LOMALLE, LOMALLE, LOOMALLE...

1. päivä

Seniorikuntolomalle köröttelen, kuuntelen ja... Navigaattori ohjaa, enhän muuten älyäisi paljonkaan, tai sitten menisin mutkaillen. Tosin navigaattori ei huomauta kaistanvaihdosta ja saan aikaiseksi sydämentykytyksiä niin takana tulijalle kuin itsellenikin, kun olen täräyttämäisilläni liikenteenjakajaan ja korjaan vaistomaisesti. Huh, onneksi takanatulijalla on hoksottimet korvien välissä ja enkeli sujauttaa kärryni sopivaan kohtaan. KIITOS!

Perillä kohtaan ihanan seniorittaren, joka järjestää minut mukavan kämppiksen hoiviin ja pääsen heti mukaan uuden porukan tempauksiin. Iloinen ja virkeä Ninni infoaa meitä ja lupaa pysyä rinnallamme koko ajan, ja hups, kohta ollaankin jo jumppapuvuissa. Niin... jotkut oikeassa paikassakin jopa, mutta minä paukapää vaan syöksyn huoneeseen vaihtamaan asua enkä sitten enää löydäkään muita. Istun yksin ja pohdin, lähtisinkö jo takaisin kotiin...

Onneksi huonetoveri palaa, sieppaa minut päivällisporukkaan ja alan kotiutua.  Vartin päästä Ninnin lisäksi ainoa ulkopuolinen ohjaaja, Suvi, venyttää meitä, niin että luultavasti olen lähtiessäni pitempi kuin tullessani. Illalla en jaksa enää saunaan, pitää hoitaa näitä kontakteja...

Huonetoveri, hurjimus, on käynyt uimassa... HUI!

Illalla rantasaunan takkahuoneessa laulamme, paistamme makkaraa, kisailemme.
Valehtelijoiden klubi.
Wau, mitkä hoksottimet joillakin!

MATKALLA MÖKILLE

JRRRR... JRRRRR kuuluu renkaan alta kun auto karkaa keskiviivalle. Olen jälleen tien päällä. Talo nukkui lähtiessäni ja ainoa ääni, jonka tälle aamulle kuulen, on navigaattorin. Sekin havahtuu välillä liian myöhään ja tokaisee: Reitin uudelleenmääritys... Ihan taatusti se torkahtelee, koska on kauan äänetön ja sitten yhtäkkiä hoksaakin, että tässä on menty niiku harhoihin ja yrittää vierittää syytä minun niskoilleni. Simpukka!

Nukuttaa. Pinnistelen seuraavalle ABC:lle jaloittelemaan ja maistamaan eväitäni, jotka koostuvat jääkaapin jäännöspaloista. Se auttaa hiukan. Navigaattori "juoksuttaa" ja tuntuu pistävän loppumatkasta siksakkaamaan, mutta tottelen, koska en ole varma reitistä. Enhän ole ennen kulkenut siitä.

Reilusti yli seitsemän tunnin sompailun jälkeen olen perillä. Autosta astuttuani minut valtaa epätodellisuuden tunne ja huojun kuin laivan kannella. Huippaa hieman. Olisi ehkä pitänyt huolehtia nestetasapainosta paremmin ja pitää taukoja enemmän kuin kaksi, mutta kun aina on se kiire. Perille.

Ensimmäiseksi sukaisen jumppavaatteet niskaani (ainakin kaksi viikkoa on jäänyt salitta). Jalat eivät ole vielä toipuneetkaan viimeisen viikon rylläkästä enkä jaksakaan kauaa räpistellä juoksumatolla. Telineetkin sattuvat, joten siirryn kylpylän puolelle. Erityisnuorten ryhmä täyttää vesihieronta-altaan ja siellä on ahdasta. Niinpä noukkaan juoksuvyön ympärilleni ja saan vesielementin sallimaan lempeän kuntoilun.

Päivällisen jälkeen ramasee. Melkein nukahdan, mutten antaudu, vaan riennän helteestä hetkessä koleaksi äleytyneeseen ulkoilmaan. Illalla kuuntelen hetken karaokea salissa, mutta väsy vie pian peiton alle.

Aamulla juoksen viereisen pikkujärven ympäri. Siinä ei kauan nokka tohise. Alkumatkasta muka kipua natiseva polvikaan ei virka enää palatessa mitään portaita ylös harppoessani.

Matkalla mökille.

PUAHTOSUOLOO, OHRARYYNIRIESKOO JA MUSTIKKAKUKKOO

Auto huokuu tulta, onneksi koneisto toimii ja viileys lankeaa. Masu rököttää omituisesti sylissä, rintaa korventaa ja kurkku rätisee, silmäluomia painavat kolmen tunnin yöunet. Onneksi ei tarvitse ajaa, tosin kuskillakin taitavat silmät kaivata Nukkumatin ohipuksutellutta purtta.

PekkaHeikkisen puu-uunilimppu, kauraleipä ja Annan pitko (onkohan se minun oppilaani Annan?) takakontissa köröttelemme kohti suurta etelää. Tähtäimessä lasten ja isovanhempien yhteinen urheiluleiri Vierumäen Urheiluopistolla.

Pöljä – ei saa nimitellä kanssamatkaajia – vilahtaa ohitse, samoin Kuopio... Ensimmäinen etappi on Joroisten Kurkelankaari, sukulaiset ja heidän mökkinsä.

Navigaattori ohjaa miten sattuu, kurillani laitan myös kännykkäni navigaattorin päälle. Koneet väittelevät keskenään, toinen käskee tehdä u-käännöksen tuon tuostakin, toinen suunnittelee meille mahdollisimman mutkaisia reittejä. Onneksi on ajettu näitä isoja teitä ennenkin ja pikkuteille on saatu erinomaiset ohjeet, joten annamme äänten nahistella, tuikkaamme vain silloin tällöin siihen väliin omia mielipiteitämme.

Perille pääsemme navigaattoreista huolimatta. Savolaista perinneruokaa puahtosuoloo voin ja uutispottujen kera, pannukakun näköistä ohraryynirieskoo  sienimunavoilla (? - tästä sanasta en ole ihan varma) ja mustikkakukkoo sekä savustettuja muikkuja... 

Uni lupsauttelee silmäluomia ja sinnittelyistämme huolimatta kellistymme herkut vatsassa palaen romanttisesti pirtin hetekoille, tosin emme uskalla nostaa alaosan puoliskoa romahduksen pelossa, joten saan uinua hetekan seinämien tarjoamassa sylissä. On hiljaisuus ja katkeamaton uni. 

Viimeisenä kuulen emännän huokauksen: - Kukaan ei takuulla usko tätä; että minä asetun nukkumaan jo ennen kymmentä! 

Hih, isäntäväen on näet vähän pakko köllähtää myös, sillä vieraat simahtavat melkein käsiin...