NÄIN NE VUODET VAIHTUVAT - TIESITHÄN SEN?

Vanhus ontuu ylös vuoren rinnettä, vaivalloisesti, väliin pysähdellen ja otsaansa pyyhkäisten. Viimein hän seisahtaa vuoren harjalle, huokaa syvään ja tähyää kaukaisuuteen. Hänen silmänsä katsovat sinne, minne mainen silmä ei yllä. Väsynyt  hymynkare suupielessään hän varautuu keppiinsä ja vaipuu valtavan lohkareen juurelle, nojaa siihen ja sulkee silmänsä.

Lohkareen ylle ilmestyy hiljaa tummentuva tähti. Vavisten se kohoaa ylemmäksi, raskaasti, mutta sinnikkäästi. Korkeuksista kipunoi alas kirkas pikkuinen valonsäde, joka kohdatessaan kohoavan tähtivanhuksen pysähtyy, koskettaa sitä hellästi, ja yhdessä ne muodostavat hohtavan kultaisen sydämen, joka sykkii hetken valoa, lämpöä ja rakkautta. Sitten vanhempi tähti irrottautuu ja jatkaa hidasta loittonemistaan hetki hetkeltä haalistuen, kunnes katoaa toisten himmeästi tuikkivien tähtien joukkoon. Tähtilapsi laskeutuu alas koko ajan kirkastuen, kunnes se säihkyen valaisee koko maanpiirin.

Nyt rinteellä konttaa iloisesti pikkuinen vesseli, joka lähtee toivorikkaana etsimään tietä alas, luokse ihmisten, joiden kellot ovat juuri vierähtäneet uuden vuoden ensimmäisiin hetkiin.

Hyvää Uutta Vuotta!

SYDÄMENI TÄHTI

Keskellä säkenöiväin tähtivöitten
kimmeltää kirkkaimpana Joulun tähti.
Se tähti, mikä kerran sydämestäin sinne lähti.

Nyt pyydän - tule takaisin!
Suo valos, lämpös, rakkautesi
hohtaa ja hehkua taas minussakin!

On hanki valkoinen ja puhdas, hohtava,
mutt’ samalla niin viileä, kylmyyttä hohkava.
Jos sinne pesän kaivertaisin,
kai osan lämmöstä minäkin takaisin saisin?

Oi, mikä hahmo tuolla taapertaa?
Ei yllään vaippoja, ei viittaa mahtavaa.
Vain hohde kultainen sisältään väreilee
ja puhtaan säteen aura kutreillaan kimaltelee.

En hangen viileätä pesää tarvitse,
minua lämmittää jo katse pienokaisen.
Kun sylissäni, sydämessäin Häntä kannan,
en muuta kaipaile -
tähteni jatkossakin taivaalla loistaa annan.

SAAREN KARTANON JOULUMAASSA

Haukotus. Vilkaisu kelloon – 6:43. Herätyskilkatusta odotellessani kutsun You Tubesta Taipaleen Reijon ja vajoan kuunnellessani pehmoiseen, puoliutuiseen olotilaan. Kun herätyksen hälyääni sotkee Elämänaaltojen keinunnan, nousen valmistautumaan päivään.

Yhdeksältä starttaa bussi täynnä virkeitä ikäihmisiä ja vajaan tunnin ajelun jälkeen pysäköimme Saaren Kartanon Joulumaahan. Kukkameri hulvahtaa silmiin, puutarhakirkossa penkkirivistö oottaa sanankuulijoita ja eläinpuistossa, tai paremminkin Joulumetsässä, pyörähtelee häkeissään niin pieniä kuin vähän suurempiakin kanssavaeltajia.

Siellä sun täällä kierreltyämme sisar osoittaa etäämpänä näkyvää pyöreätä kaivoa ja virnistää: ”Kato, jos rahat loppuvat, niin tuolta saa lisää!”. Hän osoittaa toivomuskaivoa ja tipauttaa sinne kolikon muiden kiiltelevien kolikoiden joukkoon. Naurahdan, tällä kertaa ihan maltillisesti ja jopa aikuisen ihmisen oloisesti, vaikka hulluttelu on meillä sisaruksilla niin ytimissä ja sisäkaluissa, että ei se yleensä katso tilaa eikä hetkeä, koska iskee. Lapset pieninä ollessaan protestoivat, etteivät he kehtaa lähteä meidän mukana kauppoihinkaan, kun saavat hävetä meitä hillittömien naurukohtausten yllättäessä. Aiheen ei tarvitse olla mitenkään erikoinen, hupi löytyy kyllä vaikka kuinka mitättömältä vaikuttavasta asiasta. 
Ohitan kaivon, mutta palaan hetken kuluttua takaisin, sähkötän sydämelläni toiveen eetteriin hiljaa ja pudotan oman kolikkoni.

