KENEN EDESSÄ HALLITSIJAKIN PALJASTAA PÄÄNSÄ?

4. ja 5. päivä

Toiseksi viimeinen päivä alkaa sisäcurlingilla. Curling-kivet pyörivät, temppuilevat, tönivät toisiaan, vierivät, joskus ihan nappiin, joskus taas ei lähimaillekaan. Nauru raikaa, kannustushuudot kaikuvat, ja niin riemunkiljahduksia kuin pettymyksen puuskahduksiakin kuuluu sieltä sun täältä. Aito kilpailumeininki siis... Meidän ryhmämme ei voita tällä kertaa, onneksi joku muu voittaa... 

Ja tietysti tällaisen liikunnallisen tuokion jälkeen täytyy tankata taas, kuinkas muuten (lounas - PUUH!), sitten kiireinen lipaisu senioritanssin saloihin, jonka jälkeen jumpataan altaassa musiikin kannattelemina (vesicircuit). Ja päivällisen jälkeen... Niin, päivällisen jälkeen LEVÄTÄÄN...

Illalla kokoonnumme viimeiseen yhteiseen illanviettoon päärakennuksen pyöreään Saari-kabinettiin, jossa kuntolomaviikko huipentuu niin yhdistyksen puheenjohtajan yhteenvetoon kuluneista päivistä sekä kaavailuihin kevään valtakunnallisesta ammatillisesta tapahtumasta ja seuraavan syksyn kuntolomasta kuin myös pianon säestämiin yhteislauluihin, musiikilliseen tietovisailuun ja kinkkisiin kompakysymyksiin. Ne ne vasta vaativatkin vikkelää aivosolujen liikettä ja eikös vain jonkun hoksottimet loksahdelleetkin niin pätevästi, että oikeat vastaukset löytyivät. Minä tuskin ennätin ruveta edes pohtimaan... Mutta olenkin vissiin niin hidasjärkinen, että tarvitsisin tovin kysymistapaan totuttelua ennen kuin pääsisin juoneen mukaan.
Lapsetkin ovat paljon näppärämpiä näissä.

Miten, muuten, sinä vastaisit mm. seuraaviin kysymyksiin (ilman apukeinoja, tietenkin - lapsiltakaan ei saa kysyä!)?

1. Kenen edessä hallitsijakin paljastaa päänsä?
2. Minkä ammattikunnan edustajan työ poljetaan maahan?
3. Mitä tautia ei ole vielä koskaan sairastettu missään maassa?
4. Miten kirjoitat sanan vesi kolmella kirjaimella?

Päärakennus, jossa majailimme

Ja sitten, voivoivoi, koittaa viimeinen lomapäivä! Ah ja oi! Mutta murehtimaan ei auta jäädä, vaan ensimmäiseksi laitetaan ryhti- ja tasapaino vuodeksi kondikseen, sen jälkeen lounastetaan viimeisen kerran (HUOH) ja sitten jätetään haikeat jäähyväiset niin ihanille ruoille, mukaville senioritovereille kuin koko Liikuntakeskus Pajulahdellekin.

Siis kiitos kivasta viikosta, kiitos vaihtelevista ohjelmista, kiitos uusista senioriystävistä sekä kiitos iloisesta ja positiivisesta Ninni-ohjaajasta!

Ja ennen kaikkea, huonetoverikseni sattunut Vuokko, ihana ja lämmin, aito lähimmäinen, ansaitsisi miljoona miljoona miljoona ruusua! Olin onnentyttö, jälleen kerran, saadessani sellaisen oppaan, joka huolehti ja paimensi harhailevan ensikertalaisen aina oikeaan paikkaan!

Kotiin ajellessa aprikoin, paljonkohan enemmän massaa siinä rattaiden päällä vieriikään tulomatkaan verrattuna...

MENNINKÄISIÄ ASUU NÄKÖJÄÄN TÄÄLLÄKIN...

3. päivä

Respa

Huomiseksi on luvattu räntää iltapäiväksi, joten aikataulu muuttuu. Senioritanssit siirtyvät seuraavaan päivään ja tänään suuntaamme kolmen kilometrin päässä olevalle Seelammin laavulle.

Melontakurssikin oli meneillään

Tuuli on tuima ja ankarat ovat Iso-Kukkasen järven aallotkin välillä, mutta aurinko paistaa ja askel on kepeä. Jalkain alla taittuva polku on kyllä tasaiseksi lanattu, mutta siihen on jäänyt kivenmurikoita, jotka heikentävät taivalluksen nautintoa. Metsän sisään tuuli ei enää pääse ja reipas askellus nostattaa kevyen hien pintaan. On siis hidastettava tahtia, sillä perillä voi vilu kopasta, mutta pitkästä aikaa vaelluskengät ympärilleen saaneet koivet eivät millään malttaisi huilata, silkasta riemusta ne potaltavat juoksuun tuon tuostakin.

Laavulla nuolevat iloiset lieskat jo nokistakin nokisempaa pannua ja yhtä iloiset keittäjät, senioritoverimme, ehättävät tarjoamaan ensimmäisiä kupillisia. Valtavan kallion kainalossa lymyävä laavu saa pian asukkinsa, jotka tikanpoikien lailla kuuntelevat luontoaiheisen tietovisailun kysymyksiä. Onnistun pääsemään virkeän huonetoverini ja toisen tietonikkarin kanssa samaan ryhmään. Kysymykset menevät täysin yli hilseen, en ole koskaan kuullutkaan moisten asioiden olemassaolosta. Mutta osallistun sujuvasti arvaillen ja kuinkas sattuikaan - maailma on tosi hupaisa - meidän ryhmämme voittaa ja saamme palkinnoksi heijastimet, mikä on ajankohtaan nähden täsmäsaalis siis.

Värikästä ruskaa ei tahdo löytyä

Takaisin palaamme toista tietä ja se on nyt sitä oikeata metsäpolkua. Pysähtelen kuvailemaan, toverini etääntyvät, jään yhtenään jälkeen, mutta sehän on näillä retkillä ihan tavallista, ja joudun juosten ottamaan heidät kiinni. Sääkin oikkuilee. Yhtenä hetkenä paistaa kirkkaalta taivaalta ja toisena ilma täyttyy pomppivista rakeista, jotka hiljalleen asettuvat hienoiseksi rännäksi. Mutta ei haittaa, kaikenlainen vaihtelu on tervetullutta ja sydämeni laulaa.

