Mehän taidetaan olla ihan höyrypäisten teillä! Ei tunkeudu kalloon oivallus, miten lapsillakin olisi rauhaisampaa, kun ei joka aamu tarvitsisi kiireessä, tuiskussa ja pimeässä joutua kiikutettavaksi kotoa johonkin säilöön, minkä todellisia vaikutuksia emme koskaan kai saa tietää. Kyllä ne koulussakin niihin ylisuuriin ryhmiin kerkiävät, annettaisiin edes pieninä aloittaa päivät rauhallisissa merkeissä!
Kotona lapsiaan hoitava ihminen, olkoonpa tuo nyt sitten äiti taikka isä, tekee erittäin tarpeellista ja rankkaa työtä, ja vielä kun ajattelee, etteihän hän juurikaan pääse muualle välillä hengähtämään (mikä kodin ulkopuolella työskentelevälle suodaan), tekee siitä vielä vaativamman. MUTTA kun/jos hän haluaa/saa nauttia mahdollisuudesta hoitaa lapsiaan, se kuuluisi ilman muuta lisätä eläkekertymään. Töitähän hänkin tekee, jos ei hän, niin joku muu sitten. Sitä samaa. Josta tämä toinen saa ihan palkkaakin. Ihanteellisesta kotihoitomahdollisuudesta nyt puhun, sillä onhan toki niitäkin lapsia, joiden hyvinvointi on riippuvainen muualta saatavasta hoidosta. Mutta periaatteessa.
Kun nyt olen ylittänyt tietyn maagisen ikärajan, olen huomannut, etten enää jaksaisikaan paiskia töitä, en ainakaan samalla nuoruuden innolla kuin ennen, vaikka se jaksamisen puute silloin aikoinaan kovin hävettävältä asialta tuntuikin, kun sairastin ja sairastin eikä yksikään lääkärikään edes vilauttanut sellaista mahdollisuutta, että sehän voisi olla silkkaa työväsymystä, kotiväsymystä, koko elämisen väsymystä, burn outtia, samaa, josta Tellervo Koivisto sitten rupesi avoimesti puhumaan. Luulin vain olevani hullu, kun en jaksanut pitää päätä ilmassa. Enkä kävellä enkä puhua enkä mitään! Onneksi tunnistin oireet samoiksi ja helpotuin hiukan, mutta vain hiukan...
Tällä hetkellä voin nauttia vihdoinkin kaikenlaisesta oikeaan elämään kuuluvasta. KOP KOP... Minulle annetaan jopa pikkuisen eläkettäkin... Lisäksi kelpaan tarvittaessa hoitamaan lapsenlapsiani (ja jo se, että yleensäkin sain mahdollisuuden kokea heidän syntymänsä, on ihana palkinto! Kannatti jaksaa!) ja saan nyt tehdä omaa alunperin itselleni haaveilemaa työtä (vaikkakin siihen päästäkseni sainkin kamppailla kymmenisen tuonelanläheistä vuotta).
Lähellä kulkevasta ihmisestä kannan huolta; hän on ikänsä töitä tehnyt, mutta ei millään jouda jäämään edes vähäiselle ylimääräiselle vapaalle, hädin tuskin edes lakisääteiselle. Ei ole mahdollisuutta, edessä on vaatimuksia, jotka vain sairaus sulkisi häneltä pois! (Tai lieköön tuo ainoa syy?
Onko kukaan korvaamaton?) Mutta ennättääkö valtio sitten hyvittää lainkaan häneltä jokaisesta palkasta vetäisemäänsä eläkemaksua vai säästääkö se hänen kustannuksellaan pitämällä hänet tiukassa otteessaan, kunnes hän kupsahtaa väsymykseen ennen eläköitymistään? Vaatiiko se lopulta hänen elämänsä kokonaan, ilman, että hän saa nauttia työvelvollisuuksiensa jälkeisistä auvoisista päivistä? Onko mammona maailmassa tärkeintä? Nykymenoa katsellessa näyttäisi siltä. Toinen on äärimmilleen viety tehokkuus, tosin rahaanhan sekin liittyy. Ihmisestä revitään irti kaikki mahdollinen ja siinä samassa menevät ne viimeisetkin henkilökohtaiset suhteet, kun pinna kiristyy. Sehän on selvä. Viisas hyppää rattailta ja etsii toisenlaisen tien elämässä etenemiselleen, leppoisamman ja inhimillisemmän. Vaatimattomammankin kyllä, mutta se lienee sivuseikka siihen pisteeseen ajautuneelle. Onnen ja hyvänolon tunne toiminee erinomaisena kompensaationa sille.
Mutta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti