TANSSINKETKALE

Eilen illalla vinksahdettiin harviaisestaan Jormuan lavalle, pitihän sitä, kun kerran kaupunkiin pyhäksi jäätiin. Ilta oli lämmin, tanssinhaluisia lähes pilvin pimein. Kepein kengin taas tepsuttelimme, oikein vauhdilla veivasimme suurimmaksi osaksi nuorempien joukossa, kuin yhtenä heistä. Mutta ikähän on tunnetusti tunne- ja suhtautumiskysymys; ihminen on niin vanha kuin tuntee olevansa.

Orkesteri piti alussa turhan rivakkaa vauhtia, laulujen sanoilta ja tunnelmilta meni merkitys kun koetettiin parhaamme mukaan kipittää, rytmissä pysyäksemme. Mutta kun Pentti Kumpulainen astui lavalle, niin jopa merkityksetkin palasivat! Reijo Taipale puolestaan taikoi takaisin nuoruuden ihanat ja kipeätkin tunteet... Hän ehdotti minulle, että fanita nyt ihmeessä. Pyhähdin, etten ihmistä ole koskaan jumaloinut, joten en kyllä nytkään. Niitä muita fanittajia riitti, ihan tappeluksikin asti. Mikä häpeä - ei jääty katsomaan, vaan poistuttiin sille kuuluisalle takavasemmalle.

Koivet ne vain jaksoivat kummasti kantaa, mutta tanssinketkale taisi kyllä jäädä nyt päälle ja niinpä olenkin pikkuhiljaa ujuttanut Hänen alitajuntaansa syöttiä, josko tänä iltana vielä sinne Naapurivaarallekin...

No, ei se silti ehkä lähde, on maalannut autotallin seiniä koko päivän ja siinä taitaa olla tarpeeksi jytää yhden lauantain osalle.