Lusikkalinnaan käy jatkuva pikkubussien virta. Siellä ruokailevat varatut ryhmät, henkilökunta ja opiskelijat. Saamme lautasellemme joulupuuron ja vielä kahvit pipareineen jälkiruoaksi. Kanelisokerilla kuorrutettu riisipuuro maistuu monien herkuttomien vuosien jälkeen muistoilta, niiltä ihanilta, lasten ja lastenlasten seurassa nautituilta. Perheeltä.

Joulutorilta ostan purkillisen Päärynähilloa ja Kesämuistoa (mansikkaa, viinimarjaa, vadelmaa...), valmistus Ritva Pajun, Järvenpää. Sisareni saa minut lisäämään ostoksiini vielä Paholaisen hillopurkin, jossa on sisältönä mm. paprikaa, chiliä ym. väkevää maustetta sekä Omena konjakki-Chutney –purkin (chiliä, omenaa, paprikaa, inkivääriä...). Valmistajaa ei näy purkin kyljessä, joten se jää nyt tuntemattomaksi. Noilla herkuilla joulusta ei tulle ainakaan maun puolesta väritön.

Perilläoloaikaa on vaivaiset kolme tuntia, joten paljon jää näkemättä, mm. ulkona kiemurteleva Tonttupolku, mutta sen olen nähnyt jo, joskus aikaisempina vuosina. 
Kun bussi lähtee, vajoan tyytyväisenä penkkiini, sillä enempää kävelemistä en ehkä olisi tämänhetkisillä koivilla jaksanutkaan.

ISÄ

Muistatko isä, miten juoksimme pitkin pientareita?

Minä edellä, variksensaappaat jaloissa vilkkuen,

sinä perässä vitsa kädessä.

Kiinni et saanut koskaan.

Eihän se oikeaa kauhupakoa ollut -

se oli vain keppostelevan tyttären karkaamista,

aiheellisen rankaisun välttelemistä.

Sinä lepyit hetkessä ja minä palasin kotiin

muina miehinä,

uusia kujeita punoen.

Viimeisenä syntymäpäivänäsi

tanssin sinun kanssasi vielä,

vaikka jalkoihisi oli piirretty kivun kaavat,

ja se jäi viimeiseksi tapaamiseksemme.

Poskeni kostuvat.

On ikävä. Yhä.

Mitä antaisinkaan, jos olisit vierelläni jälleen!

Juoksemassa, tanssimassa,

lapsiani, lapsenlapsiani kiikuttamassa.

Rakastan sinua, isä.

Lienenkö sitä koskaan sanonut silloin,

kun vielä olit täällä?

Nyt sen sanoin, kuvallesi,

jonka edessä kynttilä palaa.

YKSINÄISYYS

Eilen joku haikaili paluuta entisiin aikoihin, niihin, jolloin perhe oli koossa, sillä silloin ei tarvinnut kärsiä ainakaan yksinäisyydestä, vaikkei useimpia nykyajan helpotuksia ollutkaan. Olin niin samaa mieltä hänen kanssaan! Olisin ottanut takaisin jopa ne kestokykyni ylittäneet hetketkin, kunhan minun vain ei tarvitsisi olla yksin. Tosin aika on armeliaasti himmentänyt senaikaiset tunnelmat, joten en varmaankaan täysin ymmärtänyt, mitä toivoin, mutta on se yksinäisyys niin paha peikko monelle meistä, että sitä ei soisi kenenkään kokevan.

