiopettajaisen koulun piha, jonka vastakkaisilla puolilla koulu ja asuntola tarkkailivat toisiaan. Ja sinne asuntolaanhan sen pienen seitsenvuotiaan tyttösen oli muiden lailla asetuttava, olipa koti-ikävä kuinka suuri tahansa...

Peppinjan toinen osapuoli, Pinja, aloittaa eskarinsa varmaan lähes yhtä suurin odotuksin kuin siskonsa aloittaa koulun. Hänellä se jatkuu kuitenkin entisessä tutussa päiväkodissa, joten ihan niin suurta mullistusta ei päivien kulussa tapahtune.

Sydäntäni huuhtoo liikutuksen ja haikeuden värisevä tuuli.
Olkoon kaikkien näiden pienten matkalaisten polku turvallinen ja valoa täynnä!

Pieni matkalainen

säv. trad, san. K. Raitio, sov. J. N. Lahtinen/L. Kangas

Pien on tuossa matkalainen,

kirjat, taulut laukussaan;

silmä kirkas, hohtavainen,

viel´ on puna poskillaan.

Minne minne käypi tiesi,

pieni, reipas matkamiesi?

”Kouluhun!”, sä vastaat mulle

toivon hymy huulillas´.

Käyös siis, ja Herra sulle

olkoon siellä oppaanas’.

Ahkeruuteen aikas’ käytä,

isän, äidin toiveet täytä!

Säännön tiedän taatun vakaan:

rukoile ja työtä tee!

Tiedot, taidot, sen mä takaan

siten sulle aukenee,

tunnossasi rauha säilyy,

puhtautta silmäs’ päilyy.

Ja kun kerran koulustasi astut elon taistohon,

kunto sull´ on povessasi,

voimakas käsvartes´ on,

taitosi myös käytät varmaan

kunniaksi maasi armaan.

NE OLYMPIALAISET...

Viimeinen aamu uskomattoman vauhdikkaalla leirillä porskahtaa käyntiin. Ne Olympialaiset... Joukkueet muotoutuvat. Meille, siis Hänelle ja minulle, osuvat "jostakin kumman syystä" Peppi ja Pinja, siis Peppinja ynnä muutamia muita lapsia. Lapset valitsevat joukkueemme nimeksi Kärrynpyörän...

Ensiksi otellaan tikanheittotaidoista. Lapset heittävät heikommalla kädellään, aikuiset selin jalkojensa välistä maassa olevaan tauluun. Ei lupaavalta näytä... Seuraavaksi hypellään parin kanssa k e v y e s t i  iso pallo vatsojen välissä (pallo ei saa tippua maahan), tähdätään rengasta haaviin (toinen heittää, toinen pyydystää), vieritetään/nakataan erimuotoisia palloja maassa laiskottelevan hulavanteen sisälle (ja tässä toiset hikoilevat päänsä riekaleille!), tasapainopolkuillaan (saa ottaa tukea kaverista), yritetään nakata hernepussia sankoon takaperin olan yli (toinen jälleen heittää ja toinen sieppaa määrätystä tilasta poistumatta), pantomiimitellään ja viimeiseksi lenkitellään 400 metriä urheilukentän ympäri (oma arvioitu aika tärkein).

Kärrynpyörä voittaa pallonkuljetuksen. WAUU! Ja koko ottelusta saamme pronssimitalin. (Joukkueita oli neljä...)

Peppi tulee levottomana vastaan kun lopetamme pakkaamisen. Kysyy, tuleva koululainen:- Onko oikein, että me Pinjan kans otettiin jo alkupalat? Ja mitäpä se minä? Noo, minähän, MINÄ siis, ikuisena käytösoppaana värisen, hetken vain ja uskoudun sitten, ettei se oikein sopisi, koska yhdessähän pitää mennä. Pelkään nimittäin, mitähän he ovat mahtaneetkaan touhuta...

No, turha pelko, Peppinja on valinnut sopivan pöydän ja he napottavat nätisti meitä odottaen. Pepillä jotain porkkanaraastetta lautasellaan, Pinjalla mahtava kasa muikkuja ja graavilohta... Sulan käytösoppaani ulkopuolelle ja ihastelen, miten isoja he ovatkaan, ja omatoimisia. Pinja kertoo Pepin pahoittaneen reaktioinnistani mielensä ja pyydän anteeksi. Milloin oikein lakkaan olemasta se opettaja?

