VEDETÖN KAUPUNKI

Tämä kaupunki, jossa nykyisin asun, on hyvin kuiva paikka, sillä täällä ei ole järveä, ei merta, ei edes näkyvää jokeakaan. Muutama tekolampi on sekä suihkukaivo. SILTI tämän kaupungin hallinto on päättänyt, ettei maauimalaa avatakaan tänä kesänä - sillähän säästetään peräti 100 000 e! Uimahalli sentään aukeaa, tosin vasta tämän kuun lopussa, ma 29.6.2020. Silloin tiloista avataan pukuhuoneet, suihkut ja 25 m allas, opetusallas sekä auringonottoalue.

Mutta eihän se ole sama vedettömän kaupungin lapsille, jotka eivät nyt pääse istuksimaan ulos aurinkoon altaita reunustaville nurmikentille, joista voi halutessaan kipaista kastautumaan, isommista uimahaluisista puhumattakaan. Ei kaikilla ole sitä mökkimahdollisuutta, joten kovin kummallinen päätös tosiaan.

Vedetön asuinpaikka on tuntunut kovin oudolta järvenrannalla kesänsä lähes ikänsä asuneelle, mutta tämä oli ensimmäinen kaupunki, josta löysin asunnon sitä tarvitessani ja hädissäni etsiessäni, vaikka monesta muustakin sitä haravoin. Järven rannalla istuksimista, puiden järvenpintaan peilautumista, aaltojen loiskintaa, tuulen kuisketta, veteen pulahtamista ja aironhankojen kitinää sekä rantasaunaa kaipaan loputtomasti, enkä pysty ymmärtämään tapahtumia, jotka johtivat mökkini myymiseen, mitä suren loppuikäni.

Mutta onneksi täällä on puistoja, joissa voi kuvitella istuvansa kotimetsän suloisessa sylissä – ja tavallaanhan ne ovatkin minulle kotimetsää, nyt.

UNEN HARHA

Istun näköalapaikallani.

Lämmin tuulonen hyväilee olemustani
ja hullaannun -
humahdan auringonkiloon.

Metsä huminoi. 
Järvi ilakoi. 
Se välkkyy sinisenä, kimaltaa, leikkii.

Sieluni soi,
sydämeni sykkii,
ja riemu, elämisen ihanuus räjäyttää.

Oi autuus! Oi taivas!

Kalvas aamunkoitto tunkee 

avonaisen parvekkeen oven raosta

ja unen harhat sammuttavat sydämen hehkun.

Se sattuu.

Kipeästi, niin kipeästi.

ENSIMMÄINEN KESÄ

Ensimmäinen kesä,

jolloin en voi vastata mökin kutsuun,

vaikka se huutaa sydämeni näännyksiin,

ja sen räystäät kierittävät

raastavan kaipauksen kyyneleitä.

Ensimmäinen kesä,

jolloin aalto nuolee rantahiekkaa

yhä uudelleen ja uudelleen

jälkiäni etsien – turhaan.

Ensimmäinen kesä,

jolloin pöllö kyselee ymmällään kallioitten takana,

kiikku liikahtelee hiljaisen tuulen lemmittävänä

ja koivut kurottavat nuppujaan

kohti kuoppaisen tien mutkia

odottaen, kaivaten, kummastellen.

Turhaan.

Sydämeni käpristyy ikävästä.

TAIVAS ON AUKI?

Syyspihlajat punertavat. Kaupungissakin. Mökkini ihana pehmeys yhä yllättää iltaisin. Siis se, mi oli ennen, muisto siitä. Muutaman vuoden se vienee, se elo/syys/lokakuun tähtien vyön uskomattoman upea näky, rantaan ajautuneitten ihmistä muistuttavien puupökkelöiden muisto ja.... Ja ja ja...

Joskus ehkä vielä pystyn antamaan anteeksi. No, en ehkä ennen tähtiin nousemistani. Mutta jos pystyn, niin - TAIVASHAN ON SILLOIN AUKI! Ja sieluni vapisee vapauttaan, pudotettuaan itseään vahingoittavan katkeruuden paulan.