Illalla olin juuri palannut muutaman tunnin vierailulta tyttäreni luota tähän hiljaiseen, tyhjään asuntoon ja tunsin taas niin riipaisevan lohdutonta yksinäisyyttä ja toisten ihmisten läsnäolon kaipuuta, että melkein hyppäsin takaisin ratikkaan palatakseni lapseni luokse kysymään, saanko tulla yöksi. Tietenkin olisin saanut, kysymättäkin, mutta näitä lähes ylitsepääsemättömiä hetkiä on ollut viimeisten kuuden vuoden aikana niin paljon, että tiesin, ettei se pakenemalla kummenisi, joten pakotin itseni peiton alle Areenan ohjelmistoa katselemaan ja siihen onneksi nukahdinkin. Tämä kaikki, yksinäisyyskin, on vain kestettävä. Kaupungin rientoihinkaan kun ei tee yksin mieli mennä.

Olen usein miettinyt, että valitseeko ihminen itse kaiken tässä elämässä tapahtuvan jo ennen syntymäänsä. Tehnyt synnyttyään elämänvalintoja kulkien koko ajan kohti tätä? Oppiakseen Elämän koulussa? Siten olisin ihan itse syypää tämänhetkiseen olotilaani, mutta toisaalta, kenenkäpä muunkaan syytä se voisi olla. Miten yksinäisyyden tunteen saisi aisoihin?

MUMMELI TUTUSTUU STADIIN

Maalaismummeli se tutustui stadiin... 😇 

Lähdin Kampista, "väärästä" ovesta tietenkin, ja lenkkasin ja lenkkasin katuja pitkin ja poikin. Kysyin tietä ainakin kolmelta, jotka sattuivat, tietty, olemaan ulkomaalaisia. Sain osakseni ystävällisiä hymyjä, päänpudistuksia ja yks osasi jopa sanoa olen saksalainen. Kun tunnistin Stockmannin, hyppäsin ratikkaan ja ajoin kolme pysäkinväliä. Sitten taas tämä mummeli pyörähteli ja tanssahteli kaduilla, sadettakin pikkuisen ripsautti, muttei se haitannut askellusta.

Kysäisinpä taas, ja kiltti reppuselkäinen nuorimies vilkaisi puhelimestaan sekä opasti oikeaan suuntaan. Omasta puhelimestanihan en voinut mitenkään katsoa, sillä molemmissa käsissä roikkuivat kauppapussukat. Leikkipuistoon osuttuani tiedustelin jälleen, tietysti,  ulkomaalaiselta mieheltä tietä, hän ei tietenkään osannut auttaa, mutta vieressä lastaan leikittänyt nuori äiti kuuli pulmani ja juoksi kentän reunalla olevista lastenvaunuista varta vasten tablettinsa, josta etsi kadun ja neuvoi reitin. Kun kerroin taivaltaneeni jo aikamoisen tovin, hän huikkasi perääni, että tuu takaisin, jos et osu oikeaan. 😃

Hyvillä mielin ihmisten ystävällisyydestä kopsuttelin kuin kopsuttelinkin lopulta oikeaan osoitteeseen. 👍 Askeleita kertyi yli 10 000 ja koivet pysyivät silti ihan hiljaa! Olivat varmaankin reiteistä yhtä hölmöinä kuin omistajansakin.

Lastenlapsia hoitamassa olen kulkenut toistakymmentä vuotta kyllä, mutta silloin pääkaupunkiin tutustuminen rajoittui pääasiassa matkaan asemalta perille sekä sieltä lähimpään ruokakauppaan.

Naureskelin ajatellessani itseäni avuttomana mummelina kaduilla pyörimässä, vaikka oikeastaan nautin siitä, sillä ilma oli ihana ja tiesin, että kyllähän minä perille löydän, olinhan käynyt siellä ennenkin.

Maalaismummeli on siis putkiremonttia paossa Töölössä asti. 

SYDÄMENI SISKOLLE

Olin kuuden viikon kypsässä iässä,
kun olit mulle, serkku, syntymässä.
Saman pirtin nurkassa uinailtiin
- päät yhdessä -
sisariksi kasvettiin.

Kotikunnaille,
lapsuuden leikkimaille
usein unessa jälleen palaan
ja kun aamuisin arkeen havahdun,
pettymykseni vaivoin saan salaan.

Värein kirjaillut kiemurat elämän
meidät erilleen muuten veivät,
mutta kotiniemelle takaisin
tulemasta ne estäneet eivät.

Nyt sinulle, siskoni, pyyntö on tämä:
Ethän minua maailmaan yksin jätä?
Meidän määrä on vanheta yhdessä!

Kenties elämämme ehtoopuolella
me harmaapäinä,
elämän nähneinä
ja siihen jo kyllästyneinä
taasen saman pirtin nurkkaan
nukahdamme -
päät yhdessä,
silmät väsyneinä...

