Tänään autoni (= pojan vanha, jota saan käyttää tarvitessani) juuttui mahastaan lumeen parkkipaikalla, kun en
ollut lumimyräköiden tultua ajanut sillä, käynyt vain välillä kaivamassa sen
kinoksesta, ja nyt se makasi lumen ympäröimänä. Kuvittelin puhdistaneeni auton
ympäristön niin, että voisin
ainakin siirtää sen aurattuun parkkiin, mutta onnistuin peruuttamaan ehkä auton
pituuden verran, ja sitten se äjähti paikoilleen - ei lähtenyt eteen, ei
taakse.
Kaivelimme vieraani kanssa tunnin verran, tuloksetta. Sitten reipas naapurini, nuori
mies, yritti auttaa, mutta mitään ei sittenkään tapahtunut - mahan alla oli tiukka jöntti. Kaivoimme,
starttasimme, lapioimme...
Äkkiä auton viereen ilmestyi minusta paaaaaljon
nuorempi nainen, joka siekailematta rupesi kaivamaan, työnsi, starttasi ja
neuvoi, turhaan yhä vain. Seuraavaksi paikalle harppoi pari nuorta miestä kuulemma kesken saunomistaan (olivat parvekkeelta nähneet mummon ja papan tuppuroinnit)
ja tarttuivat toimeen - auto ei silti änähtänyt vieläkään! Nuori nainen tarttui puhelimeen - hän ei luovuttanut, vaan kutsui apuvoimia ja silloin
lähetin pojat saunaansa takaisin, sillä turhaan he olisivat nyt jääneet
vilustumaan. Ja eikös muutaman kymmenen minuutin odottelun jälkeen hyrrännytkin
"kaupungin traktori" paikalle! Se vetäisi pikkutyrrin hetkessä tielle, josta
tämä onnellisena kaarsi puhtaalle parkkipaikalle. 😁
Ystävällinen,
ihana auttajamme oli sillä välin kerennyt jo istahtaa oman autonsa rattiin ja
hurauttaa pois. Olisin halannut häntä, niin ihanalta tuntui se välittäminen, nyt
ennätin vain vilkuttaa ja lähettää lentosuukkoja. Pari tuntia meiltä eläkeläistötteröiltä meni ennen lopullisia apuvoimia, joten aika kuitti olin.
Mutta onnellinen. Enhän jäänyt yksin ongelmani kanssa. Enkä pyörtynyt. 🙃
Sydämestäni
kumpuavat KIITOKSET näille kaikille hyväntahtoisille auttajille, mutta erityiskiitos
sinulle, nuori nainen, joka ilmestyit kai sieltä päiväkodin portista (?)! ❤️