Menninkäisiä asuu näköjään täälläkin...

Tukevan päivällisen jälkeen ei muuta sitten jaksakaan. Onneksi ohjelmalehtinenkin on tyhjä. No, frisbeegolfia vielä pitäisi, mutta kämppiksen kanssa livahdamme rantasaunaan. Ja eikös tuo kämppis-hurjimus pulahda taas!

KUNTO VAI MASU?

2. päivä

Rannan nuotiopaikka

Volttimatto, korkea, ilmaa täynnä. Ja mehän tasapainoillaan sillä, kuka sulavasti, kuka syöksyen (niin että toisia pelottaa vastapäisen seinän - ja syöksyjän pään - puolesta), kuka taas varovasti hipsutellen. Kaikki tyylit kelpaavat. Mikä ihana paketti - miten tuota voikaan kutsua matoksi? Se on tukeva, paksu, pompittava.

Herkkulounas välillä katkaisee hikisen temmellyksen, tosin naurunhyrskettä sekään ei vie. Aamupalasta on vielä monta palaa masussa, mutta silti tarjottimeen kertyy kunnioitettava röykkiö. Ähh... Onneksi kuntosaliin meno on vasta puolentoista tunnin päästä!

Ruokasalin seinä koostuu osin kalliosta.

Vesivoimistelun jälkeen reidet ja käsivarret jo tietävät olevansa varsinaisella kuntolomalla, sen verran kunto niissä jo tuntuu. Ja senpä jälkeen seuraakin herkkupäivällinen! Voi että! Kumpaahan täällä kasvatettiinkaan, kuntoa vai masua?

LOMALLE, LOMALLE, LOOMALLE...

1. päivä

Seniorikuntolomalle köröttelen, kuuntelen ja... Navigaattori ohjaa, enhän muuten älyäisi paljonkaan, tai sitten menisin mutkaillen. Tosin navigaattori ei huomauta kaistanvaihdosta ja saan aikaiseksi sydämentykytyksiä niin takana tulijalle kuin itsellenikin, kun olen täräyttämäisilläni liikenteenjakajaan ja korjaan vaistomaisesti. Huh, onneksi takanatulijalla on hoksottimet korvien välissä ja enkeli sujauttaa kärryni sopivaan kohtaan. KIITOS!

Perillä kohtaan ihanan seniorittaren, joka järjestää minut mukavan kämppiksen hoiviin ja pääsen heti mukaan uuden porukan tempauksiin. Iloinen ja virkeä Ninni infoaa meitä ja lupaa pysyä rinnallamme koko ajan, ja hups, kohta ollaankin jo jumppapuvuissa. Niin... jotkut oikeassa paikassakin jopa, mutta minä paukapää vaan syöksyn huoneeseen vaihtamaan asua enkä sitten enää löydäkään muita. Istun yksin ja pohdin, lähtisinkö jo takaisin kotiin...

Onneksi huonetoveri palaa, sieppaa minut päivällisporukkaan ja alan kotiutua.  Vartin päästä Ninnin lisäksi ainoa ulkopuolinen ohjaaja, Suvi, venyttää meitä, niin että luultavasti olen lähtiessäni pitempi kuin tullessani. Illalla en jaksa enää saunaan, pitää hoitaa näitä kontakteja...

Huonetoveri, hurjimus, on käynyt uimassa... HUI!

Illalla rantasaunan takkahuoneessa laulamme, paistamme makkaraa, kisailemme.
Valehtelijoiden klubi.
Wau, mitkä hoksottimet joillakin!

ISOHOO

Tänään muuten tsekkasin uuden liikuntakeskuksen, ISOHOOn. 

Siinä aiemmassa, LadyLinessä oli kyllä mukavaa, iloista ja hyrsyävää juuri sen samanikäisen porukan takia, joka siellä yhtä aikaa kokoontui, mutta tämä uusi on ihan pikkuisen lähempänä kotia. 

"Tärinäkonetta" IsoHoossa ei ole, vielä ainakaan ja sitä jäänen kaipaamaan LadyLinestä eniten. 

Se kun antoi laiskana päivänä liikettä ihan nuin vain nupikseen, riitti kun jaksoi seistä ja pidellä "kaiteista" kiinni.

No, tänään ei ollut laiska päivä, sillä juoksumaton ja kuntosalin kautta hakeuduin jumppasaliin, jossa Marjut, toinen liikuntakeskuksen yrittäjäpariskunnasta (suomussalmelaisia muuten molemmat) veti puolen tunnin voimaharjoitteluohjelman ja se viimeisteli sopivan liikuntapläjäykseni tälle päivälle. Huomenna testaan Warm Yogan ja perjantaina Humppajumpan.

SH´BAM... SCHMACK...

Tuntuupa hyvältä. Kerrassaan rääkätyltä. SH´BAM-tunti LadyLinessa ja vedet ne virtasivat... Taas. Osa pitkin pintaa, osa sisäpuolelle. Tanssi vei ja toi, hyppyytti ja juoksutti. Ihanaa! SCHMACK.

Me mummotkin kun halutaan välillä joutua tosi hepakkaan, tulla höykkyytetyiksi. Kukin kuntonsa ja voimiensa mukaan, tietenkin.



Niin, ja painoa tipahti muuten 400 g...

Hm...
Kymmenessä päivässä se tietäisi neljää kiloa ja sadassa - 40 kg! 

ETTÄ TÄMMÖSTÄ

Sainpas eilen mennyksi salille, kolmisen viikkoa kuluikin potiessa, vaikkeivät haavat ammottavia olleetkaan, mutta kun se tikkisetä kielsi ja minähän olen tottelemaan tottunut tyttö. Aika sekaisin se päivänrytmi tuntuu menevän kun ei pääse väsyttämään itseään liikunnalla, uni jää lyhyeksi ja koska olen päättänyt nyt pitää lepotaukoa kirjoittamisessa, en noussutkaan koneelle vaan jäin kierimään lakanoissa. Ne ryttääntyivät ja hinkkautuivat patjan päälle sykerölle ja niitä sitten piti monta kertaa asetella paikoilleen. Joten en minä ihan toimettomana makaillut. Väliin koetin saada vieruskaverista puhekaveriakin, mutta jostain syystä hän käänsi kylkeä ja mutisi jotain epäselvää. Vähän niin kuin se yhteen paikkaan ammuttu karhu...