SUMUA JÄRVEN YLLÄ

Auringon kultainen siipi pyyhkäisee varoen yöksi viilentyneen järven kalvoa, jonka tuskin havaittavat väreet liplattelevat unisina rantaan. Se kutittelee hellästi varttaan ojentelevaa maanpintaa, havahduttaen, herätellen.

Karhu kohottaa laiskasti luomiaan ja haroo katseellaan ympäristöä, miettien hajamielisenä, jokohan se eilinen kopsuttelija löytyisi. Silloinhan se oli laikkuisin turkein jolkotellut määrätietoisen näköisenä kohti rantamökkiä, silmissään erämaisen pihan kukkivien penkkien koukuttava kuulto. Järven sumusta raukeat käsivarret ojentautuvat kimallellen kultasiipeä kohti ja sulautuvat hiljaa sen suloiseen syliin.

Viimeinen viipyvä silmäys, nurin muljahtaneen sydämen syvimmästä lähteestä tuikkivaa kipeää kaipausta tulvillaan sulkee sisimpääni kaiken tuon jättäessäni jäähyväisiä pienen maailmani rakkaimmalle maisemalle. Katse hyväilee punaista mökkiä, nurkastaan vajonnutta aittaa, jyrkkäreunaiseksi losahtanutta rantaa, sadeveden kuorruttamaa venettä, historiaa sykkivää saunaa, puista kiikkua, sammaloituvakattoista tsasounagrilliä, haaveita tulvivaa näköalapaikkaa, ja, niin, koko tonttujen, peikkojen ja keijujen täyttämää maailmaani ... 

Jää hyvästi, kotiranta! Jää hyvästi Kainuu! Minun Kainuuni.

SINÄ OLET MINUN SISKONI

Tämä ei korvaa puhetta eikä runoa, tämä on vain minulle tyypillistä tarinointia, pintapuolista muistelua, joka sisältää aineksia molemmista - on siis noiden kahden ansiokkaasti sekoitettu kummajainen. Sisareni toivoi runoa synttäreilleen, mutta tunteiden kirjo ei sitä suoranaisesti sallinutkaan, vaan sisältäni suoltui seuraavaa:

Makalle 26.6.2015

Kuljen ruohottunutta, lähes umpeenkasvanutta polkua, mökkejämme yhdistävää. Muistoissani helisevät kirkkaat lastenäänet, joihin kaiku vastaa milloin kallioilta, 

milloin rannalta tai kotipihalta. Haikeus kaivautuu rintaani. 

Se pusertaa sydäntä, ja ikävä riipaisee käsittämättömän kovalla kouralla. Autius ympärilläni kumisee ontoin lyönnein ja muistot sitovat seppelettä kulmilleni. Sillä äänet ovat vaienneet - mökkiranta on tyhjä ja hiljainen.

Aina näin ei ole ollut. Vilkkaan sisarusparven kupeista on versonut vähintäänkin yhtä eloisia lapsosia, jotka aikoinaan juoksentelivat ja mekastivat näillä samoilla rannoilla. Nyt he juoksentelevat ja mekastavat jo pitkin maailman rantoja, ja kaksi meistä viidestäkin on siirtynyt Suureen Tuntemattomaan, joten jäljellä on enää kolme siskosta taivaanrantaa tavoittelemassa.

Eihän meillä silloin muinoin, elämämme alussa ollut talouskoneita, ei ollut myöskään telkkaria, ei kraanavettä eikä edes sähköä, rahasta puhumattakaan, mutta mihin niitä olisimme tarvinneetkaan? Meillähän oli koti, vanhemmat, vaatteet ja ruokaa. Oli myös ylös seinälle istutettu radio, ettemme olisi sitä kouhottaessamme särkeneet. Ja mikä tärkeintä, meillä oli toisemme. Mistä muusta olisimme osanneet edes uneksia? Voiko elämältä enempää pyytääkään?