Paluumatkalla poiketaan ostamaan Pinjalle mieluinen synttärilahja, legofriends tai jokin sellainen uusi virtaus... (tasapuolisuuden nimissä Peppikin saa valita oman muutenvainlahjansa, jonkin taikalaatikon), ja kotiin päästyä Pinja käärii lahjansa, jonka me piilotamme. :)

Oli ihana loma, jalat muistuttavat siitä vielä pitkään, mutta KIITOS Vierumäen Urheiluopistolle ja ERITYISKIITOS niin pienille kuin isoillekin seuralaisillemme!

HIKIKÖ

Kiire. Puoli tuntia aikaa aamupalalle, sitten urheiluhallille Kinballia pelaamaan. Myöhästyn pari minuuttia ja toiset joutuvat odottamaan. Pelissä minä tietenkin nappaan pallon väärään aikaan, olen sininen ja vihreää huudettiin... Iso poika iskee pallon menemään ja se osuu Pinjan päähän. Tyttö kaatuu, keikahtaa kuin keila ja minä huomautan pojalle, että siitä paikasta mistä pallo on saatu kiinni, pitää jatkaa. Pinja tuhertaa itkua, ukki ottaa hänet syliin ja poika pyytää anteeksi. Minä sieppaan lapsen käsivarsilleni ja siirryn syrjään. Myöhemmin Pinja uskoutuu minulle, kertoo, että hän yrittää saada siitä pojasta ystävän... Nyyh.

Sitten sulkapalloa... Eihän tarvitse enempää kertoa? Paitsi että liukastun ja koipeen sattuu...

Hiki. Koko ajan on mahtava helle, ja vaikka unohdimme Helsinkiin kaikki takkimme, se ei haittaa yhtään, yks kevyt villatakki on minulla matkalaukussa ja Hänellä verkkatakki, mutta pärjäämme niillä ihan mainiosti. Jos joskus tarvitsemme.

Valokuvasuunnistuksessa pikkuinen Pinjuska on aika haka, moni aikuinen auttaa häntä ja me vissiin jo vähän lepsuilemme. Tällä kertaa lounaalla on monta lasten herkkuruokaa: lohikeittoa, makaronilaatikkoa, uunimakkaraa... Miksi samana päivänä kaikki? Muutenhan tässä Country clubilla on vain aikuisten ruokia, lapset on unohdettu. Miksi meidät on sitten laitettu tähän saliin? Siinä Wanhassa salissa oli ihanat ruoat ja jälkiruoatkin. Tulopäivänä nimittäin pääsimme sitäkin maistamaan. Aikuisille toki oli herkullista, kalaakin monessa eri muodossa joka päivä, mutta lapsille hyvin vähän. No, tänään lapset syövät lohikeittoa iiiiiisot lautaselliset, ja kun tarjoan makaronilaatikkoa, se ei änähdäkään.

Ja iltapäivällä... Mummin jalat pettävät trampoliinissa kolmannella hypyllä ja hän leiskahtaa edessä odottavaan mattoon. Jalat ovat höttöä. Ei tätä kauaa jaksa. Mutta ehkä jos olisi jokapäiväistä, jaksaisikin?

Mutta sitten saamme uida vapaasti, ilman diktaattoreita. Kellun, uin, poreilen, otan hartiasuihkuja. Lapset ovat vesipetoja. Pinjasta varsinkin näkyy välillä vain vilahdus, sukelluslasit vaalean hiuspehkon alla ja jalat, kun renkaat pitää poimia pohjasta. Peppi haluaa uida mummin kanssa isommassa altaassa, vaaleanpunaiset lasit vilahtavat ja hänkin sukeltelee. Mummi on varpaillaan... Huolehtii.

Sään suhteen tähän asti uskomaton tuuri: hellettä, hellettä ja hellettä, vain kerran yöllä ukkostaa ja yöllä sataa. Nyt jyrisee jo päivälläkin, alkoi heti lentopallopeliharjoitusten jälkeen.

Jalat valittavat.

HEITIN HEIHHäSTä

Nukutti. Raskaasti. En herännyt lenkille ajoissa. Vähän harmittaa. Mutta voima on jonnekin kadonnut. Jo nyt?