Nyyhkeisen asiankin kuulin tänään, kun se meidän iloinen ja innostava Marjut-ohjaajamme oli lähtenyt muihin tehtäviin ja jättänyt meidät oman onnemme nojaan tai tietenkin jonkun toisen ohjaajan kontille. Mutta eihän se ole samaa; Marjut sai meidät tanssimaan ja laulamaan, nostelemaan käsipainoja ja venyttelemään. Ja kaikki tunsivat saapuneensa hyväksyttyyn paikkaan, juuri hänelle tarkoitettuun.

HYVÄÄ MIELTÄ SYLIN TÄYDELTÄ

Otan Aikatherinen haasteen vastaan ja kerron tässä 10 hyvänmielen aihetta elämässäni. ("Listaa asioita, jotka tuovat hyvää mieltä. Ihan sekalaisessa järjestyksessä. Haasteeseen kuuluu jakaa vähintään kymmenen hyvän mielen asiaa - jos saa haasteen uudelleen, niin ainakin viisi lisää. Anna eteenpäin viidelle bloggaajalle. Kerro heille, että ovat saaneet haasteen, sekä mainitse haasteen antaja postauksessasi [linkitä, jos hänen bloginsa on julkinen]."

1. Lapsenlapset. Ihanat, vilkkaat, temppuilevat, RAKKAAT. Loputtoman rakkauden ja ihastelun kohteet.

2. Kaksi lastani. Tyttö ja poika. Ensimmäisen menetin ja kolmannen, kaksi sain syliini. Heistä on minulle iloa loputtomasti, vaikka välillä uuvuinkin elämästä. Silloin en kyennyt kohtaamaan heitä oikeamielisesti. Silloin toivoin, että he joskus antaisivat anteeksi, kun en jaksanut äidittää. Kyyneleeni vierivät tuhkaan.

3. Terveys. Olen kokenut, mitä on maata vuoteen pohjalla. Olen kokenut, mitä on jaksaa. KIITOS.

5. Perhe. Minulla on mies, nuorena löydetty. Kiltti, hyvä, vastuullinen, oikeamielinen. Minulla ovat lapset ja lastenlapset. (Nämä näköjään tulevat jo toisen kerran, heidän tärkeyttään ei voi siis kiistää.)


4. Koti. Minulla on koti, jossa saan olla oma itseni. Saan kirjoittaa niin paljon kuin jaksan ja mihin aikaan tahansa, pölykoirista huolimatta.


6. Ystävät. Vain muuan ystävä, mutta tosi-. Yksi on sydämeni sisko, toinen on joku muu ja vaikka harvoin näemme, ystävyys pysyy, säilyy, kasvaa.


7. Mökki. Lapsuuskodin rannassa kököttävä pieni, taaksepäin kallellaan järvelle tuijottava kesäkoti. Parantola, ainoa paikka, jonka voin sanoa omistavani, jonka asioista päätän vain minä. Jonne menen nuolemaan haavojani. Jossa kaikki edesmenneet perheenjäseneni kohtaan.

8. Siskot. Heitä on enää kaksi, muut sisarukset ovat menneet. Heidän puolestaan tekisin lähes mitä vain. Heidän puolestaan taistelisin, vaikka tietäisinkin lopussa käyvän kehnosti. Silti yrittäisin. Hehän ovat ainoat jäljellejääneet lapsuuteni perheestä.

9. Liikunta ja musiikki. Tanssi. Juokseminen, vatsarutistukset, etureisien vahvistaminen, allien höllymisen estäminen... Siihen liittyvät jumppatoverini, heidän mutkaton hyväksymisensä lapselliseen huiteluuni, elämästä iloitsemiseeni, lauluuni, loputtomaan ja välillä varmaankin ärsyttäväänkin naurunkiherrykseeni. Kiitän, että saan olla heidän joukossaan, hoitaa mieltäni.

10. Luonto. Elinehto. Auringon siivilä mökkikoivujen oksistoissa, järven sini ja kultainen kimmellys laineilla, sen houkutteleva syliinkutsu, lintujen tirskunta, saunan tuoksu, grilli"tsasounan" varjoisa katve, näkymättömien käsien sipaisu hiuksissani, enkelten läsnäolo. Jumaluuden kokeminen.

PUS

Mielen- ja sielunhoito tällekin päivälle suoritettu. Ensin LadyLinen Ladyt-tunnilla, jolloin suu pysyy väkiselläkin nauruasennossa; eikähän sitä edes millään saa väännettyäkään alas - ihastunut hihitys omalle voimattomuudelle tai haksahduksille, ihana musiikki, vieressä jumppaavan laulunhyrinä, joukkovoima tutun laulun myötä, ohjaajan hilpeä ilmehdintä, hien puhdistava valu... - ja sitten kahvituokio viereisessä Cafe Mocassa jumppakaverin kanssa. Hänen miehensä ja lastenlastensa tapaaminen...

Oi, kiitos, että sain silloin kerran lisää vuosia! Kiitos, ettei minun tarvinnut silloin vielä lähteä, jättää tätä kaikkea!

Monta kertaa olen miettinyt, miten tärkeää on päästä tapaamaan ikätovereitaan, tehdä jotain yhdessä, voimiensa mukaan.
Juu, totta kai kotonakin voi harrastaa, mutta se sosiaalinen tilanne, yhteisöllisyys, yhteenkuuluvuudentunne, sitä ei mikään ruudun takaa näkyvä ohjelma korvaa. 

PUS 

UINTIA, TANSSIA JA KARSINOGEENIÄ

- Ens viikonloppuna mennään Runnille, ilmoitti Hän minulle viime keskiviikkona. - Kerran ei pakkaselta hiihtämäänkään pääse.

Mitäpä minä siihen? Mukavahan on uidakin ja... tanssia, kahtena iltana peräti. Mennä valmiille aamupalalle. Valmiille ruoalle.

No, perjantai-iltapäivällä sitten mentiin. Ja illalla liehuttiin karaoken tahdissa. Kun ensin oli käväisty uimassa. Siellä Hän sai yllättäen selkäänsä salamatkustajan - viisivuotias tyttö uimakellukkeineen oli takertunut hänen hartioihinsa ja surffaili siinä huolettomana. Jälkeenpäin Hän paljasti odottaneensa, josko joku isompikin tyttö sattuisi saman keksimään... 