Me tytöt saimme joka vuosi kaksi uutta pyhämekkoakin, äidin lapsilisillä ostetusta kankaasta jouluksi ja äitienpäiväksi ompelemaa, jolloin entistä pyhämekkoa oli lupa pitää arkenakin, kunhan muisti pistää essun sen suojaksi.

Leikkikalutkin löytyivät omalta pihalta. Samoin leikkikoti, jossa koivun juurten välinen alue esitti pirttiä, sen viereinen kamaria, ja kukin vuorollamme sisäistyimme perheen isään, äitiin tai lapseen. Isä lähti kirves tai viikate olallaan töihin, vihellellen – se viheltäminen oli jostain syystä tärkeää, vaikka se tuppasi naurattamaankin - äiti jäi hoitamaan kotia, lapsia ja karjaa. Harmaa tykinammuksen suojus toimi kaksireikäisenä hellana, muhkurainen punakeltainen kattila keitti kivipottuja, harmaankirjava pannu kahvia, ja kävyt tikkujalkoineen laidunsivat lehminä, lampaina, hevosina ja possuina. Näen tuon kaiken elävästi silmissäni vieläkin.

Myöhemmin minusta tuli lukutoukka, joka ahnehti kaiken mahdollisen niin naapuruston hyllyiltä kuin koulun kirjastostakin, mutta te Upan kanssa leikitte nukeilla varmaan vielä viisitoistavuotiainakin.

Nuoruus kultasi ja sokeroi puutteet, sillä se toi luoksemme Hänet, ja sydämen läpi käyvän Rakkauden. Sen ehdottoman. Ainoan. Niin ainakin luulimme silloin, sillä olihan se niin uskomatonta, että joku tykkäsi meistä viheliäisistä niin paljon, että halusi perustaa perheen kanssamme, joten pakostakin siihen hurmaantui. Ajatukseen onnesta ja vaaleanpunaisten haavepilvien päällä tanssahteluista.

No, kukin meistä vuorollaan koki sen, onnensa ja menetyksensä. Mutta sinulle sälytettiin raskain taakka; sinulta temmattiin yllättäen pois lapsi, ja vähän myöhemmin järisi maailmasi uudemman kerran, huolimatta uskostamme, että kaiken SE kestää. Rakkaus.

Elämäsi pohja oli kadonnut, mutta vaikka yöt uursivatkin lattiaan reittejään, sinulla oli työsi ja työtoverisi, jotka kannattelivat sinua arkipäivät, pitivät pystyssä aamusta iltaan. Samoin lapsesi seisoivat rinnallasi. Tukien.

Ja ehkä juuri siksi sinä jaksoit kantaa minuakin, koditonta, mieron tielle joutunutta.

Otit minut vastaan avosylin, kun laskeuduin asemallesi tyhjänä, sammunein silmin ja pirstaleisin sydämin; se unelmiemme ehdoton rakkaus oli minullekin muuttunut vastakohdakseen.

Tarjosit kotisi kodikseni, kävelytit, kuuntelit, kiehuit vuokseni ja itkit kanssani. Enkä unohda sitä koskaan.

Ja vähitellen, askel askeleelta, hetki hetkeltä, öittemme ja päiviemme kiertoon löytyi loimia, siteitä, jotka kutoivat toivoa ja tulevaisuutta.

Mutta nyt me kolme siskosta, nyt me entistäkin enemmän osaamme arvostaa läheisyyden sidoksia ja pitää tiukasti yhtä. Ja niin kauan kuin sydän lyö, me pidämme. Luoja siinä meitä auttakoon ja armahtakoon! Kiitos, että näin on.

Hyvää syntymäpäivää, sisko!

