KUIN MUUTKIN MUMMOT

Ihana hetki - uskalsin lähteä tämän vuoden ensimmäiselle kävelylenkille! Tiellä ei ollut lunta, ei jäätä, oli ihan normaali keli, melkein kuin kesällä. 💗 Kävelysauvat tukenani askelsin hitaasti entistä, tuttua reittiäni raikasta ilmaa nuuhkien. Aurinko paistoi, puista kuului tilt talt tilt talt, hento tuulenhenkäys kosketti ja se tuntui hyvältä. 

Puiston penkit olivat vielä lumen peitossa, joten levähtämään en yrittänytkään päästä, vaikka selästä välillä vihlaisikin. Itsepäisesti, sinnikkäästi taivalsin takaisin asuntooni. Kun ovi sulkeutui perässäni, kuiskasin KIITOS! 😇

Tästä se alkaa. Ehkä syksyllä jalat ovat vahvistuneet jo niin, että kävelen ainakin yhtä hienosti ja nopeasti kuin muutkin mummot. 😎

AAMULENKIN TUNNELMISSA

Istun sankarihautausmaan penkillä, kuten joka kerta niinä päivinä, kun lonkkani sallii kävelyretken ja kuljen yksin. Reittini on lähes aina sama. Hengitän rauhaa ja hiljaisuutta, katselen kumpujen päälle istutettuja kukkia sekä niiden yllä kisailevia perhosia ja lintuja. 

Pyhän paikan rauhaa vartioi Sankaripatsas, mies, joka nojaa takanaan olevaan enkeliin*. Tämän patsaan juureen tuovat keväisin ylioppilaat kukkansa. Joka kerta koetan päästä katsomaan ja nauttimaan nuorten riemunpäivästä. Haikeana mieleeni muistuu oma ylioppilaskevääni. Onneksi en vielä silloin tiennyt kaikesta tulevasta, joten pystyin suuntaamaan katseeni toiveikkaana eteenpäin, rakastuneena, sydän onnea tulvillaan.

Paluumatkalla käväisen istumassa entisen kaupungintalon edessä olevalla penkillä, sekin kuuluu lenkin rituaaleihin. Talon edessä on muina kesinä ollut ihana kukkapaljous, nyt ei ole enää kuin vähän ja nekin on aurinko pistänyt kärsimään, huutamaan ravintoa, vettä. Taivas ei ole muistanut kastella niitä riittävän usein. Melkein kuulen niiden valituksen.

Aurinko paahtaa kohta liikaa hattuunikin, joten könyän kävelykeppien avulla penkiltä ylös ja maleksin kotiovelle, toivoen, ettei hissi pysähtyisi kerrosten välille tällä kertaa ja jättäisi minua tunniksi odottamaan apua, kuten noin kuukausi sitten kävi. Silloinkin oli helle. Istuinta ei tässä pienessä hississä ole, joten seisoin koko siunatun tunnin siinä kuumuudessa, hikikarpaloiden juostessa pitkin sääriäni. Kun pelastus viimein tuli (Pasilasta asti), jalkani tärisivät niin, että taloyhtiön hallituksen puheenjohtajan täytyi melkein nostaa minut käytävälle.

No, ihan hyvin voisin tietysti kiivetä portaitakin pitkin kolmanteen kerrokseen, jos lonkka olisi siinä kunnossa, ettei siihen sattuisi liikaa, mutta kun nyt sattuu, niin luottaen siihen, ettei samalle ihmiselle voine sattua niin ikävästi, että joutuisi lyhyen ajan sisällä taas hissin pettämäksi, astun kyytiin ja köröttelen ylös.

* "Sankarivainajien muistoksi pystytettiin 1948 Kalervo Kallion veistämä Sankaripatsas, osoitteeseen Puistikko 6. Patsaan nuori mies nojaa enkeliin ja katsoo korkeuksiin. Patsas on punagraniittia. Patsaan edessä olevan sankarihautausmaan on suunnitellut Viljo Rewell."

MAHDOTTOMIA YHTÄLÖITÄ JA SALAISIA TANSSEJA

Odotan aseman eteisessä ihmisvilinää (vilinää ja vilinää, no joo) katsellen. Ihmisiä tulee ja menee. Äkkiä huomaan nuoren äidin suuntaavan alikulkutunneliin alle vuosikas lapsi vasemmalla käsivarrellaan, oikealla hän vetää kamalan isoa matkalaukkua. Katson hetken, miten hän kamppailee ensimmäiset portaat alas, sitten olenkin jo syöksymässä peräänsä, sillä kauhistun hänen mahdotonta yhtälöään. Tartun laukkuun, joka on minullekin liian painava, joten kannamme sen yhteisvoimin loput portaat. Kysyn, mille raiteille hän on menossa ja lähden kävelemään samaan suuntaan. Silloin vierestämme kuuluu lupaus. Me autetaan niissä portaissa. Kaksi riskiä VR:n työntekijää on jostain tupsahtanut siihen rinnallemme. Huojentuneena kiitän ja jään katsomaan säälinsekaisin tuntein nuoren äidin perään, sitten keskityn odottamaan omia vieraitani.