Laulajat suoriutuivat yleisesti katsoen hienosti, tietenkin mukaan oli päässyt pari yrittäjää, joilla ei ollut sävelkulusta hajuakaan, mutta ei se silti tanssimista estänyt. Eikä minua laulamasta mukana rytmissä pysyäksemme... Välillä tilattiin ruokaakin, mutta taisivat rahat mennä pikkusen ohi tarkoituksen, sillä karsinogeeniä tarjoiltiin niin lihan kuin kasvistenkin kera... Hm... Henkilökunta kylläkin oli ystävällistä, vaikkakin vähälukuista.

Lauantaiaamuna uintia jälleen, ulos ei juurikaan hyökyilty, sillä pakkanen toppasi jo ulko-oven paikkeilla mielihalut kuriin eli levossa taisivat mennä ne päivän hetket... Mitä nyt syömässä poikettiin. Kuivaa lohikalaa ja broileria, jota minäkin maistoin ensimmäistä kertaa elämässäni. Hm... Kovinkaan kurmeeta ei vain tainnut taaskaan olla siinä setissä... 

Mutta ilta korvasi ansiokkaasti nuo vähäiset puutteet, ja Jorma Turusen yhden miehen orkesterin siivittämänä pysyteltiin jokseenkin koko ilta parketilla. Toi ihanaista nautintoa liidellä tutuilla käsivarsilla ja askeleetkin kiertyivät yhteen perinteikkään somasti. Ja eiköön nuo jalat iskeneet tulta taas, peräti...

Sunnuntain aamu-uinnilla oli aika vähän porukkaa, joka sekin vähitellen liukeni pois, joten loppuajan saimme uiskennella kahdestaan. Aamupalan jälkeen auto liekaan ja siinä moottorin lämpiämistä ootellessa annettiin hetki aamupäivänokosille.

Viikonlopun saldon totesimme kotiin päästyämme noin kilon painonpudotuksena, pikkuisen jäykkinä ja selkeästi tunnettavissa olevina raajoina, kaksina iltapäiväunina ja aikaisin näyttäytyvänä Nukkumattina.

LEIDEISSÄ TUULEE...

"Rakas päiväkirja!

Tuli uusi vuosi ja uudet tuulet. Leideissäkin ne puhaltevat... ja leidit itsekin puhkuvat ja puhisevat. Närkästyksestä. Ja ihan oikeutetusta sellaisesta. Sillä kokonaista neljä mieluista, ohjattua ryhmää on uudessa ohjelmarungossa siirretty iltaan, jonne meidän päivälipuillamme ei ole asiaa. Siirretty kokonaan eikä tilalle annettu mitään. Joudumme silti maksamaan ihan yhtä paljon kuin ennenkin, toisin sanoen kustannamme iltakävijöiden ohjaustunteja, tavallaan. 

Tähän mennessähän kaikki päivät ovat olleet niin kovin mieluisia myös ohjattujen tuntien puitteissa. Aina salille on iloisin ja odottavin mielin kiiruhdettu, tuskin välipäiviä maltettu pitää. Nyt jos meidän ryhmämme tekisi tenän ja lopettaisi käynnit kokonaan, siirtyisi ns. toisiin tarjontoihin, vallitsisi kyseisellä salilla päivisin tyyni hiljaisuus ja rauha. Tätä nykyähän aamu- ja keskipäivän hetket paikan täyttää iloinen pulputus ja raikuva nauru. 

Ei kai meitä nyt vain lie luultu seniorihuuhkajiksi, joiden lihakset ja nivelet eivät tansseihin eivätkä voimasuorituksiin taivu?

Voi sentään, meidän ikäluokkamme ei koskaan suostune vanhenemaan, perinteisellä tavalla! Mehän pursuamme voimaa ja energiaa, joka suorastaan vaatii haasteita ja vauhtia! Hm, tosin sairauksille emme mekään mitään mahda, mutta meillä on palavaa intoa kuitenkin pyrkiä tekemään mahdottomastakin mahdollista.

No, kunhan tarpeeksi moni antaa pettynyttä palautetta, eiköhän juttuun jonkinlainen ratkaisu saada, ovathan tytöt aina suhtautuneet meihin niin iloisesti, rakentavasti ja hyväksyvästi. Jokin haksahdus kenties... tai ohjaajistakin voi olla tilapäinen puute...

On siis oltava armollinen, eihän me mitään syöjättäriäkään olla, joten annetaan lupa välillä harharetkiinkin - oppia ikä kaikki. 

Kyllä kaikki järjestyy, rauhoitutaanpas mummot nyt! Pikkuinen ryppynyppylä meidän yhteisössämme tällainen. Ystävällisyys, hymy ja hyvä tahto kaiken peittää ja korjaa... Siihen tyyliinhän se Markus-setäkin aikoinaan ohjasti."

HUIVIN SINISEN SAIN...

Aamulla satoi kevyesti lunta kun parkkeerasin LadyLinen eteen, yks auto lähti just sopivasti pois alta ja pääsin parkkiruutuun. Muuten pysäköintitila olikin lähes täynnä kadulta työnnettyä sohjoa. Mietin, mitenkähän sen taakse mottiin joutuneet pääsevätkään sompailemaan tielle takaisin...

Kun ylitin tietä, huikkasi vastaan pyöräilevä nuorehko mies tervehdyksen ja kysyi jotain autostani, kertoi itsellään olevan samanlaisen. Käytettynä ostettu. Kohtaaminen nostatti hyvänmielen -hymyn huulilleni ja se viipyi pitkään. Tanssiaskelin liityin toisten joukkoon.

Ja oi, miten ratkimukavaa meillä taas olikaan! Suunnilleen samanikäisistä naisista koostuva ryhmämme on vertaansa vailla! Sanat sinkoilevat ja huumori kukkii siten kuin se naisporukassa vain voi. Osaamme nauraa omille kömmähdyksillemme; eihän sitä enää tällä iällä mitään ballerinoja sentään... Mutta kuntoilun otamme tosissamme, nyt siihen alkaa olla jo pakkokin.