OTA SYLIISI VIELÄ

Taas yksi vuosi selätetty. Ja tänäkin aamuna jaksoin lojua vuoteessani peräti neljään saakka. Linnut helisivät ja huiluilivat työntyessäni ulkotöihin. Hiiren pahukset ovat keksineet käymäläni murasankon ja kulkevat siitä levittelemässä muhia pitkin lattiaa. Joka kerran sinne poiketessani on lakaistava niiden jäljet ja pöläytettävä matto. Viime vuosina niitä pikku tuholaisia ei ole paljonkaan näkynyt, kiitos kenties silloin tällöin vilahtelevan vikkelän ranta-asukin. Minnehän sekin nyt sitten liekään joutunut, koska hiirulaiset uskaltautuvat koloistaan toisten kömmänöihin? No, kohtahan se uusi kompostikäymälä onkin laitettava, joten jospa vielä tämän kesän jaksan käydä valtataistelua mokoman vikisijän kanssa.

Pari tuntia reipasta ulkoilua, sitten pirskautteli pikkuisen lämmintä vettä taivas. Vein sisareni mökin räystään alle saunan toisen vesisaavin, että hänellä olisi edes vähän siivousvettä lomille tullessaan. Liiteriä järjestelin joutessani, kuunnellen samalla rauhoittavaa ropinaa katolta. Vene huilaa rannassa ja oottaa soutajaansa jo malttamattomana. Mutta nyt ei ole soutajalle oikea hetki, sillä kallioilla kiipeily sekä rannalla rimpuilu ja pujottelu tuntuu jo jäsenissä, joten olisiko nyt luovutettava hetkonen aamu-unosille?

Oli hyvä juhannuksen aika. Mökillä.

NORMIAAMU

Latausjohdot ovat jääneet kotiin, joten en saa kuvia tähän. Kai se puhelimella jotenkin onnistuisi, kun vain malttaisin opetella, mutkun tämä on niin kärsimätön, tämä minä...

Päivä puhkeaa taas kukkaan normaalin ihanana mökkiaamuna. Aurinkokin kiskoo itseään taivaalle, on lähes tyyntä, vain pienet aallot juoksentelevat järvellä. Minun ihana mökkini uinuu vielä, kohta herättelen sitä takkatulella ja luulenpa, että aamusaunakin olisi kohta paikallaan. 

On tämä ollut minulle niin voimaannuttava paikka vuosikymmenten ajan, etten ilman katkeruutta tästä irtoa. Vaikka tiedän, että katkeruus syö ja kalvaa, niin ehkä vuosien päästä senkin hyväksyn. Tämä kuului minun tämänkertaiseen elämääni.

Huomenna vien uusimman kirjani Suomussalmen kirjastoon, ellei sitä ole vielä siellä. Ja torstaina Kajaanin. Siinähän on pääasiassa tästä mökistä historiaa. Rakasta. (Se kirja on muuten lainattavissa e-kirjanakin.) 

TÄSTÄKÖ MINUN ON LUOVUTTAVA?

Tuulee, tuulee, tuulee. Myrskyää. Yskin. Röhin. Takki päälle ja kintaat kätteen. Vene heittelehtii, raukka, rannassa, nykäisee tuntuvasti rantaportaita. Siirrän sen pehmeämpään olotilaan. Siunailen ja pärskähtelen, kun millään eivät jalat jaksa takertua äkkijyrkkään rinteeseen. Pitää kiertää maan kautta. Ja sitten pujotella taas alas... ja ryöhältää pensaikon läpi. Voi keesumanjee, pitääkö tämän jatkua koko loppuelämän? Eikö koskaan löydy lepopaikkaa?

Tänä aamuna, kuin leikaten, sekä tuuli että yskä ovat poissa. Esittelen sisareni pojan mökkiä ostajaehdokkaalle enkä saa ovea lukkoon. Ihana veljentyttärenpoika saa sen lopulta lukittua ja kohta hän hurauttaa jeepillään pihalleni. Tuutko syömään illalla meidän kanssamme? No, tämä paukapää on ihan äsken kiskonut kitaansa eilisestä jääneet kyljykset eikä hingu enää muuta. Toisen kerran sitten, onhan tässä kesää. Ja olen taas yksin... Kun en tahdo tunkeilla.