Ja ehkäpä salatun verhon takana
me joskus taas havahdumme
päät yhdessä,
silmät virkeinä...
Aloittaaksemme alusta jälleen.

Näin uskothan,
sydämeni sisko?

RAUKKIS

Vilkutan.

He lähtivät.

Kotiin. Minun kotiini.

Painoin pääni ja annoin tuskan tulla.

Sieluni pyörähti jokaisen renkaan pyörähdyksen mukana.

Se roikkui takalasin ikkunanpyyhkijässä

ja räytyi jälleenkohtaamisten raunioilla.

Ikävöi tuttuja sylejä,

kaipasi syliin rutistamista.

Vedin sieluni takaisin parvekkeelle,

suljin ikkunan

ja menin peiton alle.

Ikävä ei luovu omastaan.

Raukkis.

IKÄVÄ

Kertokaa sille järvelle,

joka sinisin lainein siellä kotona

helmeilee,

että minulla on ikävä.

Kertokaa niille rannan koivuille,

jotka huojuvat hiljaa tuulten sylissä,

että kaipaan niiden huminoita.

Ja kertokaa vielä sille karhullekin,

joka porskuttelee järven yli,

että uneksin siitä.

Nuo kaikki muistot

värisevät sisälläni yhä.

Ne rukoilevat, kutsuvat ja vaativat

minua palaamaan.

Palaamaan kotiin,

unohtamaan ja hyväksymään

sekä heittäytymään ihanan Kainuuni

rakastaville käsivarsille.

Niin, minulla on ikävä.

TAKSVÄRKKIÄ

Mummi! Voinks mä tulla torstaina sun luo, kun perjantaina on taksvärkkipäivä? Puhelimesta kantautuva innokas pulputus nostaa mummin pörröpään rivakasti ylös tyynystä, johon toivottomuus oli sen jälleen kerran lannistanut. Mä voisin auttaa sua töissäs, lakaista ja käydä kaupassa, jatkaa iloinen ääni sirkutustaan. Mä kun en oikein imuroinnista tykkää.

Mummin mieli virittyy jo hiukan korkeammalle tasolle. Voi kulta, ihanaa! Tietysti saat tulla. Kyllä me aina jotain hommaa keksitään.

Niin, ja jos sä maksat mulle vaikk' parikymppii, niin hyväntekeväisyyteen menee 12 euroo ja mullekki jäis kaheksan euroo. Kujeileva naurahdus saa mumminkin nauramaan. Katotaan nyt, tietenkin palkka riippuu siitä, mitä töitä tulee tehdyksi, hän kuittaa hymynkare suupielessään. Kiva kuitenkin, kun tuut.

Joo, moi sitten! Ja klik, vilahduksessa puhelin napsahtaa kiinni. Moi moi, nähdään sitten torstaina, mummi kuiskaa mykkään puhelimeen.

Mitäpä sitä turhia aikailemaan, kerran asia tuli selväksi, hän tuumaa ja kääntää tyynyn toisinpäin. Ainakin huomisesta tuntuu tulevan hyvä päivä.

SURULLISTA

Tämä (Menikö lapsi pesuveden mukana?) on pitkä tarina, koeta jaksaa katsoa loppuun. 👍Tätä samaa olen murehtinut jo vuosia. Lapsissa on tulevaisuus, siispä heille pitää antaa mahdollisuus, tasa-arvoinen. Mihin hiivattiin nykyinen hallituksemme tähtää?

VOI TAIVAS!

Katsoin ohjelman Vanhukset heitteillä kotihoidossa. No, täytän ensi kuussa kauhean monta kymmentä vuotta. Se sinänsä on jo uskomaton, hirvittävä totuus, mihin en ole varautunut mitenkään, koska sisälläni jatkaa elämistään se alkuperäinen maalaistyttö, joka uskoi olevansa ikuinen ja joka luuli voivansa nostaa kotikylänsä maailman kartalle. Vasta nyt iskee tajuntaan se, ettei yksityisellä pienellä madolla ole mitään mahiksia yhtään mihinkään.😥

Isä lähti taivaaseen seitenkymppisenä, äiti 86-vuotiaana, molemmat kaatuivat ns. saappaat jalassa ja siitä kiitän. Samaa toivon itselleni, sillä se näyttää olevan paras vaihtoehto rakkaan Suomemme nykytilassa. Vierasmaalaiset ovat jo kauan ihmetelleet suomalaisten hirvittävää vanhusten kohtelua.
Pääni kontrollikuvaus on toukokuussa. Minun tarvitsee vain toivoa, että noin 15 vuotta vielä jaksan, jos siinä ei ole mitään huomautettavaa, kunhan saan viettää ne suhteellisen terveenä, omilla jaloillani seisten, rakkaitten lasteni, lastenlasteni ja siskojeni parissa. Vain silloin ja vain heidän vuokseen jaksaisin vielä yrittää.