Muistan kun tässä taannoin huomasimme "harjoittelevamme", kuka missäkin telineessä temputen seuraavaa ryhmätuntia varten Sinistä huivia ja kun kaikki sanat eivät millään löytäneet tietään kielen päälle, "läksytimme" niillä itsemme; vielä sen samaisen illan puitteissa ne on osattava, juutuupista kyllä löytyvät! Ryhmällämmehän on joillakin tunneilla tapana viedä voimaa vaativat osuudet läpi tutun musiikin mukana laulaen ja se on todella hauskaa. Marjut-ohjaajamme on iloinen nuori nainen, joka tempaa mutkattomuudellaan välittömästi mukaansa. Oikeastaan kaikki LadyLinen tytöt jaksavat pysytellä yhtä hyväntuulisina, olivatpa sää- tai muut olosuhteet millaisia hyvänsä, aina ne ystävälliset sanat ja iloinen hymy löytyvät.

Mutta nauruhan pidentää ikää, kuten joku tutusti totesi. Siihen tokaisin, etteihän tässä muuten enää elossa oltaisikaan ellei huumoria osattaisi. Ei nykymaailman elämänmenoa voi toisin enää käsitelläkään, on se niin julmetun huvittavaa! Kun on vielä se kielletty sanakirjakin...

LEMPIN VAELLUS LA 3.12.2011

Arolan maatilamatkailukäyttöön
kunnostettu sodanaikainen asuintalo

Aamulla sataa märkää lunta, pitkästä aikaa lunta kuitenkin ja yllätän itseni pohtimasta, olisiko minusta lähtijäksi ollenkaan. Sitten nappaan laiskamadon päästä kiinni ja hätistelen sen läheltäni tyhjiä kuiskuttemasta. Jos kerran raskaana oleva kolmikymppinen Lempi on tehnyt sen lenkin läpi soiden ja metsien, yli heikkojen jäiden, neljä kilometriä vielä pidemmänkin kolmea lastaan kelkassa vetäen... sellaisissa olosuhteissa, navettatakissa, hätääntyneenä, venäläisten piippalakkien vilahtelu silmissään, niin minäkö muka en, silkkaa laiskuuttani... Sitä paitsi täältä mieheni kotitalosta päinhän ne piippalakit olivat käärmeen lailla ojia pitkin kiemurrelleet Arolaa kohti ja mm. sen yhteyteen kuuluvista hetkistähän appeni kirja Elämä kuin unta kertookin. Eli oikeastaan velvollisuuteni onkin mennä, koska sopivaan aikaan mökkeilemään satuttiin. Eikähän tuota lunta ole juuri nimeksikään, muutenhan matka pitäisikin tehdä suksilla.

Siispä vaelluskengät jalkaan, reppu selkään ja pellon yli Arolaan, jonka pirtissä odottaa liuta ihmisiä, joita en tunne. Katson velvollisuudekseni esittäytyä, en muutakaan keksi. Puristan käsiä, joidenkin kasvot vaikuttavat kumman tutuilta, en vain löydä niille nimiä.

Matkaan

Lempin Eero-poika käy vetäisemässä autoineen raviin kupertuneen asiakkaan, ajaa traktorilla suoraan ojaan ja vetää sitä pitkin nelivedon maantielle takaisin. Vasta sitten pääsemme lähtemään.

Kepit tikuttavat käsissämme, estävät liukastumista. Lumisadekin lakkaa, raikas tuulonen pyöräyttelee otsatukkaa lisäkiemuroille ja ilma on mukavan happipitoinen, helppo hengittää. Mukanamme taivaltava Raatteentien opas laskettelee historiallisia yksityiskohtia, vuosiluvut hän sieppaa epäröimättä, kuin lonkalta ikkään. Hänen lähellään on hyvä pysytellä, siinä oppii paljon sellaista, mistä ei vielä tiedä.

Taivallamme kohmeisen suon sylissä vaisuina jököttävien turvepäiden ohi joen rantaan, jossa odottaa epäuskoisina tuijottavia silmiäni jääkatteinen joki. Olen kuvitellut, että veneellä ylitetään, eihän sitä nyt jäätä pitkin mitenkään, onhan pakkasia ollut vielä niin vähän...

Turvepäät

Eero iskee jäätä piikillä. Kyllä se kantaa, kiertää kuitenkin vähän vasemmalle, jossa vesi ei uhkaa katteensa alla niin mustana. Muut menevät Eeron perässä, minä viivyttelen, näppäilen kameralla, lopulta annan periksi, kirahdan Vielä viimeiset kuvat ennen hukkumistani... ja seuraan muita.

Kaikki pääsemme yli, Eeron olallaan kantamaa köyttä ei tarvita.
Ja tästä on Lempi taivaltanut pienten lastensa kanssa! Epätoivoisena, ainoana päämääränään pelastaa rakkaansa, saada viesti omille joukoille! Hytisyttää.

Jokelan pihalla seisoo kaksi autoa, kuurankukkaisesta ikkunasta katsoo iäkäs nainen, tulee ympäröivän aidan luo. Eero puristaa kättä, kysyy, onko nainen ollut siellä pitkäänkin. Perjantaista asti on ollut, jälkeläistensä kanssa, kuulen, eihän hänestä enää yksin korpeen sentään... Matkasta juttua metsästävä toimittaja jää haastattelemaan, ottamaan kuvia, me muut suuntaamme rantaan. Jälleen jään ylitys! Kuvaan, jättäydyn jälkeen, haluan lähettää Hänelle viestin: Katso nyt ja vapise! :)

Joen yli...

Niemelän talo seisoo kylmänä, rakennukset ovat vetäytyneet talvilepoon. Pysähdymme pihalle, minä tietenkin ahnehdin menneisyyden haikuja ja valokuvaan, kierrätän katsettani kartanolla, kuvittelen sinne entistä elämisen meininkiä. Juttelemme, kuuntelemme Eeron tarinointia, odotamme, että toimittaja tavoittaa meidät.

Järven jäälle ei sentään ole menemistä, joten kierrämme Kulmajärventietä pitkin Kekkostielle. Tienpinta on petollinen, liukas, eilen tullessamme se oli kiillellyt uhkaavana, ahnain ja kiiluvin silmin se oli vaaninut jokaista liikettämme. Jos hirvi olisi keksinyt meidät, äkkipysähdys olisi ollut kohtalokas. Meille kaikille.