Ja silti Sininen lenkki höyryää takassa. Ilta-aurinko kimaltelee ja välkehtii aalloilla. Tästäkö minun on luovuttava?

JA MINÄ MUISTAN

Ne takertuvat varpaisiin. Muistot.

Ne pistävät havunneulasverkkoina jalkapohjiin.

Ne lennähtävät tuulen riepottamien lehtien selässä olkapäille.

Ne huuhtoutuvat sateen salattuina kyyneleinä ihon alle.

Niitä ei pääse pakoon,

sillä kesän jokainen henkäys kantaa viestiä.

Muistatko?

Ja minä muistan.

Muistan kirveen kalkkeen ja maalin tuoksun.

Muistan vanhain saunahirsien pehmeän kutsun ja ensimmäisen sydäntäyteisen yön oman orren alla.

Muistan lasten naurun ja takan räiskeen.

Muistan myös tummien päivien viileät varjot ja niiden hyiset katveet.

Niitä en pääse pakoon, joten kätken ne sydämeeni ja vien - sitten joskus - mukanani kuun hopeiselle sillalle.

Sieltä sirottelen niitä tulevien sukupolvien tajuntaan ja kuiskaan: Minä muistan.

IHANA, NIIN IHANA SE ON

Ihana, niin ihana se on. Tuo näkymä, mi silmiini siintää.

Tuulisten päivien jälkeinen täystyven - ei lehden liikahdusta, ei aallon aaltoa eikä väreen värettä. Vain taivaan peili, jonka kuvajaisessa pilvet tälläilevät itseään, vetävät mahanahkojaan sisään näyttääkseen vieläkin eteerisemmiltä kuin ovat.

Sillä aurinko kuultaa jo niiden harsopukujen lävitse, ja malttamattomin mielin odotan sen esiin hivuttautumista. Odotellessani katselen varhaisen kalastajan veneen kulkua, kuuntelen airojen kitinää ja katiskojen loiskahduksia.

Kiikun takaisen koivuhaarakkeen pesään muuttanut lintu ylistää verkalleen heräävää kesäpäivää. Piisp piisp piisp se veisaa, ja metsässä musisoi taustakuoro. Tottelisikohan se, jos pystyttäisin sille kieltotaulun?

"KIIKKUUN KAKKIMINEN KIELLETTY!"

 Nautin mökkini erämaisesta pihasta, sen siisteydestä ja karusta kasvustosta. Tonttuja, oravia, siilejä, sammakoita ja kilpikonnia piilottelee siellä täällä koruttomien kalusteiden lomassa.

 Mitä muuta minä muka kaipaisin?

Onhan tämä niin täysi vastakohta kaupungin tyhjyydelle.

SÄIKEET KATKEILEVAT

Tuulikello kilkattaa. Tasan kuusi. Jälleen. Mökkiseudun herätys(t)aika. Hrrr, on kylmä, mutta ei auta, on näitä säitä kestetty ennenkin. Säntään aitasta mökkiin läpi sen seitsenten tuulten, ja tuikkaan tulet takkaan. Saunan vesi on vielä haaleaa aamupesuun, järvimahdollisuutta en edes harkitse.

Istahdan puiseen kiikkuuni palloksi pakattuna. Ähäkutti! Sopii tuulten nyt temmeltää. Aurinko pilkahtaa pilvien raosta ja heti tuntuu lämpimämmältä. Ihanaa, että sain eilen jo kaiken siivottua! Tyytyväisenä kierrätän katsettani pitkin pihaa, mutta äkkiä tuntuu kuin katselisin sitä vierain silmin. Mitä nyt? Mitä minä täällä teen? Ei kalska kirves, ei kaiu puheen sorina, ei helise nauru, korvissani jytältää vain oman sydämeni raskas soutu, kipeäätekevä hätäinen jyskytys.