Pian tuttuja kasvoja vilahteleekin ihmistulvassa ja syliini syöksyy ensin toinen lomalaisista ja sitten toinen, äiti vanavedessään. Ohirientäviä matkustajia hymyilyttää, ja mummin taivaalle kiipeää aurinko.

Illalla he haluavat mennä ulos, yhdeksältä. Viisi barbia vaan kainaloon ja lupaus palata pian. Kun sitten soitan, että olisi aika kotiutua, kuuluu luurista: Onks pakko? Mun pitää vielä tanssia! No on pakko, huomenna sitten. Mut silloin täällä on ihmisiä! kuuluu surkeasti. Mutta mummi on jääräpää, ja kohta kaks iloista ja hikistä säteilijää selittää kilvan: Ei me leikittykään, me tanssittiin. Toinen tanssi ja toinen katsoi. Me halutaan aamulla ihan ihan aikaisin mennä uudelleen. Silloin siellä ei ole vielä ketään...

Eipä ehkä ketään, ainakaan monta, tosin aika monta parveketta ja ikkunaa sen sijaan on kehässä pihan ympärillä, mutta kukapa nyt niistä katsoisi?

POSTELJOONI

Ovipuhelin hälytti eilen puolenpäivän aikoihin, ja kun ovikello vähän ajan päästä kilahti, katselin hämmästyneenä edessäni hengästyneenä hymyilevää nuorta naista. Hän oli postinkantaja, joka siis todellakin kantoi yli 12-kiloisen paketin sisälle asti, otti kuittauksen, toivotti hyvää päivän jatkoa ja jatkoi reippaasti matkaansa. Noin minun pituiseni, solakka neitokainen. Ja ilmeisesti vahvakin, sillä itse jouduin vetämällä raahaamaan laatikon peremmälle. Kovaa puurtamista tuollainen posteljoonin homma. Ihan säälitti. Olisinpa hoksannut siepata kulhosta edes karkin kiitokseksi!

Nyt aurinko jo hiippailee maalailemaan valollaan talojen kattoja ja seiniä sekä kurkistelemaan ikkunoista. Oli muuten aikainen herätys jälleen, mutta siihenhän olen tottunut. Heräämään pimeyteen. Niinpä könysin laiskanlinnaan ja odotin aamun valkenemista tallennettuja elokuvia katsellen. Eihän niitä muulloin ehdi juuri vilkaistakaan.

IHANA, NIIN IHANA SE ON

Ihana, niin ihana se on. Tuo näkymä, mi silmiini siintää.

Tuulisten päivien jälkeinen täystyven - ei lehden liikahdusta, ei aallon aaltoa eikä väreen värettä. Vain taivaan peili, jonka kuvajaisessa pilvet tälläilevät itseään, vetävät mahanahkojaan sisään näyttääkseen vieläkin eteerisemmiltä kuin ovat.

Sillä aurinko kuultaa jo niiden harsopukujen lävitse, ja malttamattomin mielin odotan sen esiin hivuttautumista. Odotellessani katselen varhaisen kalastajan veneen kulkua, kuuntelen airojen kitinää ja katiskojen loiskahduksia.

Kiikun takaisen koivuhaarakkeen pesään muuttanut lintu ylistää verkalleen heräävää kesäpäivää. Piisp piisp piisp se veisaa, ja metsässä musisoi taustakuoro. Tottelisikohan se, jos pystyttäisin sille kieltotaulun?

"KIIKKUUN KAKKIMINEN KIELLETTY!"

 Nautin mökkini erämaisesta pihasta, sen siisteydestä ja karusta kasvustosta. Tonttuja, oravia, siilejä, sammakoita ja kilpikonnia piilottelee siellä täällä koruttomien kalusteiden lomassa.

 Mitä muuta minä muka kaipaisin?

Onhan tämä niin täysi vastakohta kaupungin tyhjyydelle.

PÖHKÖHULLUPAUKAPÄÄ

Aurinko parvekkeellani. Piiritanssit liikenneympyrässä. 

Saksankieli telkkarissa ja taustalla ooppera. 