Kulmakosken levähdyspaikalla loimottaa nuotio. Jeru, Lempin lapsenlapsi sinne on järjestänyt kahvia ja ihanaa marjapiirakkaa. Etsimme helpotuksen hyttiä, mutta... paikalla ennen sijainnut käymälä on kuskattu pois, säästösyistä! Luoja, millaista jälkeä tulevaisuus näyttääkään kunhan kaikki jätteet on ympäri rantaa! Mitä lyhytnäköisyyttä! Mitä tyhjäpäisyyttä! En ymmärrä - takaisinhan tässä mennään kehityksen rattaissa... Harmittaa. Keskustelemme, voisiko kyläyhdistys itse järjestää paikalle käymälän sekä pöydän, sillä sitäkään ei enää ole, tarjoilupöydän Jeru on kuljettanut nyt mukanaan. Tällä kertaa pitänee kai sitten tyytyä kulkemaan loppumatka sääret ristissä... :)

Muistomerkki pitkäksi aikaa vartiopaikalleen
unohdetulle 17-vuotiaalle vapaaehtoiselle

Peltolaan on Lempi 72 vuotta sitten jättänyt lapsensa odottamaan siksi aikaa kun kiidättää sanaa Kyrölään ja sieltä suoraan järven yli koululla majaileville suomalaissotilaille. Sitten hän on palannut takaisin ja vienyt pesueensa Juntusrantaan, jossa perheen isä on tallustellut vastaan yllättäen; hän onkin poikkeuksellisesti lähtenyt metsätöistä kiertoteitä kotiin, kylän kautta. Jos hän olisi totuttua reittiä tullut, olisi hän kävellyt suoraan vihollisen syliin.

Lempin toiminta pelasti toistasataa ihmishenkeä, useampikin olisi pelastunut, mutta kaikki järkyttyneet kyläläiset eivät olleet uskoneet sanomaa ja sitä paitsi kun perheen pää oli savotassa, ei tiedetty mitä tehdä, lähteäkö vai jäädä... Ja niin he joutuivat vihollisen mottiin ja myöhemmin rajan yli Kintismän metsätyöleirille kuskatuiksi. Kuorma-autojen lavoilla, hirvittävässä pakkassäässä...

Juntusrannan koulu

Juntusen koulun kohdalla vastaan saapastelee kaksi koulutyttöä kauppakassia kantaen, he tervehtivät reippaasti ja se saa hymyn viipymään huulilla pitkään. Vasta koulun pihalla bongaan Hänen kansakoulukaverinsa, Elinan, joka koko ajan on kulkenut kanssani tätä samaista reittiä. Huomio hykähdyttää somasti, tulvauttaa nuoruusmuistoja mieleen kasapäin ja lupaan viedä terveisiä.

Vanhin vaeltajista on noin kahdeksankymppinen. Kunnioitukseni on suunnaton - jos minä vielä tuossa iässä toimin noin juohevasti, jaksan vaeltaa 10 km:n vauhdikkaan metsälenkin, niin olen erittäin tyytyväinen!

Paluumatka taitetaan autoilla. Mainitsen Lehtovaaran vanhaa taloa ohittaessamme, että tuossa me tanssittiin häitä vuosikymmeniä sitten, sulho kantoi kotipihaltaan morsionsa pellon yli juhlapaikalle ja... toimittaja tarttuu lehtiöönsä. Torjun kuitenkin enimmät kyselyt, en kaipaa julkisuutta, olenhan mitäpäsehyvejää-kaenuulaenen. :) Sitä paitsi eihän kotiseudun lehtiä ole juuri kiinnostaneet kirjanikaan, joten tokkopa tällainen pieni muistelus sen kummemmin nytkään hytkäyttäisi. Hyrisen hiljaa mielessäni muistellessani, että Arolan Eerohan taisi olla mukanamme ns. häämatkallammekin, joka suuntautui Lintulammen ja Teerilammen maisemiin... :)

Arolassa odottavat Helenan maukas lihakeitto ja uunijuusto... aah! Lisäksi Lempin kelkassa aikoinaan reissanneet tyttäret, Eeva ja Liisa halaavat lämpimästi. Sydämeni sulaa... Ruokaillessamme Eeva kertoo mitä hän muistaa tuosta historiallisesta vuosikymmenten takaisesta aamusta, herkistyy välillä... Niin minäkin ja rinnassani vellovat rakkauden ja myötätunnon hyökyaallot. Miten helpolla me sodan jälkeen syntyneet olemmekaan päässeet! Mutta... Osaammeko olla kiitollisia? Osaammeko olla valittamatta tyhjänpäiväisistä? Kukin menköön itseensä ja tutkailkoon, ehkäpä joku sen vastauksenkin löytää...

Viihtyisin pitempäänkin, mutta porukat rupeavat poistumaan ja seuraan esimerkkiä. Ihastelen vielä lähtiessäni Jerun ja Jonnan lapsukaisia, vilkasta poninhäntätyttöä ja tomaatteja metsästävää poikaa. Nuorin ihanuus, 8 kk:n ikäinen tyttö näyttää isänsä käsivarsilla, miten jämäkkä voi pienen ihmisen vartalo ollakaan kun hän sypäkän lentokoneen lailla levittää kätensä ja asettuu vaakalentoon. Isosisko tanssittaa häntä sylissään kuin nukkea konsanaan. En millään raaskisi riistäytyä irti, mutta joskushan sekin on tehtävä ja niin palaan Huttulaan Hänen luokseen. Sauna on seuraava etappi.

Juntusen koulun rannalla
(etuoikealla nähtävissä alkuperäisen koulun pohja)

Kiitän kokemuksesta! Kunnioittavin mielin kuljin, historian siivet havisivat, koskettivat, liikuttivat.

Hyvää Itsenäisyyspäivää, Suomeni maa!

KASTETTA KEHOLLE

LadyLinemme juhlii tällä viikolla viisvuotissynttäreitään. Siksipä ei koskaan etukäteen tiedä, mitä yllätystunteja siellä vastaan tulee - viisvuotiashan on arvaamaton, kuten hyvin tiedämme. :)

Tänään aioin vain kiireellä käväistä kuntosalin puolella, mutta sitten minut houkuteltiin yhteen yllätysryhmään mukaan, ryhmään, jota ei ollut ohjelmaan merkitty. Ja Akka Huimapäähän tietenkin meni ja sai kyytiä niin että tuntui, sai nauraa itselleen, hikoilla ihanasti... Ja nautti niin, että kun Lady Jamia oli seuraavaksi, ei hän malttanutkaan lähteä pois vaan jäi hinkumaan lisää kastetta keholleen. Ja sitähän tuli, ropisi kuin saavista ikkään. Tanssittiin hiphoppia, musikaaleja - ranskalaisia korkoja, cancania. Oih! Nam!