Onttous valahtaa sisälleni odottamatta. Alanko vieraantua kotimaisemistani? Mikä ihme tuo olisikaan? Eihän täällä oikeastaan ole minulle enää mitään. Ei odotettavaa, ei annettavaa, konemaisesti läpivietyjä päiviä vain. Ennen niin ylitsekäymättömän rakas mökkini ei merkitse enää mitään? Tunnesiteiden säikeet katkeilevat. Sisimpäni on tyhjä.

Sääli ihanaa mökkipaikkaani! Miten sen käy, ellen jaksa tai halua tänne enää? Rakastaako, huoliiko sitä kukaan, vai jääkö se yksin harmaantumaan, ränsistymään, lahoamaan?

MIKSET AIEMMIN TULLUT?

Lähden matkaan unisin silmin, jännittynein mielin.

Ajan, pysähdyn, ajan. Uskallanko kuunnella radiota?

Uskallan. CD:tä? Ehkä, jos nyt kokeeksi, varovasti...

Matti ja Teppo. Silmiin hiipii käsittämätöntä usvaa.

No, ulkonahan sataa...

Mutta ei kai sateen pitäisi päästä poskilleni, eihän?

Paljon pysähdyksiä, kahviloita, myymälöitä, tankkauksia.

Tutulle tielle kääntyessäni käsittämätön ahdistus rutistaa, ja niin pesen taas osan tietä matkatessani.

Kolmetoista tuntia kestäneen urakoinnin jälkeen matelen tuttuun pihaan. Ilta-aurinko paljastaa mökin loukkaantuneen olemuksen.

Mikset aiemmin tullut?

Piha on haravoimatta, aitta täynnä tavaroita talvelta piilossa,

mökki itse etäinen, viileä, järjestystä elämäänsä huutava. Sekin...

Anteeksi, armastettuni, olin lapsenlikkana, en päässyt aikaisemmin, vaikka sydän huusi ja ikävöi...

Mökki tyytyy siihen ja vaikenee.

Puhdistan makuusopen, petaan, ja pätkähdän uneen. 

JAHKA JALKANI JOUTUVAT

Lintujen laulu ravistaa sydämeni jäisistä peitteistään,

sulattaa roudan, avaa patojen luukut.

Kanssa pääskyjen se lennähtää pohjoiseen,

rakkaan järveni rantamille, pienen mökkini portahille.

Mökkiranta odottaa.
Syli avoimena.
Käsivarret syleilyyn levitettyinä.

Kyllä minä tulen.
Jahka jalkani joutuvat;
ne kun eivät aina ennätä sydämen kyytiin.

UINU MÖKKINI, UINU

Uinu mökkini, uinu,
kesäksi voimia kerää.
Kun luontosi ihana herää,
me kohtaamme taas,
jos niin sallitaan!

Kesän viimeiset karsinogeenitankkaukset

Talvilepoon

Näkemiin, saunaranta

Väsynyt rantavahti


"Illat sammuvat kylmään hämäryyteen..."

SFÄÄREISSÄ TAAS

Perillepääsy korvaa taas pitkän ajomatkan tuoman uupumuksen. Astun pihapiiriin ja huikkailen sinne tänne. Aitta hymisee hiljaisen tervehdyksensä, keinu narahtaa kutsuen, mökki reuhauttaa riemukkaan rehvakkaasti ovensa sepposen selälleen, ja takka pyytää tulta.

Kierrän tervehtimässä koko mökkimaailmani. Aalto lyö rantaan verkkaisesti, veneen kokkaan on sade muodostanut oman lammikkonsa, puut suhisevat vaimeasti ja orava nököttää kannon päällä käpy käpälissään. Kukat leimuavat yhä, niiden ympärillä riemuitsee keijuperhe. Tontut keräävät valoa kennoihinsa näyttääkseen illan tullen tietä tsasounaan, saunalle, liiteriin, huussiin.