Urheiluareenalla on pehmispallosota. Sekajoukkueet. Aika tasaista menoa. Viimeisessä erässä ottelevat lapsenlapset vastaan isovanhemmat ja viimeksimainitut kärsivät rökäletappion. 

Uimahallilla odottavat juoksuvyöt ja Maikki. Varsinainen rääkkääjä!
Lapset sentään saavat Tanjan kanssa peuhata lämpimässä veessä. Meidän vanhusten, raihnaisten, elämän kovettamien sen sijaan on juostava pikajuoksua, loikittava, poljettava... Voi sinua, Maikki! Pus. Kun nousen altaasta, en tunne sääriä omikseni. Vastaan haparoiva kohtalotoveri nauraa, että hän jo luuli vain itsellään olevan könttäolon.

Hetki altaassa vapaasti, ah, mutta sitten Pepin viisivuotias poikakaveri vetää tämän leikkikentälle. Mummi ja ukki ovat niin voimattomia etteivät jaksa Pinjaa mennä valvomaan just silloin. Mummi käyttää hiukset pestyään häntä erikseen siellä, jolloin tyttö toteaa olevansa liian pieni niihin telineisiin. Mummi onkin hirvistyksissään, niin mahdottomia kiipeilyjä siellä on.

Ruokailun jälkeen tunnin tauko ja sitten makkaranpaistoiltaan Ilkan kurun kodalle. Sieltä löytyy pikkuisia sammakoita ja jokin puraisee Peppiä. Hän herättää yöllä. Säikähdän, voisiko se olla käärme ja luulen näkeväni kaksi pistettä, mutta silmälasien kanssa tarkasteltuna se toinen piste onkin kesakko. Jalkopöytä turpoaa, on kuuma, kutisee. Laitan viilennysgeeliä, onneksi olen ottanut sellaista mukaan ja käärin jalan kylmään pyyhkeeseen. Aamulla sitten allergialääkettä. Kokiksen kanssa. Tietysti, muutenhan sitä eivät lapset saa.

Pinja kirjoittaa päiväkirjaani: Heitin HEIHHäStä.

KYYKKÄÄ, MÖLKKYÄ, KROKETTIA

Aamulla aikaisin juoksen puolisen tuntia, rannalla(kin). Asvaltti kiiltelee mustana öisen sateen jäljiltä, näyttää ihan jäiseltä ja se saa varomaan. Mutta... Olisinkohan tehnyt koko lenkkiä, jos olisin tiennyt, mikä seuraavina päivinä odottaa?

Perinneleikit kyykkä, mölkky, kroketti... Taitotasapainoilua hulavanteilla (ennen se pysyi ihan suosiolla, Pepillä oli kolme kerrallaan pyörimässä...), kepeillä, kiinanlautasten vispaamista, polkupelillä seikkailua...

Illalla Saarijärvenrannalla vesileikkejä, frisbeelautasella veden kantoa jonossa sankoon.
Eilen illalla lapset olivat jo uineet järvessä, tänään myös ukki ui, mummi ei kehtaa näyttäytyä uimapuvussa... vielä. Pinja joutuu keskelle suihkutettavaksi, samoin ukki. En saa ukista kuvaa, koska Pepin on päästävä Bajamajaan. 

Yöllä ukkonen rätisee ja rymisee. Taivas on yhtä salamaa. Onneksi lapset eivät herää. Vain minä valvon.

PITÄKÄÄ SITTEN SUUNNE KIINNI!

Mäntsälä mielessäin... Siskon luona yön yli ja seuraavana päivänä Helsingin Töölöön. Menomatkalla sieppaamme Alppilasta poikamme kyytiin.

Peppinja on uimassa ja kotiutuu meluisasti. Illalla Pinja kömpii keskeemme, tokaisee tullessaan: - Ja pitäkää sitten suunne kiinni! Peppi ei raaski omasta parvisängystään mihinkään muualle. Tosin Pinjakin aikansa pyöriskeltyään nappaa tyynyn ja pussilakanan kainaloonsa ja hiippailee äidin viereen...

