SAAREN KARTANON JOULUMAASSA

Haukotus. Vilkaisu kelloon – 6:43. Herätyskilkatusta odotellessani kutsun You Tubesta Taipaleen Reijon ja vajoan kuunnellessani pehmoiseen, puoliutuiseen olotilaan. Kun herätyksen hälyääni sotkee Elämänaaltojen keinunnan, nousen valmistautumaan päivään.

Yhdeksältä starttaa bussi täynnä virkeitä ikäihmisiä ja vajaan tunnin ajelun jälkeen pysäköimme Saaren Kartanon Joulumaahan. Kukkameri hulvahtaa silmiin, puutarhakirkossa penkkirivistö oottaa sanankuulijoita ja eläinpuistossa, tai paremminkin Joulumetsässä, pyörähtelee häkeissään niin pieniä kuin vähän suurempiakin kanssavaeltajia.

Siellä sun täällä kierreltyämme sisar osoittaa etäämpänä näkyvää pyöreätä kaivoa ja virnistää: ”Kato, jos rahat loppuvat, niin tuolta saa lisää!”. Hän osoittaa toivomuskaivoa ja tipauttaa sinne kolikon muiden kiiltelevien kolikoiden joukkoon. Naurahdan, tällä kertaa ihan maltillisesti ja jopa aikuisen ihmisen oloisesti, vaikka hulluttelu on meillä sisaruksilla niin ytimissä ja sisäkaluissa, että ei se yleensä katso tilaa eikä hetkeä, koska iskee. Lapset pieninä ollessaan protestoivat, etteivät he kehtaa lähteä meidän mukana kauppoihinkaan, kun saavat hävetä meitä hillittömien naurukohtausten yllättäessä. Aiheen ei tarvitse olla mitenkään erikoinen, hupi löytyy kyllä vaikka kuinka mitättömältä vaikuttavasta asiasta. 
Ohitan kaivon, mutta palaan hetken kuluttua takaisin, sähkötän sydämelläni toiveen eetteriin hiljaa ja pudotan oman kolikkoni.

Lusikkalinnaan käy jatkuva pikkubussien virta. Siellä ruokailevat varatut ryhmät, henkilökunta ja opiskelijat. Saamme lautasellemme joulupuuron ja vielä kahvit pipareineen jälkiruoaksi. Kanelisokerilla kuorrutettu riisipuuro maistuu monien herkuttomien vuosien jälkeen muistoilta, niiltä ihanilta, lasten ja lastenlasten seurassa nautituilta. Perheeltä.

Joulutorilta ostan purkillisen Päärynähilloa ja Kesämuistoa (mansikkaa, viinimarjaa, vadelmaa...), valmistus Ritva Pajun, Järvenpää. Sisareni saa minut lisäämään ostoksiini vielä Paholaisen hillopurkin, jossa on sisältönä mm. paprikaa, chiliä ym. väkevää maustetta sekä Omena konjakki-Chutney –purkin (chiliä, omenaa, paprikaa, inkivääriä...). Valmistajaa ei näy purkin kyljessä, joten se jää nyt tuntemattomaksi. Noilla herkuilla joulusta ei tulle ainakaan maun puolesta väritön.

Perilläoloaikaa on vaivaiset kolme tuntia, joten paljon jää näkemättä, mm. ulkona kiemurteleva Tonttupolku, mutta sen olen nähnyt jo, joskus aikaisempina vuosina. 
Kun bussi lähtee, vajoan tyytyväisenä penkkiini, sillä enempää kävelemistä en ehkä olisi tämänhetkisillä koivilla jaksanutkaan.

TANSSINKETKALE

Eilen illalla vinksahdettiin harviaisestaan Jormuan lavalle, pitihän sitä, kun kerran kaupunkiin pyhäksi jäätiin. Ilta oli lämmin, tanssinhaluisia lähes pilvin pimein. Kepein kengin taas tepsuttelimme, oikein vauhdilla veivasimme suurimmaksi osaksi nuorempien joukossa, kuin yhtenä heistä. Mutta ikähän on tunnetusti tunne- ja suhtautumiskysymys; ihminen on niin vanha kuin tuntee olevansa.

Orkesteri piti alussa turhan rivakkaa vauhtia, laulujen sanoilta ja tunnelmilta meni merkitys kun koetettiin parhaamme mukaan kipittää, rytmissä pysyäksemme. Mutta kun Pentti Kumpulainen astui lavalle, niin jopa merkityksetkin palasivat! Reijo Taipale puolestaan taikoi takaisin nuoruuden ihanat ja kipeätkin tunteet... Hän ehdotti minulle, että fanita nyt ihmeessä. Pyhähdin, etten ihmistä ole koskaan jumaloinut, joten en kyllä nytkään. Niitä muita fanittajia riitti, ihan tappeluksikin asti. Mikä häpeä - ei jääty katsomaan, vaan poistuttiin sille kuuluisalle takavasemmalle.

Koivet ne vain jaksoivat kummasti kantaa, mutta tanssinketkale taisi kyllä jäädä nyt päälle ja niinpä olenkin pikkuhiljaa ujuttanut Hänen alitajuntaansa syöttiä, josko tänä iltana vielä sinne Naapurivaarallekin...

No, ei se silti ehkä lähde, on maalannut autotallin seiniä koko päivän ja siinä taitaa olla tarpeeksi jytää yhden lauantain osalle.