Saunan pukuhuoneessa odottavat viime kerralla kyhäämäni vihdat, ne melkein oikeannäköiset. Iltamyöhällä ihana tuoksu täyttää ilman, kun kannan yhden niistä lauteille, kastan veteen ja lasken hetkeksi kiuaskiville. Ropsutus selkään, masuun, jalkoihin. Aauuh... Lämpö, rakkaus ja kotirannan hellivä syleily kohottavat sieluni upeisiin sfääreihin. Jälleen kerran.

Kiitos soi koko olemuksessani. Nyt osaan kiittää hirvittävästä talvestakin; sainhan korvaukseksi jotain näin suurenmoista - ihanan aurinkoisen, mökkitäyden kesän! Kiitän myös enkelistä, joka minulle lähetettiin. Ahdistus on poissa.

AHH...

Istun uutuuttaan hohtavilla rappusilla ja kierrätän katsettani pitkin erämaista pihaani. Nautin. Ahh, mikä näköala! Tuolla helisee tuulikello aitan terassilla. Pihapuussa helähtää pikkulintu. Aallot loiskuavat rantatöyrääseen ja keinuttavat venettä, niin että keikutus louskuttaa uniaaltoja aivoihin. Rytmikkäästi. Keinun vierellä touhuavat puutarhatontut, siili käpertyy terassin jalan juureen ja kukkaympyrän viereltä tuijottavat kilpikonna ja viides mökkitonttu. Grillikatoksessa, tsasounassa rätisee. Tuli ahmii ympäristöstä kerättyjä risuja muurikkalättyjen paistopuille tilaa valmistaen...

Rakastan pikkuruista mökkiäni aina vain enemmän ja enemmän. Ja se minua. Onhan se ainoa paikka maailmassa, joka kuuluu vain minulle. Sitä paitsi se nököttää entisen lapsuudenkotini rannassa, kotirannassa. Täällä sieluni koskettaa heitä, jotka ovat samoilla tienoilla niin ennen minua kuin myös yhdessä kanssani aikaansa viettäneet. Heidän lempeät silmänsä seuraavat taivallustani rohkaisten, kannustaen ja lohduttaen.

Ilta on aina erilainen. Samoin auringonlasku. Iltakymmeneltä aurinko näkyy täsmälleen tietystä paikasta, kahden ohuen puun välistä. Kuvan aurinko ilmestyi yllättäen paljon myöhemmin, uimassa ollessani, vaikka päivä muuten oli ollut pilvinen. Se halusi näyttää minulle olevansa olemassa, laskevansa kylläkin nyt, mutta huomenna taas nousevansa.

Vesi on jo kylmää, ollut oikeastaan joka kerta viime viikkoina. Mutta kun kahlaa sinnikkäästi siihen asti, että laineet huuhtovat kainaloita, siihen tottuu, ja oikeastaanhan siinä on silloin uinutkin jo, enää tarvitsee vain heittäytyä ja kauhoa rannalle. Lämpimään saunaan. Jonka ulko-ovikin taas aukeaa. Kunnolla.

Ahh...

MITÄ SIIS?

Mökki.

Liplatus aamuraukeille korville.
Toisaalla tyrske.
Puhelin tuulten sylissä.

Ex-naapuri uinuu aitassa.
Exä liitelee ulottumattomissa, toisen sylissä.
Mitä muka kaipaisin?

No, enkeli-ikävä on pysyvä.

Mutta mitä muuta siis?

MATKALLA MÖKILLE

JRRRR... JRRRRR kuuluu renkaan alta kun auto karkaa keskiviivalle. Olen jälleen tien päällä. Talo nukkui lähtiessäni ja ainoa ääni, jonka tälle aamulle kuulen, on navigaattorin. Sekin havahtuu välillä liian myöhään ja tokaisee: Reitin uudelleenmääritys... Ihan taatusti se torkahtelee, koska on kauan äänetön ja sitten yhtäkkiä hoksaakin, että tässä on menty niiku harhoihin ja yrittää vierittää syytä minun niskoilleni. Simpukka!

