tiistai 14. helmikuuta 2017

OLENKO MINÄ MINÄ?

Ystävä.
Sinä tunnet epätoivoni.
Sinä kannustat ja kehut, aiheettakin.
Sinä riemuitset onnistumisistani.
Eikö niin?
Ethän hiero käsiäsi selkäni takana, kun menetän jotain?
Ethän panettele minua yhteisille tuttavillemme?
Sillä minä en ymmärrä kieroilua,
en panettelua, en selän takana puhumista.
Olenko siis sinun ystäväsi?
Olenko se, jota tarvitset?
Olenko minä - minä?

maanantai 13. helmikuuta 2017

EUTANASIAA. MIKSI EI?

Suuri osa lääkäreistä ei kannata eutanasiaa. Miksi? Oi miksi? He eivät ole kokeneet toivottomuutta, näköalattomuutta, yksinäisyyttä, tulevaisuudettomuutta. Eikä olemattomuutta.

Jo se, että tietää, ettei tulevina päivinä käy kukaan, riittää mielestäni armoon. Armahdukseen päivien loputtomuuteen, tyhjänpäiväisten elämisen kunnioittamisen lupauksiin, joita muka lääkärit vannovat kannattavansa työhön sitoutuessaan. Eiväthän näköjään ns. "oikeuden"palvelijatkaan noudata valojaan. Miksi siis apua ei saa? Tuokin on elämisen mahdottomuutta. Miksi siitä ei saa irrottautua?

No, enhän nyt oikeasti sitä tarkoita, vilahti vain. Mutta eutanasialla voisi olla montakin tärppiä, ei pelkästään "muka" lääketieteellistä. Joku nyt vain haluaisi lähteä ja toivetta kunnioitettaisiin...

Noo, niin, provosoin. :(  Sori... Ei mulle kuitenkaan oleellista, kai. MUTTA oikeasti ja rehellisesti ilmaistuna haluan päästä pois, kun ei ole mitään enää tehtävissä.

lauantai 11. helmikuuta 2017

LENTELYÄ

Kehossani viipyilee yhä suloinen tunne, jonka aiheutti aseman odotushuoneessa sydäntäni läpiravistanut kokemus. Raiteidenpuoleinen ovi nimittäin aukesi ja sisään rämpsytteli ihana jono, jota yhdisti edellä kulkevan hoitajan pitelemä naru. Sitä puolestaan piteli viimeisenä kulkeva toinen vastuuhenkilö. Välissä töpsyttelivät nöpöläiset, joista jokainen piti kiinni naruun pyöräytetystä narupyörykästä. Ohjaaja muistutti taaperoille, miten ystävälliselle ovenaukipitäjälle sanottiinkaan.

Oi, miten tuttua - ihana muistosuihkaus menneisyydestä!

Ja niin lentelin muistoissani yhdestä jos toisestakin pikkuisesta suusta kaikuneiden kiitosten siivillä. Sydämeni suli. Tuntui, että se valui kaipuusta näiden pikkuryökäleiden keltaisten huomioliivien kiinnitysliinoihin, ja niihin taapertaviin lökäpöksyisiin ulkohaalareihin. Saisinpa vielä joskus olla osallisena niiden pukemiseen edes! Jutteluista ja sylissärutistamisista puhumattakaan!

LUETUIMMAT