Tämän päivän ilme on haettu. Mitähän sitä huomenna olisi tarjolla? Yllätykset ovat kivoja!

ME HUOLETTOMAT HULIVILIT

Kovin huolettomina kuljimme viime lauantaina juuri tuolla... Vitsailimme, tutkimme muurahaispesien kaapaisujälkiä ja jykevien kynsien raapimisuria puiden kaarnattomissa vereslihoissa. Mutta emme pelänneet, ikämme korven sylissä eläneinä ja selkosissa vaeltaneina (silti vilaustakaan karhusta näkemättä); ensimmäiset karhunpennutkin kohtasin vasta kypsässä iässä, autosta katsoen, miten ne keskellä maantietä painiskelivat.

MUTTA jos tuo kyseinen tilanne olisi silloin ollut päällä niin luulen, että reissu olisi ainakin siirtynyt muutamalla viikolla... tai siirtynyt ihan kokonaan toisiin maisemiin.

Ja metsästäjän hutihan alun perin tuonkin varoittelun ja myöhemmin heränneen pelon nostatti, ikävä kyllä...

Metsästys on sellainen harrastus, johon en osaa suhtautua - jota en osaa käsitellä; en ole koskaan pystynyt hyväksymään yhdenkään elämän riistämistä... Kukkiakaan en raaskisi pellolta taittaa; niillä on niin lyhyt elinaika muutenkin... Siinä mielessä en kai ole koskaan aikuisuutta saavuttanutkaan.

Elämä on aina arvokas, olipa se kuinka vähäpätöinen tahansa.

VOIKO IHANAMPAA OLLA...

Pysäköimme perjantaina Juuman leirintäalueen mökin pihalle. Hän, lisko ja tämän mies sekä minä. Kohtuullisen kokoinen paritalon puolisko, molemmille pariskunnille omat makuuhuoneet, olohuone ja keittiö, varustelu myös hyväntasoinen. Lisäksi siinä oli sauna ja mikä parasta, ihana takka.

Lauantaiaamuna pistimme reput pykälään ja nehän lähes räpättivät innostuksesta kun pääsivät taas patikoimaan, tällä kertaa suuntana Pieni karhunkierros. Aamulla meinasi tihkuttaa sadetta, mutta sitten kirkastui ja loppupäivä olikin mitä aurinkoisin.  Maisemat olivat ihastuttavat - koskia, riippusiltoja, tuntureita, lukemattomia laskuja alas ja nousuja ylös. Yhdessä vaiheessa meinasivat jalat tehdä tenän, mutta pieni lepotuokio palautti voimat ja matkanteko jatkui. Eräässäkin nousussa, Kallioportissa,  oli 252 askelmaa ja se nousu olikin se kaikkein vaikein, etenkin alkupää. Seuraavalla kerralla kierränkin toiseen suuntaan sen, alaspäin on ainakin se rinne helpompi. Ihan kauhistutti, kun portaiden yläpäässä tuli nuori äiti vastaan vauva selässään, juolahti pakostakin mieleen, miten hän pystyisi suojaamaan lastaan, jos jalka lipeäisi...

Moni muukin oli lähtenyt samalle reissulle ja tulihtapaikat olivat kansoitetut. Satuimme osumaan Jyrävän koskelle juuri kun sieltä tuli kumilauttailijoita tai eiväthän he saaneet olla niissä kyydissä just sillä kohdalla, se olisi ollut liian vaarallista, mutta katsoimme yhdessä kun veneet laskivat itsekseen alas. Nokallaan ne kävivät, mutta eivät kumollaan.

Yhtenään huokailin, voiko ihanampaa olla missään... ja kuvasin, kuvasin ja kuvasin.

Paluumatkalla muuten jaksoin vielä juostakin aimo pätkän; pakkohan minun oli näyttää kun toiset epäilivät, tokko minusta nyt enää siihen olisi. Yllytyshulluko? Erilainen muoriko? Noo, mikäpä muukaan? Ja juoksihan se liskokin... melkein yhtäläisen pätkän... :)

No, tänään reidet vähän valittavat, mutta vertyväthän ne. Ja mukaani sain sieltä yskän, oikean röhän - kaula oli paljas ja tuulenhenki välillä kävi...

Sunnuntaina katsastettiin kotimatkalla vielä Kiutaköngäs ja Kuusamon villieläinpuisto. Edellinen ei ollut niin mahtava kuin muistelin, liekö vesi ollut nyt vähissä, vaikka suurenmoiset näköalathan siellä, upeat kalliot... Jälkimmäisessä opastajamme hauskutti meitä jutuillaan karhuista, ketuista, ilveksistä ja poroista. Oli hurjan näköistä kun hän pisti karkin suuhunsa Suomen suurimman karhun vieressä ja Juuso-nalle nappasi sen huulillaan siitä, pusun roiskeet vain lentelivät...

Mutta tiedättekö, mikä on metsiemme vaarallisin eläin? No sehän on hirvasporo syksyllä rykimäaikaan. Silloin se kuulemma luulee, että kaikki haluavat viedä sen naiset ja hyökkää epäröimättä, olipa vastassa sitten ihminen tai postilaatikko. :)

HIKILENKKINEN

Pyrähdettiin Pöllyvaaran* pururadalla hikilenkkinen. Aikansa jäljessäni sauvoineen koikkelehdittuaan ja vauhtiani taivasteltuaan Hän tuumi, että juoksu on oikeastaan liian kovaa tuonikäiselle ihmiselle.

Haa, onko juoksukin muka ikään kuin ikään valjastettu, ikäistetty? Eikö tämänikäinen saakaan juosta?
No, enhän minä nyt niin paljon juoksekaan... Mitä nyt kuntosalin juoksumatolla ihan vähän vain ja pururadoilla, silloin kun muita ei ole näkyvillä. Eikä vauhtini kenenkään päätä huimaa, kaikkein vähiten minun; ehkä noin viiden kilometrin tuntinopeudella suhahdan. Enkä ohita ketään, yleensä minä olen se, joka ohitetaan.

Mutta hyvää se tekee, tärähtelyineen ja verenkiertoineen kaikkineen. Sydämenikin kipittää ihan kivasti kun se muuten vähän laiskanluihakka olisi. Joten minähän juoksen. Kerran pystyn siihen. Ja jaksan.

* Kajaanin Teppanassa sijaitseva ulkoilu- ja retkeilyalue. Sen luontopolun lahonneet portaat kaipaisivat kyllä kunnostusta, tuollaisina ne ovat vaarallisia.