Nukuttaa. Pinnistelen seuraavalle ABC:lle jaloittelemaan ja maistamaan eväitäni, jotka koostuvat jääkaapin jäännöspaloista. Se auttaa hiukan. Navigaattori "juoksuttaa" ja tuntuu pistävän loppumatkasta siksakkaamaan, mutta tottelen, koska en ole varma reitistä. Enhän ole ennen kulkenut siitä.

Reilusti yli seitsemän tunnin sompailun jälkeen olen perillä. Autosta astuttuani minut valtaa epätodellisuuden tunne ja huojun kuin laivan kannella. Huippaa hieman. Olisi ehkä pitänyt huolehtia nestetasapainosta paremmin ja pitää taukoja enemmän kuin kaksi, mutta kun aina on se kiire. Perille.

Ensimmäiseksi sukaisen jumppavaatteet niskaani (ainakin kaksi viikkoa on jäänyt salitta). Jalat eivät ole vielä toipuneetkaan viimeisen viikon rylläkästä enkä jaksakaan kauaa räpistellä juoksumatolla. Telineetkin sattuvat, joten siirryn kylpylän puolelle. Erityisnuorten ryhmä täyttää vesihieronta-altaan ja siellä on ahdasta. Niinpä noukkaan juoksuvyön ympärilleni ja saan vesielementin sallimaan lempeän kuntoilun.

Päivällisen jälkeen ramasee. Melkein nukahdan, mutten antaudu, vaan riennän helteestä hetkessä koleaksi äleytyneeseen ulkoilmaan. Illalla kuuntelen hetken karaokea salissa, mutta väsy vie pian peiton alle.

Aamulla juoksen viereisen pikkujärven ympäri. Siinä ei kauan nokka tohise. Alkumatkasta muka kipua natiseva polvikaan ei virka enää palatessa mitään portaita ylös harppoessani.

Matkalla mökille.

ONKO SINUN PAKKO?

Mökki vaikenee. Se ei vastaa, kun kyselen, mitä nyt. 

Aittakin pursuaa laatikoita, vaatteita, patjoja, peitteitä ja astioita niin, 

että sinne hädin tuskin mahtuu nukkumaan. 

Vastahakoisesti survon osan jätesäkkeihin, sillä mitä minä kaikilla niillä vanhoilla rotiskoilla tekisinkään - lapsuuden niukkuus vain on jättänyt jälkeensä uskon, ettei mitään saa hävittää, 

koska milloinkaan ei tiedä, koska sitä tarvitaan... 

Haikeus sydämessäni kierrän siskojeni mökkipihoilla, mutta tietenkään niillä ei ole ristinsieluakaan, tiesinhän sen. 

Kukaan ei tule huutamaan, että tuuppa käömään vae tuunko minä teille. Sitten huomaan, ettei meille voi enää tullakaan, koska olen yksin. Pitäiskö siis sanoa, että sinulle...

Hymähdän tyhmille ajatuksilleni, mutta ikävä ei salli jäädä yöksikään enää, ahdistus palaa voimakkaana
ja minulle tulee kiire karistaa se kannoiltani. 

Siispä tungen auton niin täyteen kuin suinkin, järjestelen ja murehdin. Ihana kesäpaikka joutuu jäämään taas yksin,
mutta vannon, että vain hetkeksi, sillä minähän tulen pian takaisin,
olipa kilometrejä sitten kuusi- tai kahdeksansataa.

Kun starttaan, avaan vielä ikkunan luodakseni lähtösilmäyksen. 

Silloin kuulen äänen. Pienen, helisevän. 

Onko sinun pakko? Helena odottaa. 

Häivähdys rannalla ja auton vierellä. 

On, Selena, nyt taas on pakko, huokaan.
Antakaa anteeksi, palaan pian. 

Ja niin tonttukaksoset jäävät vilkuttamaan, kuten ennen lapsena. 

Ainakin luulen niin.