Uuden asunnon paperien odottelu. Huomenna ne varmaan tulevat...

Vajaan kolmen vuoden ikäinen. Asunto. 

Miksei sellaista muka voisi hyväksyä? Kuka ei voisi? 

Eikö jokin asia mätä siinä tapauksessa? Luulisi ainakin. 

Minä en niin hienohelma sentään liene. Uskoisin.

Minä ja minun kaikki tärähtäneet aivoitukseni!
Sitä se yksinolo teettää.

Pöhköhullupaukapää?

MONENLAISTA PARATIISIA

Tuuli tyyntyy, tuotuaan suhisten viestiä vähitellen tummuvasta yöstä. Aurinko punaa puiden latvat, heijastaen kolminkertaisen kuvajaisen itsestään peilinä  kimaltelevasta järvenpinnasta. Pöllö huuhailee metsikössä, pikkulinnut nukkuvat jo. Tontut keräävät kennoihinsa auringonvaloa ja luovuttavat sitä lyhdyistään sitten kun tarpeeksi riittävä hämäryys on hiipinyt ympäristöön. Paratiisiko?

Mieleni heijaa poukkoilevien ajatusten ja mielleyhtymien ristiaallokossa. Mitä kaikkea ihminen joutuukaan käymään läpi ennen kuin hänen annetaan painaa päänsä viimeiseen lepoon, odottamaan seuraavaa elämää... Helppo siinä on toisten sanoa, että sinä pääset tämän yli. Kun haluat. Mutta kuka sitä jaksaa ajatella silloin kun elämä on sirpaloitunut?

Enkeli-ihmisen löytyminen särjettyyn tulevaisuuteen on lottovoitto. Joillekin se onnistuu. Onneksi.

Tuulenpuuska pyörähtää yllättäen takaisin, sipaisee poskea, kuiskaa unenohuen viestin. Joskus koittaa maksun paikka. Enkä usko, että sen paikan nimi on kaikilla Paratiisi...

AHH...

Istun uutuuttaan hohtavilla rappusilla ja kierrätän katsettani pitkin erämaista pihaani. Nautin. Ahh, mikä näköala! Tuolla helisee tuulikello aitan terassilla. Pihapuussa helähtää pikkulintu. Aallot loiskuavat rantatöyrääseen ja keinuttavat venettä, niin että keikutus louskuttaa uniaaltoja aivoihin. Rytmikkäästi. Keinun vierellä touhuavat puutarhatontut, siili käpertyy terassin jalan juureen ja kukkaympyrän viereltä tuijottavat kilpikonna ja viides mökkitonttu. Grillikatoksessa, tsasounassa rätisee. Tuli ahmii ympäristöstä kerättyjä risuja muurikkalättyjen paistopuille tilaa valmistaen...

Rakastan pikkuruista mökkiäni aina vain enemmän ja enemmän. Ja se minua. Onhan se ainoa paikka maailmassa, joka kuuluu vain minulle. Sitä paitsi se nököttää entisen lapsuudenkotini rannassa, kotirannassa. Täällä sieluni koskettaa heitä, jotka ovat samoilla tienoilla niin ennen minua kuin myös yhdessä kanssani aikaansa viettäneet. Heidän lempeät silmänsä seuraavat taivallustani rohkaisten, kannustaen ja lohduttaen.

Ilta on aina erilainen. Samoin auringonlasku. Iltakymmeneltä aurinko näkyy täsmälleen tietystä paikasta, kahden ohuen puun välistä. Kuvan aurinko ilmestyi yllättäen paljon myöhemmin, uimassa ollessani, vaikka päivä muuten oli ollut pilvinen. Se halusi näyttää minulle olevansa olemassa, laskevansa kylläkin nyt, mutta huomenna taas nousevansa.

Vesi on jo kylmää, ollut oikeastaan joka kerta viime viikkoina. Mutta kun kahlaa sinnikkäästi siihen asti, että laineet huuhtovat kainaloita, siihen tottuu, ja oikeastaanhan siinä on silloin uinutkin jo, enää tarvitsee vain heittäytyä ja kauhoa rannalle. Lämpimään saunaan. Jonka ulko-ovikin taas aukeaa. Kunnolla.

Ahh...

I´M BACK

Askel rullaa kevyesti, silmät suuntautuvat ikkunasta näkyvään vaihtelevasti vaeltelevaan pilvipeitteeseen. Mieli on raikas, tuulettunut ikävistä ajatuksista ja kiitollisuus hyrisee kohti taivaita. Kiirastuli teki sen, mitä pitikin; poltti tuhkaksi kipeät tunteet, jotka lehahtavat nyt sen silkkisestä sylistä uusin siivin verekseen liitoon. Läpäisin Elämän järjestämän tulikokeen ja Uusi Maailma kaikkine mahdollisuuksineen odottaa.

