lauantai 28. kesäkuuta 2014

IHANA, NIIN IHANA SE ON

Ihana, niin ihana se on. Tuo näkymä, mi silmiini siintää.
Tuulisten päivien jälkeinen täystyven - ei lehden liikahdusta, ei aallon aaltoa eikä väreen värettä. Vain taivaan peili, jonka kuvajaisessa pilvet tälläilevät itseään, vetävät mahanahkojaan sisään näyttääkseen vieläkin eteerisemmiltä kuin ovat.

Sillä aurinko kuultaa jo niiden harsopukujen lävitse, ja malttamattomin mielin odotan sen esiin hivuttautumista. Odotellessani katselen varhaisen kalastajan veneen kulkua, kuuntelen airojen kitinää ja katiskojen loiskahduksia.
Kiikun takaisen koivuhaarakkeen pesään muuttanut lintu ylistää verkalleen heräävää kesäpäivää. Piisp piisp piisp se veisaa, ja metsässä musisoi taustakuoro. Tottelisikohan se, jos pystyttäisin sille kieltotaulun?

"KIIKKUUN KAKKIMINEN KIELLETTY!"

 Nautin mökkini erämaisesta pihasta, sen siisteydestä ja karusta kasvustosta. Tonttuja, oravia, siilejä, sammakoita ja kilpikonnia piilottelee siellä täällä koruttomien kalusteiden lomassa.

 Mitä muuta minä muka kaipaisin?
Onhan tämä niin täysi vastakohta kaupungin tyhjyydelle.


torstai 26. kesäkuuta 2014

SÄIKEET KATKEILEVAT

Tuulikello kilkattaa. Tasan kuusi. Jälleen. Mökkiseudun herätys(t)aika. Hrrr, on kylmä, mutta ei auta, on näitä säitä kestetty ennenkin. Säntään aitasta mökkiin läpi sen seitsenten tuulten, ja tuikkaan tulet takkaan. Saunan vesi on vielä haaleaa aamupesuun, järvimahdollisuutta en edes harkitse.

Istahdan puiseen kiikkuuni palloksi pakattuna. Ähäkutti! Sopii tuulten nyt temmeltää. Aurinko pilkahtaa pilvien raosta ja heti tuntuu lämpimämmältä. Ihanaa, että sain eilen jo kaiken siivottua! Tyytyväisenä kierrätän katsettani pitkin pihaa, mutta äkkiä tuntuu kuin katselisin sitä vierain silmin. Mitä nyt? Mitä minä täällä teen? Ei kalska kirves, ei kaiu puheen sorina, ei helise nauru, korvissani jytältää vain oman sydämeni raskas soutu, kipeäätekevä hätäinen jyskytys.

Onttous valahtaa sisälleni odottamatta. Alanko vieraantua kotimaisemistani? Mikä ihme tuo olisikaan? Eihän täällä oikeastaan ole minulle enää mitään. Ei odotettavaa, ei annettavaa, konemaisesti läpivietyjä päiviä vain. Ennen niin ylitsekäymättömän rakas mökkini ei merkitse enää mitään? Tunnesiteiden säikeet katkeilevat. Sisimpäni on tyhjä.

Sääli ihanaa mökkipaikkaani! Miten sen käy, ellen jaksa tai halua tänne enää? Rakastaako, huoliiko sitä kukaan, vai jääkö se yksin harmaantumaan, ränsistymään, lahoamaan?


keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

AITAN KÄTKEMÄKSI

Silmät rävähtävät auki. Venyttelen, kehrään tyytyväisyydestä; olenhan kotona jälleen. Kännykello näyttää tasan kuutta. Liiterissä lehtihara värisee riemusta kun noukkaan sen käsiini ja alan rapsuttaa. Ruoho on kasvanut aika tavalla, no, niissä paikoissa ainakin, missä sitä nyt erämaamökin pihassa yleensä kasvaakaan. Aurinkoi ja tuuloi puuskittaisesti, onneksi se aurinkoi on voitolla eikä tuuloi pääse tunkemaan käpäliään kehooni.

Putkesta ei tule vettä. Rämmin kalliokolon hetteelle, pakotan putkensuun jäämään pinnan alle ja ilmaan letkun takaisin kaahuroidessani. No sitä vettä ei tule vieläkään, joten imaisenpa ilmat pois estämästä. Kurlutusta sieltä kuuluu, joten tulossa se on. Vedän syvään imaistessani kerran, toisen ja kolmannenkin - ja vetäisen samalla ryöpyn sisääni. Yskin, pärskin ja yökin; olen hukkua. Putkeen, kuivalla maalla!

Järvivesi on kuitenkin  kaikkeen pesuun pehmeämpää kuin hetevesi. Poikani poikossa ollessa pitämät kumpparit ovat jo haprastuneet ja päästävät järven sukkiini sankkojen kanssa kahlatessani. Lämmitän veden ja rätti heiluu.

Kolmetoista tuntia myöhemmin (13 taitaa olla onnenlukuni, tai kohtalon tai jotain...) istahdan vastapestyn saunan lauteille, vilvoittelen välillä terassilla ja ihailen auringon kimaltelua aallokossa. Nyt järvi ei kutsu, ei houkuta syliinsä, mutta tokko pääsisinkään sinne, sillä selkä ja jäsenet natisevat, valittavat, kipuilevat ja huutavat peiton alle. 

Päivä on hujahtanut ohi huomaamatta paastoten, joten jotain pientä pannulla ensihätään, ja sitten antaudun aitan kätkemäksi. Humahdan tyhjyyteen.


tiistai 24. kesäkuuta 2014

MIKSET AIEMMIN TULLUT?

Lähden matkaan unisin silmin, jännittynein mielin.
Ajan, pysähdyn, ajan. Uskallanko kuunnella radiota?
Uskallan. CD:tä? Ehkä, jos nyt kokeeksi, varovasti...
Matti ja Teppo. Silmiin hiipii käsittämätöntä usvaa.
No, ulkonahan sataa...
Mutta ei kai sateen pitäisi päästä poskilleni, eihän?

Paljon pysähdyksiä, kahviloita, myymälöitä, tankkauksia.
Tutulle tielle kääntyessäni käsittämätön ahdistus rutistaa, ja niin pesen taas osan tietä matkatessani.
Kolmetoista tuntia kestäneen urakoinnin jälkeen matelen tuttuun pihaan. Ilta-aurinko paljastaa mökin loukkaantuneen olemuksen.

Mikset aiemmin tullut?

Piha on haravoimatta, aitta täynnä tavaroita talvelta piilossa,
mökki itse etäinen, viileä, järjestystä elämäänsä huutava. Sekin...

Anteeksi, armastettuni, olin lapsenlikkana, en päässyt aikaisemmin, vaikka sydän huusi ja ikävöi...

Mökki tyytyy siihen ja vaikenee.
Puhdistan makuusopen, petaan, ja pätkähdän uneen

LUETUIMMAT