TAVALLINEN TYTTÖ

Eilen vielä hikikarpalot pyörivät pitkin selkää, tänään piti laittaa pitkälahkeiset ja -hihaiset päälle, että tarkenisi.

Illalla hurautettiin porukalla liskon ja hänen miehensä kera Piston maamiesseuran talolle tanssimaan. Paikka sijaitsee Taivalkosken puolella Tyrövaaralla. Tahtia löi Selena-niminen orkesteri. (Selena on muuten myös minun tonttukaksosistani toinen ;)) ja hyvin löikin. Ikkään kuin löylyä lissää... Sillä lämmintä oli sielläkin. 

Muuan sääskikin pääsi ulkona viilennystä hakiessamme vähän kuppailemaan, mökillähän niitä ei muuten oikein ole vielä näkynytkään, mikä on ihme jo sinänsä. Riemuitsimme tietenkin taas sydäntemme kyllyydestä ja jotenkin outo ilmiö on havaittavissa - koipeni tuntuvat ajan oloon senkun nuortuvan! Muista paikoista en uskaltaisi mennä sanomaankaan sitten yhtään mitään. :) 

En olisi millään vielä malttanut lähteä pois kun Hän ilmoitti, että aika on tullut, inisin vähän, mutta lähdettävä oli, vaikka haikea nuoruudenajan tango jäikin soimaan... Matkaa oli sentään vajaan tunnin verran ja vanhaa miestähän (minusta yhdeksän kuukautta nuorempaa) nukutti tietenkin. HIHII...  

Vaikka ei Häntä oikeastaan tietenkään vanhaksi voi tituleerata kun ajattelee, millä vauhdilla hän lennätti minua koko illan. Varsinkin Tavallisen tytön me lähes juoksimme (niin teemme muuten aina; emme mahda sille yhtikäs mitään - olemme voimattomia sen voiman edessä).

JA SE HIKI VALUI AINA VAAN

Vuodatin hikeä. Voi miten minä vuodatinkaan! Silti olin luvannut Hänelle lähteä Lystinurmen latotansseihin Eino Leino -talon pihapiiriin. Mitkään mutinat eivät auttaisi, tiesin, joten muutaman tuikitärkeän vaatekappaleen kanssa taisteltuani istahdin autoon. Hän vähän mökötti jo. Sitten minäkin pikkuisen...

Höpsöilyt huiskahtivat suit sait hatelikkoon kun pysäköimme Kuvakirkon ohi vievän tien varrelle. Ihana näkymä Oulujärvelle avautui ja sen korkealla töyräällä sijaitsevassa ladossa oli meneillään tanssikurssit, joiden loppuvääntöjä päästiin seuraamaan. Lipunostopaikalla merkitsimme itsemme numeroiksi 49 ja 50. Kun kurssi loppui, astui orkesteri Metakka asemiinsa. Yhtye koostuu paikallisen tanssiseura Casamban jäsenistä.

Aluksi Casamban puheenjohtaja Martti vei vaimonsa häävalssiin - oli heidän yhdeksäs hääpäivänsä. Tunnelma oli romanttinen, herkkä... Katsojat supattelivat. "Miten rakastuneita vieläkin..."

Ja sitten se alkoi. Kaikkea tanssia maan ja taivaan väliltä, no, lähes. Orkesterin solisteja oli kolme, jotka vuorotellen astuivat remmiin ja tauoilla tanssittivat levyt. Aurinko paahtoi ja saunatunnelma vallitsi. Silti jalat eivät malttaneet pysyä paikoillaan; eikö muka saunassa tanssia voisi? Ja hiki valui...

Viimein, juuri ennen kotiinlähtöä, ilmoille singahti Säkkijärven polkka, joka imaisi lattialle ja laittoi jalat lentämään. Ja se hiki valui aina vaan, mutta se tuntui jo ansaitulta vuodatukselta. Nautinnosta kumpuavalta...

Ja se, jos mikä, teki terää!

LATOTANSSIT PUIMALASSA

Ensiksikin Hän meinasi tukehtua lihapalaan Wanhan kellarissa. Löin hartioihin, sitten siirryimme eteiseen, jossa nyin epätoivoisen tuloksettomasti Heimlichin otetta kunnes portsari kysyi, voisiko hän tehdä sen. Istahdin koivet velttoina siihen sohvalle ja katselin, sitten minua pyydettiin menemään takaisin pöytään. Huomasin tyynesti suunnittelevani kaikkea eteenpäin, kunnes Hänen paluunsa pöytään laukaisi kyyneleet, käsittämättömän vihastuksen ja helpotuksen...

Hän jatkoi ateriointiaan kuin ei mitään. Minä en saanut enää alas palaakaan. Ihana portsari kävi vähän myöhemmin vielä tarkistamassa, oliko kaikki hyvin.

Tanssien piti alkaa, silti soittajien kapistukset täyttivät lattian ja kysyimme tarjoilijalta, miten nyt näin. Hän neuvoi meille, että jossakin on latotanssit wanhaan tyyliin ja mehän kirmasimme taksiin; ei haluttu tuhlata aikaa bussin odotteluun. Ensimmäinen ulkomaalaistaustainen mies ei ymmärtänyt alkuunkaan, mistä puhuimme ja siirryimme välittömästi seuraavaan taksiin. Tämä nuori mies tiesi heti mistä oli kysymys - sehän on kuuluisa paikka - ja nakkasi meidät.

Anita Hirvonenhan se siellä keikkui ja lauloi. Tanssimme, tanssimme ja tanssimme. Tangot, valssit, humpat, foxit, cha chaat, jenkat ja polkat, tosin viimeksi mainittua soittivat vain kerran pari kappaletta ja toinen jäi tooooosi tyngäksi. Lähtiessä Hän kävi hakemassa Anitalta nimmarin  ja minä kävin vain hikisesti halaamassa. KIITOS!

Tänne tullaan seuraavalla kerrallakin. Koulutuksia ei Hänellekään enää ole (Hän on kuulemma jo täysinoppinut... :)), mutta silti...

P.S. Hänellä olisi ollut vientiä: Parinkymmenen metrin matkalla tiskille kolme naista oli pyytänyt tanssimaan. Hän ei ollut hirvinnyt sanoa ei, oli vain kiitellyt ja jatkanut matkaansa.