Lauantaina on helle jälleen, outoa näin normaalisti kylmänä kesänä ja käväisemme Hietaniemen uimarannalla. Peppi ui, mutta Pinja väittää hiekassa olevan koirankakkoja eikä suostu muualle kuin kiipeilytelineisiin. Aurinko paahtaa, hiki valuu, olkapäitä polttaa, joten eväät nautittuamme karistelemme hiekat ja poistumme. Peppi esittelee matkan varrella sijaitsevan tulevan koulunsa ja me haaveilemme Hänen kanssaan siinä lähistöllä olevasta asunnosta, mikä mitä ilmeisimmin saa jäädä haaveeksi, niin monta nollaa näkyy sen hintalapussa roikkuvan. 

Sunnuntaina pakkaamme auton, palautamme pojan asunnolleen ja huristelemme tyttöjen kanssa Vierumäen Urheiluopistolle, jossa meille avautuu hulppea kahden huoneen ja keittiön rivitalohuoneisto. Alkukokoontumisen jälkeen päästään uimaan muutaman harhatien jälkeen. Sitten lapsilla onkin nälkä ja ruoka uppoaa kiitettävästi. Meihin kaikkiin. (Se masu?)

Tytöt asettuvat omaan huoneeseensa, ukki lukee iltasadun ja telkkari aukeaa salaa. Annan heidän katsoa olympialaisia kunnes Pinja väittää, että hän ei saa nukkua siitä kuuluvan äänen vuoksi. Peppi haluaa katsoa vielä, joten kompromissitulos on tärkeä: viiden minuutin kuluttua virta katkeaa. Pinja on kuitenkin lopulta komennettava vaihtamaan huonetta ukin kanssa, koska hiljaisuus ei lankeakaan. Se tosin on mieluinen komennus, joten mummi jäi mietteisiinsä. Jos aamulle suunnittelisi varhaisherätyksen, niin jospa seuraava ilta toisi sen unenkin oiki ajoissa...

PUAHTOSUOLOO, OHRARYYNIRIESKOO JA MUSTIKKAKUKKOO

Auto huokuu tulta, onneksi koneisto toimii ja viileys lankeaa. Masu rököttää omituisesti sylissä, rintaa korventaa ja kurkku rätisee, silmäluomia painavat kolmen tunnin yöunet. Onneksi ei tarvitse ajaa, tosin kuskillakin taitavat silmät kaivata Nukkumatin ohipuksutellutta purtta.

PekkaHeikkisen puu-uunilimppu, kauraleipä ja Annan pitko (onkohan se minun oppilaani Annan?) takakontissa köröttelemme kohti suurta etelää. Tähtäimessä lasten ja isovanhempien yhteinen urheiluleiri Vierumäen Urheiluopistolla.

Pöljä – ei saa nimitellä kanssamatkaajia – vilahtaa ohitse, samoin Kuopio... Ensimmäinen etappi on Joroisten Kurkelankaari, sukulaiset ja heidän mökkinsä.

Navigaattori ohjaa miten sattuu, kurillani laitan myös kännykkäni navigaattorin päälle. Koneet väittelevät keskenään, toinen käskee tehdä u-käännöksen tuon tuostakin, toinen suunnittelee meille mahdollisimman mutkaisia reittejä. Onneksi on ajettu näitä isoja teitä ennenkin ja pikkuteille on saatu erinomaiset ohjeet, joten annamme äänten nahistella, tuikkaamme vain silloin tällöin siihen väliin omia mielipiteitämme.

Perille pääsemme navigaattoreista huolimatta. Savolaista perinneruokaa puahtosuoloo voin ja uutispottujen kera, pannukakun näköistä ohraryynirieskoo  sienimunavoilla (? - tästä sanasta en ole ihan varma) ja mustikkakukkoo sekä savustettuja muikkuja... 

Uni lupsauttelee silmäluomia ja sinnittelyistämme huolimatta kellistymme herkut vatsassa palaen romanttisesti pirtin hetekoille, tosin emme uskalla nostaa alaosan puoliskoa romahduksen pelossa, joten saan uinua hetekan seinämien tarjoamassa sylissä. On hiljaisuus ja katkeamaton uni. 

Viimeisenä kuulen emännän huokauksen: - Kukaan ei takuulla usko tätä; että minä asetun nukkumaan jo ennen kymmentä! 

Hih, isäntäväen on näet vähän pakko köllähtää myös, sillä vieraat simahtavat melkein käsiin...