Telineiden painot eivät rasita, infrapunasaunan hiljalleen hyväilevä lämpö rentouttaa. Olen yksin, silti ympärilläni kuhajaa mielihyvän rauhoittava läsnäolo. Porealtaan kuplat hierovat, silittävät, kuiskivat suloisia sanoja. Altaan vesi kantaa. Kellun silmät kiinni, uneksin.

Kotona totean olemattomat tekokiharat jälleen kerran; hiukset ovat todellakin suoremmat nyt kuin silloin kampaajalle mennessä. Mutta mitä siitä - aurinko sädehtii taas ja linnut lurittelevat. Tartun imuriin.

I´m back.

KIITOLLISUUTEEN KÄÄRIYTYNYT YKSINÄISYYS

Aurinko killottaa pihapuihin. Pakkanen puristaa sisälle. Onneksi eilen kävin salilla, pakkasen sylissä silloinkin, joten nyt ei tarvitse. Relaan.

Sisar soittaa. Toinenkin varmaan kohta. On ihanaa, että he vielä ovat. Lisäksi lapset ja lapsenlapset. Voiko enempää enää pyytääkään?

Olen kiitollisuuteen kääriytynyt yksinäisyys.

MILLÄ KANA KUULEE? PYRSTÖLLÄKÖ?

Paluumatkalla kotiin. Aurinko suorastaan häikäisee ikkunan läpi kasvoihin tillottaessaan. Kesä on edennyt rakkaassa kotomaassani huimin harppauksin. Enää en näe lunta muuten kuin ilolla antautuvina hippuskasoina vain, järvien pinta siniväreilee niin ihanasti. Niin ihanasti! Helsingissä vihersi lehti aika isona jo ja nurmilla hehkuivat kevätkukkaset. Lieköhän kotona edes narsissi kasvattanut vartta vielä?

Naurahtelen tässä muistellessani lapsenlasten tempauksia ja oivalluksia...

Eräänä iltana ukki oli pitkällään Pepin kanssa iltasatuun valmistautuneena. Silloin Pinja aloitti heille huivitanssinsa. Hän kietaisi torkkupeiton vyötäisilleen, kiipesi tuolille, tanssi ja lauloi peiliin tuijottaen: ”Hän oli niin kaunis, niin kaunis. Kaunis kuin täplä...” Samalla peitto tipahti vyötäisiltä ja vei mennessään nilkkoihin loputkin vaatteet... :D

Toisena päivänä Peppi oli leikisti pikkusiskona ja Pinja isosiskona. Peppi makasi lattialla ja Pinja lähestyi häntä laulaen: ”Siskolla oli vauva ja se oli hänen pikkusiskonsa ja hän syötti siskoa tuttipullosta ja se pullo oli kaunis. Pikkusisko oli kaunis niin... ja kylmäkin... ja isosisko teki hänelle peiton ja teki hänestä kiltin. Ja äiti oli kiva ja pikkusisko oli kiva. Ja isosisko peitteli pikkusiskon ja pussasi pikkusiskoa...” Suu lähestyi pikkusiskoa määrätietoisesti, jolloin tämä hätäisesti huudahti: ”Et sitten pussaa oikeasti!” Mutta se oli jo myöhäistä... :)

Eilen Peppi kiipesi mummin polvelle ja tiedusteli hymynhäive suupielessään:”Onko kanalla korvia kun minusta näyttää ettei sillä ole? Millä se sitten kuulee? Pyrstölläkö?”

Ahh, miten sydän taas läikähteleekään!

SÄÄLIMÄTÖN SYKSY

Väritön maa huokaa askelteni alla. 

Puut alastomat surevat kaikkialla. 

Ei helky lintujen laulelo. 

Ei lämmitä kultainen aurinko... 

Tuli syksy - se kesää säälinyt ei. 

Marras saapuessaan 

syksyn aikeet päätökseen vei. 

NIIN SILOISENA SIINTÄÄ PINTA JÄRVEN

Niin siloisena siintää pinta järven, 

ei aallot loiskua, ei kuohu vaahtopäin. 

Jo löytyy merkit syksyn, ruskopäisen, 

viel haaliskona aurinkoisen näen. 

Käyn rantaan, 

istun pihlajaisen suojaan, 

se punavärein hehkuu, leiskuaa. 

Katseeni sineen taivaan nostan 

ja 

annan kiitokseni vuotaa...