RUOTUUN PALAUTUS

Niinhän siinä kävi, että vartijat olivat jaksaneet pysytellä asemissaan, joten jouduin poistamaan (no en tietenkään poistanut, palautin vain luonnokseksi) viimeisimmän kirjoitukseni, koska joku vainoharhainen näki siinä kuviteltuja uhkia. Vakava ja ahdistava aihe oli kysymyksessä, mutta ilmeisesti sellaisista ei muka saisi kirjoittaa, en ainakaan minä.

Annoin taas kerran jyrätä itseni enkä jaksa rimpuilla enää, sillä olen vasta läpikäynyt vakavan leikkauksen ja sädehoidon, joten luovutan hetkeksi. Tämä oli tässä. Palaan asiaan taas, kun olen terveempi. Sitten jyrään vastaan. Suomessa on sananvapaus eivätkä mitkään häiriköt minua pelottele.

Kiitos ja Hyvää Pääsiäistä!

Ristiinnaulitsemisaihe on näinä päivinä monessakin mielessä ajankohtainen.

KUN RAKAS LYÖ

Televisiossa näytettiin Emmy-palkinnon voittaneen journalistin Tony Harrisin dokumentti Kun rakas lyö, joka kertoo perheväkivallasta tositarinoihin pohjautuen sekä pohtii pakoon lähtemisen ja pahoinpitelijän pauloihin jäämiseen liittyviä kysymyksiä. Se näytettiin öiseen aikaan, joten nauhoitin sen ja katsoin äsken – ja ahdistuin sitä enemmän, mitä pitemmälle pääsin. Niinpä jouduin keskeyttämään katsomisen välillä, käperryin suremaan ja murehtimaan ihmismielen pahuutta ja käsittämätöntä julmuutta. Kauhistuttavinta siinä on se, että lyöjä on läheinen ja rakas!

Lyöjällä on vahva kontrollin tarve, hän määrittää siten uhrinsa käytöstä, kuten mitä tämä voi sanoa, mitä tuntea, miten pukeutua sekä missä ja kenen kanssa liikkua, puhua, nauraa, kirjoittaa. Hänellä on myös taito manipuloida, ja arvostelemalla sekä vähättelemällä hän haluaa musertaa toisen saadakseen tämän riippuvaiseksi. Kun väkivalta toistuu, uhri saattaa turtua ja alistuu, koska ei muuta mahdollisuutta näe, puolustautuakaan kun ei voi, sillä pelko vielä pahemmasta estää, tosin tuskin mitättömäksi ja tahdottomaksi muserretulla on enää voimiakaan siihen. Ja jokainen väkivallantoteutus vahvistaa lyöjän valtaa.

Nämä kyseisessä ohjelmassa haastatellut pääsivät virkavallan tai ystävien avulla pois siitä helvetistä, mutta entäpä jos ei ole yhtään ketään, kenen puoleen kääntyä? Jos se ”rakas” on eristänyt läheisensä ja pitänyt huolen siitä, että toinen pysyy vain ja ainoastaan hänen yksityisomaisuutenaan? Tai jos tämä ei ilmianna pahoinpitelijäänsä ihan vain siksi, koska ei halua tuhota toista ja koska on kykenemätön vahingoittamaan mitään elävää olentoa millään tavoin? Ja entäpä jos lyöjä näyttää ulkopuolisille vain sen mukavan ja kiltin puolensa, niin eihän siitä mitalin kääntöpuolesta kertojaa uskottaisi, vaikka tämä kuinka yrittäisi. On vain alistuttava, siedettävä, koetettava unohtaa ja jatkaa, ainakin, mikäli lapsia ei ole enää suojeltavina? Kaiketikin näin se taitaa mennä, uskoisin.